Te äidit, jotka laitoitte uran lapsenne ''edelle'', kadutteko?

Vai eikö uraäidiksi riitä nainen, joka kuuluu yrityksen johtoryhmään? Kaikki uraäidit eivät tee yli 8 tuntisia päiviä, jos työnsä tekee tehokkaasti työajalla, se voi hyvin riittää. Ei se työaika, vaan ne tulokset:-)



16 jatkaa vielä: koulutustaso FM + myöhemmin hankittu tradenomin tutkinto, 2 vuotta Cambridgen yliopistossa, runsaasti työnantajan maksamaan koulutusta. Työtehtävät erittäin vaativia koko yrityksen kehitystehtäviä. Uralla menossa eteenpäin eli kohti vaativampia tehtäviä, mutta pikkuisen haukkaan happea, kun nuorimmainen on vasta vuoden ikäinen. Äitiyttä ei työpaikallani pidetä esteenä. Bruttopalkka n. 7000 euroa/kk (nyt tosin osittaisella hoitovapaalla, eli 20% vähemmän palkkaa ja työaikaa, töitä tosin entiseen malliin).



Pidän itseäni uraäitinä ja pidän itseäni myös hyvänä äitinä kahdelle pienelle lapselleni. Aiemmin nostin esille sen, että omiin valintoihini en ole kysynyt lupaa keneltäkään - ehkä kommentoin terävästi, mutta aiemmissa ketjuissa on yli 40-v. äitiejä syyllistetty vaikka mistä, ja nyt jo etukäteen kerroin, että en ole hakenut muiden lupaa omille valinnoilleni. En elä elämääni muiden mieliksi. Mulle riittää se, että meidän perhe-elämä sujuu hyvin, lapset kasvavat tyytyväisinä ja saavat kokea vanhempien rakkautta.



Ura ja lapset eivät sulje toisiaan pois, ei edes hyvä vanhemmuus ja vaativa työura.

MInusta on jännä syyllistää 50-60-vuotiaita,kun heillä ei ole ollut tuohon aikaan samanlaisia mahdollisuuksia kuin nykyään.

Itse olen mennyt päiväkotiin 1-vuotiaana. Äitini ei todellakaan tehnyt uraa, on tänä päivänäkin ihan täsmälleen samoissa töissä. Kyse oli taloudellisesta pakosta. Emme olisi pärjänneet 70-luvulla isäni palkalla.

Kaikki meidät lapset on laitettu päiväkotiin, kun äitiysloma on loppunut. Itse olen saanut nauttia kotioloista yhden vuoden, kun pikkuveljeni syntyi. En usko, että äitiä kaduttaa, koska hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Nyt on osa-aikaeläkkeellä ja panostaa itseensä eli ei ota stressiä lastenlasten hoidosta. Hyvä. Välillä tietysti harmittaa, mutta toisaalta tiedän, että hän kyllä välittää meistä, ei vain jaksa hoitaa eikä hänen ole pakkokaan.

Ja lapseni ovat syntyneet -96, -98 ja -00 ja kyllä minulla oli mahdollisuus valita.

70-luvulla olin vielä itse lapsi.

Ja 60-vuotiaallakin voi olla vielä alaikäisiä lapsia , eli 90-luvulla syntyneitä.

Eli puhu pikemmin 70+ ihmisistä.

Tein uraa SAMALLA kun hoidin lapsia. Kaikki olemme onnellisia ja ketään ei kaduta.

laittaneensa uran edelle lapsia.



Vaikka kaikkihan sen näkee arjessa, kellä tilanne on niin.



Jopa ne, jotka eivät välitää uranoususta, tekee uhrauksia lastensa eteen ja pysyvät töissä.



Mulla on monta kaveria, jotka nyt uskaltaa sanoa tuon, kun muksut ovat teini-iässä, eikä niitä tarvii enää kasvattaa.



Sori, mutta milloin kasvatitte? Relaa vähän ota punkkuu, älä viitti olla tommonen.

Lastentekoon ryhdyin tai siis valitsin kun olin ollut jo vuosia täissä (olen KTM) alalla jolle halusin. Tein ne hommat ensi joissa ollaan pitkiä pätkiä töissä ja otetaan vastaan kaikki jutut hymyillen. Eli kun eka lapsi sai tulla olin päällikkötasolla. Menin takaisin töihin kun ensimmäinen oli 1v8kk mutta kotiin palkattiin hoitaja joka minimoi lasten ja vanhempien stressin vaikka oli kallista.

Sitten oli pakko odottaa toisen lapsen kanssa ja saada seuraava taso eli johtotoryhmäpaikka. Kakkonen syntyi kun esikoinen oli 5v. Olin kotona taas 1v6kk ja esikoinen jäi myös kotiin siksi aikaa. Palasin töihin ja hoitaja ottettiin kakkoselle.



Nyt olen brittifirman Suomen maajohtaja miesvaltaisella alalla. Tienaan 88500€ plus auto ja bonukset, mies myös johtoryhmässä omalla alallaan.

Meillä on rytmitetty töitä niin kun toinen on vaihtanut työpaikkaa tai tehtävää on toinen hiljentänyt tahtia eikä molemmlla ole ollut paljoa matkustamista yhtä aikaa. Kotiin on palkkattu hoitaja ja siivooja, isovanhemmat auttaa tarvittaessa mutta satunnaisesti. Jompikumpi vanhemmista osallistuu aina joulujuhliin, kevätjuhliin , vanhempien varttiin jne sen mukaan kun työt antaa myötä.

Lapset menee aina edelle. Jos iskee tauti jää jompikumpi kotiin mutta lievät taudit kun nuhakuumeet jne hoitaa hoitaja ja tarvittaessa mummi. Kun tarpeeksi korkealla ei kukaan ole sanomaan jos olet päivän kotona etänä.



Meillä ei kummallakaan ole omia harrastuksia ja kaikki vapaa-aika vietetään perheen kesken. Treffi-iltoja hoidamme niin että lapset jäävät hoitajan kanssa nukkumaan ja olemme pari tuntia poissa.

Rahaa on palanut hoitajiin paljon mutta koemme että se on meille tärkeää ettei lapset ole hoidossa liian pitkään vaan saavat olla kotona ja heillä on tuttu oma aikuinen siellä myös.



Itse joutuu joskus aika lujille kun 8-17 ei riitä töissä mutta 17-20 on ehdottomasti perheaikaa ja läppäri aukeaa taas kun lapset nukkuu ja välillä sitten puolilleöin väännän.

Mä uskon että yhdistäminen onnistuu jos molemmat kantaa tasan vastuuta ja ollaan samaa mieltä arvoista ja niiden toteutuksesta.

Oma äitini kai vähän katui. On silloin tällöin puhunut jotain sen suuntaista, ja etenkin syytellyt itseään veljeni myöhemmistä vastoinkäymisistä. Nykyään kun on jo lähellä eläkeikää on jättänyt esimiestehtävät niiden stressaavuuden takia, oli vuorotteluvapaalla ja nyt pohtii että vaihtaisi vielä duunia viimeisiksi vuosiksi huonommin palkattuun kotoa käsin tehtävään työhön.

Kun nainen menestyy hyvin työelämässä, kateelliset naapurit, työkaverit ja sukulaiset tarvitsevat jonkinlaisen hyvityksen. He jupisevat, että se nainen hylkäsi lapsensa. Täytyyhän menestymisestä jollain tavalla rankaista, kun kerran suomalaisia ollaan.

syntyneitä lapsia ja on olleet ihan pitkät äitiyslomat ja mies oli hoitovapaalla.

Minun ikäisistäni ja 60 vuotiaista kenelläkään ei ole ollut enää näitä parin kuukauden äitiyslomia.

Elämä on valintoja. Jokainen valitsee itse ja syyllistyy jos kokee olevan aihetta syyllistymiseen.

Minulla ei ollut uraa, vaan tavallinen työpaikka, joten valinnat tehtiin siltä pohjalta.

MInusta on jännä syyllistää 50-60-vuotiaita,kun heillä ei ole ollut tuohon aikaan samanlaisia mahdollisuuksia kuin nykyään.

Itse olen mennyt päiväkotiin 1-vuotiaana. Äitini ei todellakaan tehnyt uraa, on tänä päivänäkin ihan täsmälleen samoissa töissä. Kyse oli taloudellisesta pakosta. Emme olisi pärjänneet 70-luvulla isäni palkalla.

Kaikki meidät lapset on laitettu päiväkotiin, kun äitiysloma on loppunut. Itse olen saanut nauttia kotioloista yhden vuoden, kun pikkuveljeni syntyi. En usko, että äitiä kaduttaa, koska hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Nyt on osa-aikaeläkkeellä ja panostaa itseensä eli ei ota stressiä lastenlasten hoidosta. Hyvä. Välillä tietysti harmittaa, mutta toisaalta tiedän, että hän kyllä välittää meistä, ei vain jaksa hoitaa eikä hänen ole pakkokaan.

Ja lapseni ovat syntyneet -96, -98 ja -00 ja kyllä minulla oli mahdollisuus valita.

70-luvulla olin vielä itse lapsi.

Ja 60-vuotiaallakin voi olla vielä alaikäisiä lapsia , eli 90-luvulla syntyneitä.

Eli puhu pikemmin 70+ ihmisistä.

Kun nainen menestyy hyvin työelämässä, kateelliset naapurit, työkaverit ja sukulaiset tarvitsevat jonkinlaisen hyvityksen. He jupisevat, että se nainen hylkäsi lapsensa. Täytyyhän menestymisestä jollain tavalla rankaista, kun kerran suomalaisia ollaan.

Lastentekoon ryhdyin tai siis valitsin kun olin ollut jo vuosia täissä (olen KTM) alalla jolle halusin. Tein ne hommat ensi joissa ollaan pitkiä pätkiä töissä ja otetaan vastaan kaikki jutut hymyillen. Eli kun eka lapsi sai tulla olin päällikkötasolla. Menin takaisin töihin kun ensimmäinen oli 1v8kk mutta kotiin palkattiin hoitaja joka minimoi lasten ja vanhempien stressin vaikka oli kallista.

Sitten oli pakko odottaa toisen lapsen kanssa ja saada seuraava taso eli johtotoryhmäpaikka. Kakkonen syntyi kun esikoinen oli 5v. Olin kotona taas 1v6kk ja esikoinen jäi myös kotiin siksi aikaa. Palasin töihin ja hoitaja ottettiin kakkoselle.

Nyt olen brittifirman Suomen maajohtaja miesvaltaisella alalla. Tienaan 88500€ plus auto ja bonukset, mies myös johtoryhmässä omalla alallaan.

Meillä on rytmitetty töitä niin kun toinen on vaihtanut työpaikkaa tai tehtävää on toinen hiljentänyt tahtia eikä molemmlla ole ollut paljoa matkustamista yhtä aikaa. Kotiin on palkkattu hoitaja ja siivooja, isovanhemmat auttaa tarvittaessa mutta satunnaisesti. Jompikumpi vanhemmista osallistuu aina joulujuhliin, kevätjuhliin , vanhempien varttiin jne sen mukaan kun työt antaa myötä.

Lapset menee aina edelle. Jos iskee tauti jää jompikumpi kotiin mutta lievät taudit kun nuhakuumeet jne hoitaa hoitaja ja tarvittaessa mummi. Kun tarpeeksi korkealla ei kukaan ole sanomaan jos olet päivän kotona etänä.

Meillä ei kummallakaan ole omia harrastuksia ja kaikki vapaa-aika vietetään perheen kesken. Treffi-iltoja hoidamme niin että lapset jäävät hoitajan kanssa nukkumaan ja olemme pari tuntia poissa.

Rahaa on palanut hoitajiin paljon mutta koemme että se on meille tärkeää ettei lapset ole hoidossa liian pitkään vaan saavat olla kotona ja heillä on tuttu oma aikuinen siellä myös.

Itse joutuu joskus aika lujille kun 8-17 ei riitä töissä mutta 17-20 on ehdottomasti perheaikaa ja läppäri aukeaa taas kun lapset nukkuu ja välillä sitten puolilleöin väännän.

Mä uskon että yhdistäminen onnistuu jos molemmat kantaa tasan vastuuta ja ollaan samaa mieltä arvoista ja niiden toteutuksesta.

paljon teet viikossa töitä? Haluaisitko tehdä vähemmän vai onko työ niin kivaa ettei haittaa?

Miksi he eivät saisi käyttää niitä?



Uskon, että on helpompi luopua "urastaan" parturi-kampaajana, kassana tai linjatyöntekijänä, kuin urasta lakimiehenä, ministerinä tai johtajana.

oli kyllä kotona, kun olimme pieniä lapsia. Muutaman vuoden jälkeen palasi töihin, oli usein illat töissä, ja kun olimme n. 10-11-v ikäisiä hän ryhtyi yrittäjäksi. Sen jälkeen aikaa perhe-elämälle ei ole ollut juurikaan, ja elämänhallinta yleisestikin on kyseenalaista. Heidän kotinsa (ja minun lapsuudenkotini) on aina sekaisin, kotiruokaa ei ikinä tehdä yms. Olen hänestä huolissani ja mielestäni hän tarvitsisi apua ja pitkää lomaa töistä.



Noh, joka tapauksessa tämä työnteko ja työn asettaminen perheen edelle on etäännyttänyt hänet lapsistaan täysin. Tapaamme silloin tällöin, mutta emme tunne toisiamme ollenkaan. Tälläkin hetkellä äitini on töissä joulun taas kerran, minkä takia emme ole viettäneet joulua vanhempieni kanssa aikuisiässä juuri ollenkaan. Olen kyllä katkera, että vanhempieni prioriteetit ovat tuollaisia. Mieheni perhe on onneksi ihana ja välittävä, ja tavallaan korvaa omani puutteet.



Että ei siis uranteko ainoastaan pikkulapsiaikana ole se juttu mielestäni, vaan koko lapsuusajan ja nuoruuden vanhempien prioriteetit merkitsevät ja vaikuttavat ihmissuhteisiin ja lasten hyvinvointiin.

uraa vaan töitä elääkseni.

Enemmän tuota pitäisi kysyä miehiltä jotka edelleen yleensä tekevät vähemmän perheensä eteen ja ovat harvemmin kotona lapsia hoitamassa. Myös mies voi jäädä kotiin ja joustaa töistä.

töihin mennessä myös elänyt lasten ehdoilla-tehnyt lyhyempää päivää ja lomat ollut palkattomalla lasten kanssa.Ja ei kaduta kyllä ollenkaan :)

Valitettavasti töissä näkee paljonkin vanhempia jolle ura on omia lapsia tärkeämpää-törkeen pitkiä päiviä ja ei koskaan lomaa omien lasten kanssa :(

En jaksaisi enää tavata, koska lapset on niin hunningolla. Okei, talo on hieno, autot on hienot ja lapset merkkivaatteissa, mutta vanhemmat on uuvuksissa ja eivät vedä lapsille mitään rajoja. Sitten ollaan herne nenässä, kun kaikilla kolmella koulussa on ongelmia tuon käyttäytymisen kanssa. Kolmekin piti tehdä, koska kunnianhimoisina ihmisinä halutaan kaikki statusasiat kuntoon. Äitiyslomat oli lyhyet ja sen jälkeen painettu pitkää päivää, yöt tehdään töitä ja pieni vapaa-aika verkostoidutaan harrastuksissa muiden johtajien kanssa. Olen monesti miettinyt, että jomman kumman pitäisi luopua urahaaveistaan ja ottaa se vastuu kotiasioista. Kumpikaan vaan ei halua tai pysty. Lapset on käytännössä oman onnensa nojassa. Pelkään, että tapahtuu joku onnettomuus tai jotain, kun ei yhtään katsota perään.



Nämä on just näitä alakouluikäisiä lapsia, jotka menee suoraan koulusta kaverilleen, kiertävät ovelta ovelle ja lopulta päätyvät kotiin kahdeksalta illalla, eikä vanhemmat edes soita kertaakaan välissä. Eivät varmaan huomaisi, vaikkeivat tulisi lainkaan kotiin. Siellä nuo istuu kumpikin omassa työhuoneessaan puurtaen töitä koko illan.

Uran on ollut ykkösjuttu. Eikä kaduta.

kaikkea ei voi saada yhtä aikaa.



Jos teet täysillä uraa niin joku muu kantaa päävastuun lapsistasi huolehtimisesta.



Useimmat tuttuni tosin ihan vaan käyvät töissä ja tekevät kovasti järjestelyjä jotta lapset näkisivät mahdollisimman paljon vanhempiaan.



t. Korkeasti koulutettu

olemaan täällä sen ikäisiä naisia.

Itse en pysty vastaamaan tähän. Mutta työpaikallani on monenikäisiä naisia ja ainakin kaksi sanoi minulle lasteni ollessa pieniä, että ole onnellinen hoitovapaamahdollisuudesta. Että he eivät kadu mitään muuta kuin sitä, että eivät sanoneet itseään irti töistä kun lapset olivat pieniä, koska silloin ei ollut pitkiä äitiyslomia.Että jälkeen päin ajattelee, että töitä olisi ehtinyt tehdä myöhemminkin.

Mutta heillä ei siis ns. uraa ollut, vaan ihan tavallinen duunipaikka. Ehkä se on eri asia.

Tein uraa SAMALLA kun hoidin lapsia. Kaikki olemme onnellisia ja ketään ei kaduta.

laittanut suuressa mittakaavassa uraani lapsen edelle, mutta yksi konkreettinen juttu oli. Eli lähdin töihin kun lapsi oli tasan 1v hoitamaan yhden projektin loppuun, mikä oli ns. "pakko" hoitaa juuri silloin (siis tietenkään mikään ei ole oikeasti pakko, vaan oma valinta, mutta olisi tullut todella paljon hankaluuksia myöhemmin, ellen olisi tuota tehnyt).



Mies jäi kotiin. Se oli mulle todella vaikeaa. En tehnyt mitään yli 8h työpäivää ja olin muuten tiiviisti lapsen kanssa, mutta kauheaa se oli. Lapsi oli tosi kiinni minussa ja olin todella masentunut. Hoidin hommat ja jäin uudelleen kotiin, onneksi. Myöhemmin selvisi, että tuo työjuttu oli urani kannalta todella merkittävä ja on lisännyt tosi paljon mahdollisuuksia edetä urallani.



Olen tosi onnellinen tuosta työ-onnistumisestani, mutta toisaalta myös kadun sitä, että lähdin töihin tuossa vaiheessa. Tää ristiriita seuraa mua varmaan hamaan loppuun saakka.

jäi vuorotteluvapaalle burnoutin takia esimiestehtävistä. On monesti puhunut, että ei jaksa olla loppuun asti töissä, olisi kannattanut olla kotona muutama vuosi välissä.

Oma äitini kai vähän katui. On silloin tällöin puhunut jotain sen suuntaista, ja etenkin syytellyt itseään veljeni myöhemmistä vastoinkäymisistä. Nykyään kun on jo lähellä eläkeikää on jättänyt esimiestehtävät niiden stressaavuuden takia, oli vuorotteluvapaalla ja nyt pohtii että vaihtaisi vielä duunia viimeisiksi vuosiksi huonommin palkattuun kotoa käsin tehtävään työhön.