Te äidit, jotka laitoitte uran lapsenne ''edelle'', kadutteko?

Meillä on 3 lasta ja kukin on mennyt hoitoon 1-vuotiaana. Tosin lapset ovat syntyneet pienin ikäeroin, joten vanhimmainen oli kotona kaikkiaan 3 vuotta ennen eskaria koska meillä on vanhemmat lapset olleet aina kotona vauvalomien ajan.



Nyt nuorinkin on jo lukiolainen ja olen lapsilta kysynyt, olisivatko he halunneet, että olisin ollut enemmän kotona. Vastaus on ollut, että olen ollut kotona "just sopivasti". On ollut kotijaksoja ja toisaalta lapsilla on ollut erinomainen hoitopaikka, jonne he aina menivät mielellään. Heistä on kasvanut seurallisia, fiksuja ja kohteliaita ja kaikilla on omat tulevaisuudenhaaveensa liittyen opiskeluun ja työntekoon niin että mitä ilmeisimmin he ovat saaneet myös sen mallin, että työn tekeminen on sekä kannattavaa että palkitsevaa.



Mieheni on ollut aina tasavertainen vanhempi ja olemme saaneet erinomaisesti sumplittua menemiset ja tulemiset niin työn kuin vapaa-ajan ja harrastusten suhteen. Myös työnantaja on antanut mahdollisuudet järjestellä työ niin, että tarvittaessa on voinut tehdä etänä töitä - tärkeintä ovat tulokset eikä paikalla olo.



Todellakaan ei ole niin, että voisi saada vain toisen, perheen tai haastavan työn.

oma äitini laittoi minut 2kk iässä täysipäivähoitoon ja viikonloput hoidatti mummoilla, samoin aina kesälomat kuukausitolkulla, meillä ei ole mitään tunnesidettä emmekä pidä yhteyttä, äitini ei koskaan rakastanut minua enkä kyllä minäkään häntä.



Omat lapseni ovat "uraäidin lapsia" eli olen uraäiti ja lähtenyt esim vauvan ollessa 5kk töihin parikin kertaa. Ei kaduta eikä ole ollut ongelmaa, eikä ole mitään puutteita tai säröjä kiintymyssuhteessa. Lapsilla kun katsos ap on ISÄ joka on aivan yhtä hyvä ja rakas hoitaja lapsille. Mieheni on ollut koti-isänä kaikista lapsista joten ei ole tarvinnut mitään 9kk lasta hoitoon koskaan laittaa.



Vihaan tätä "uraäitien" jatkuvaa syyllistämistä. Tiedätkö, että kotiäitikin voi olla paska ja tunnevammainen äiti? Tiedän parikin aikuista lasta joiden äiti oli kotona, ja keskittyi kotiäitinä lähinnä raivoamaan, piiskaamaan karjumaan ja syyllistämään lastaan.



Kyllä se rakkaus lasta kohtaan riippuu ihan joistain muusta kuin siitä käykö töissä vai jää kotiin.

Tosin missään nimessä hän ei olisi sopinut kotiäidiksikään, mutta on todennut, että oli järjetöntä olla aina tavoitettavissa ja matkustaa jatkuvasti jne. Oma terveys , avioliitto ja toki me lapsetkin siinä kärsimme. Palkaksi erotettiin 90-luvun lamassa. Mutta en todellakaan ole sitä mieltä, että äidin olisi kannattanut kuitenkaan kotiäiti olla, koska hän ei vain ole äidillinen. Itse olen sekä ollut kotiäitinä muutaman vuoden pätkiä että tehnyt akateemista koulutustani vastaavaa, mielekästä työtä. Mieheni on tehnyt aikaisemmin matkatyötä, ja on sitä mieltä, että on upeaa, ettei enää tarvitse.

ihanaa että normaaleja, järkeviä äitejäkin Suomessa on :-)



Rakkaus lasta kohtaan riippuu ihan jostain muusta kuin siitä millaisissa töissä käy.

jotka osaa ihan itse tehdä asioita jo siinä 2.-3.luokan korvilla. Onnistuu vähän ruuanlaitto perusaineksista,siivous ja sitä rataa. Joo. Äiti on uraäiti. Mistä se sitten johtuu, että nimenomaan niistä kotiäiti perheen lapsista näyttää ympärilläni kasvavan niitä läheisriippuvaisia, oppimisvaikeuksisisa, teiniäitejä ja sossun elättejä? Kysyn vaan? Joo. Käyn töissä mutta KAIKKI muu aika meneekin sitten perheelle. Jaksan olla silloin 100% läsnä heille ja kasvattaa. Meidän perheessä myös harrastetaan yhdessä. Eikäö lapset ole koskaan valittaneet.

Mitä se teidän työ oikein on? Ainakin minun lähipopirissä kotiäitien kodit on heikommassa kunnossa ja ruoka enemmän valmisruokaa kuin meillä. Että missä muualla kuin isännän kukkarossa se kotiäitiys näkyy? En ole vielä havainnut eroa? Suurin osa kotiäideistä on vaan lasikoja loisia. PÅaskat ne mitään lasten kanssa laatuaikaa vietä, tv:tä vahtaavat laiskoina sohvalla. Eipä käy valitettavasti kateeksi. Kyllä ei enää tänä päivänä kotiäitiys ole miehellekään ylpeydenaihe vaan häpepilkku.

En jaksanaut kotona vaan panin lapset päiväkotiin ja lähdin töihin.

Nyt lapset ovat jo teinejä. Keskimmäinen kyseli jokin aika sitten "Miten sinä jaksoit meitä, kun me oltiin pieniä?" Vastasin, etten jaksanutkaan vaan lähdin töihin. Tuo kysymys osoitti, että lapset ymmärtävät minua ja hyväksyvät ratkaisuni.

Ja vastaus kysymykseen: en kadu.

en perustellut edes kysymystäni aloitusviestissä.



Itselläni on siis tilanne, jossa joudun valitsemaan lapseni ja urani väliltä.

Teen vuorotöitä ja saan samalla koulutuksen. Erosimme lapseni isän kanssa, ja lapsemme parasta ajatellen laitoimme hänet asumaan isälleen, jolla on säännölliset työajat. Omassa työssäni joudun olemaan vielä erittäin joustava työajoissa, joten ei olisi lapsen edunmukaista asua mun luonani ja olla vuoropäiväkodissa.

Lapsi on nyt joka toisen viikonlopun kanssani, silloin kun se työni puolesta onnistuu(viikonloppu vapaat siis).



Ajattelin alussa, kun tämä päätös lapsen asuinpaikasta tehtiin, että kun saan koulutukseni loppuun niin vaihdan alaa sellaiseen joka olisi säännöllinen, ja ottaisin lapseni takaisin minun luokseni asumaan. Valitettavasti rakastan työ yhteisöämme, sitä paikkaa..., se on kuin toinen perhe minulle. ja nyt kun valmistun niin en tiedäkään haluanko sittenkään erota. Varsinkaan kun päällikkömme antaa mahdollisuuden jatkaa opintojani korkeammalle että ylenisin työpaikassamme. Varsinkin kun päällikkömme entuili että minusta koulutettaisiin ajan kuluessa hänen korvaajansa.



Ymmärrättekö nyt kysymykseni aloituksessa? Jos jään tähän työhön, niin valitsen uran ennemmin kuin lapseni. Jos taas valitsen toisin ja eroan nykyisestä työpaikastani, ei takeita ole että saan samanlaisia mahdollisuuksia kuin nykyisessä työpaikassani. Tai että saisin toiselta alalta edes työpaikkaa.



Tämän takia olisin halunnut kuulla vastauksia muilta jotka ovat jo tämän kokeneen. Ylenemiseni tällä alalla + pieni lapsi ei vain toimi yhdessä.. se on joko tai. En laske viikonloppu äitinä olemista nääs ihanteellisena vanhemmuutena.



Terveisin Ap

mutta mikään työ ei ole niin tärkeä, että sen takia haluaisin nähdä lastani vain joka toinen viikonloppu. Suoraan sanottuna pidän äidin ja lapsen kiintymyssuhdetta epäonnistuneena jos se on äidistä riittävää vanhemmuutta.

Hän on joskus saanut lapsen, mutta ei jaa arkea perheen kanssa.

ja uran teko loppui- olin toki töissä, mutta minimisuoritustasolla

mutta mikään työ ei ole niin tärkeä, että sen takia haluaisin nähdä lastani vain joka toinen viikonloppu. Suoraan sanottuna pidän äidin ja lapsen kiintymyssuhdetta epäonnistuneena jos se on äidistä riittävää vanhemmuutta.

Miksi isät siis sopivat viikonloppu vanhemmiksi? Mikä kiintymys suhde se on, jos isälle riittää viikonloppu vanhemmuus?

Niin, en pidä tilanteesta, sitä en väittänytkään. Mutta kun raha pyörittää meidän yhteiskuntaamme. Ilman rahaa ei tässä maassa pärjää.

Ymmärräthän, sinä ja monet muut jotka ajattelette yhtä suppeamielisesti, että koulutus on tärkeää nykymaailmassa. Ilman koulutusta ei nykyään pärjää, koulutuksen arvo on noussut kummasti (varmaan) sinun nuoruudestasi. Ilman työpaikkaa ei pärjää. Mä saan ne molemmat nyt. Ymmärräthän sinä, että kun annoin lapsen muuttaa isälleen, ajattelin vain hänen parastaan. Onko lapseni parasta se, että emme näkisi hänenkanssaan pahimmissa tapauksissa kuin n. 6tuntia kolmen päivän aikana? Ja ne loput 66 tuntia hän olisi vuoropäiväkodissa. Sekö on sitä kunnon kiintymys suhdetta, kun samaan aikaan lapsi voi olla toisen vanhempansa luona, vain 9h päivästä päivähoidossa.

Suppeakatseista, tosissaan.

Ja niinkuin kerroin suunnitelmistani, alunperin piti lopettaa tämä työ heti kun saan koulutuksen loppuun. Mutta kun mahdollisuus on kouluttautua pidemmälle, samalla palkalla, koulutustunnit laskettuna kuukausitunteihin, mitä ei tosissaan kaikkialla saa, niin kyllä himottaisi ottaa se vastaan. Varsinkin kun oma esimieheni sitä mulle ehdotti, kun tosissaan haluaa että jään sinne ja ylenen.

Menetin monta ihanaa hetkeä, monta yhteistä muistoa.



Loppupelissä se urakaan ei ole ollut kovin kaksinen, kiitos väärän sukupuolen.



Tyttö on pienestä pitäen sanonut, että hän toimii aikuisena toisin eli aikoo olla kotiäitinä. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että pysyy päätöksessään eli vauva syntyy samoihin aikoihin maisterinpapereiden saamisen kanssa, työpaikka jo on.

en perustellut edes kysymystäni aloitusviestissä. Itselläni on siis tilanne, jossa joudun valitsemaan lapseni ja urani väliltä. Teen vuorotöitä ja saan samalla koulutuksen. Erosimme lapseni isän kanssa, ja lapsemme parasta ajatellen laitoimme hänet asumaan isälleen, jolla on säännölliset työajat. Omassa työssäni joudun olemaan vielä erittäin joustava työajoissa, joten ei olisi lapsen edunmukaista asua mun luonani ja olla vuoropäiväkodissa. Lapsi on nyt joka toisen viikonlopun kanssani, silloin kun se työni puolesta onnistuu(viikonloppu vapaat siis). Ajattelin alussa, kun tämä päätös lapsen asuinpaikasta tehtiin, että kun saan koulutukseni loppuun niin vaihdan alaa sellaiseen joka olisi säännöllinen, ja ottaisin lapseni takaisin minun luokseni asumaan. Valitettavasti rakastan työ yhteisöämme, sitä paikkaa..., se on kuin toinen perhe minulle. ja nyt kun valmistun niin en tiedäkään haluanko sittenkään erota. Varsinkaan kun päällikkömme antaa mahdollisuuden jatkaa opintojani korkeammalle että ylenisin työpaikassamme. Varsinkin kun päällikkömme entuili että minusta koulutettaisiin ajan kuluessa hänen korvaajansa. Ymmärrättekö nyt kysymykseni aloituksessa? Jos jään tähän työhön, niin valitsen uran ennemmin kuin lapseni. Jos taas valitsen toisin ja eroan nykyisestä työpaikastani, ei takeita ole että saan samanlaisia mahdollisuuksia kuin nykyisessä työpaikassani. Tai että saisin toiselta alalta edes työpaikkaa. Tämän takia olisin halunnut kuulla vastauksia muilta jotka ovat jo tämän kokeneen. Ylenemiseni tällä alalla + pieni lapsi ei vain toimi yhdessä.. se on joko tai. En laske viikonloppu äitinä olemista nääs ihanteellisena vanhemmuutena. Terveisin Ap

tai havaitset, että mitään uraa et saanut, eikä lapsikaan sinua tunne.

Hirveän harvan haudalla on liuta työkavereita.

Enkä sano, että isille olisi eri standardit. Itse näin isääni vanhempien avioeron jälkeen vain viikonloppuisin ja se vieraannutti kyllä aika tehokkaasti. Joka toinen viikonloppu tapaamisia olisi tehnyt isästä kyllä ihan ventovieraan kaltaisen.



Mutta en nyt ymmärrä, eikö sinun alallasi saa päivätöitä ollenkaan. Itsehän olet alan joka tapauksessa valinnut. Voisihan lapsi olla luonasi vapaapäivinäsi vaikka ne olisivat muulloin kuin viikonloppuisin. Näin näkisit lasta joka viikko.

Minä hankin lapset ja opiskelin samalla, vanhempi lapsista meni 2-vuotiaana hoitoon ja kun nuorempi oli 2-vuotias mä lähdin töihin, mies jäi hoitamaan lasta kotiin vielä vuodeksi.



Ihan kivasti olen menestynyt työelämässä, välillä teen pitkää päivää ja välillä on vähän helpompaa. Lapsilla, jotka jo koululaisia, on onneksi isä joka hoitaa arkipyörityksen.



Että en siis kadu mitään, olen saanut lapset ja uran, ja maailman parhaan miehen.

Enkä sano, että isille olisi eri standardit. Itse näin isääni vanhempien avioeron jälkeen vain viikonloppuisin ja se vieraannutti kyllä aika tehokkaasti. Joka toinen viikonloppu tapaamisia olisi tehnyt isästä kyllä ihan ventovieraan kaltaisen.

Mutta en nyt ymmärrä, eikö sinun alallasi saa päivätöitä ollenkaan. Itsehän olet alan joka tapauksessa valinnut. Voisihan lapsi olla luonasi vapaapäivinäsi vaikka ne olisivat muulloin kuin viikonloppuisin. Näin näkisit lasta joka viikko.

Haluan selventää että otan lasta aina kun on vapaat niin luokseni. Myös, kun pääsen kohtuullisen aikaisin töistä ja jos isälle sopii, niin menen hänen luokseen tapaamaan lasta. En jaksanut kirjoittaa tätä aiempaan viestiin, meinasin kyllä (ihan vain koska menee alkuperäisen kysymykseni ohitse. siltikään en lasta joka viikko näkisi, koska useimmiten työputkeni ovat 9päiväisiä).

Itse valitsin alan, tiedän. Ja aioin vaihtaa, mutta nyt harkitsen uudestaan, juurikin ylenemisen, uran luonnin vuoksi.

Päivätöitä olisi kyllä, mutta paljon vähemmän. Ja niistä kilpailee erittäin moni, kun en ole ainoa perheellinen.

Mutta, ehkä olisi pitänyt jättää mainitsematta oma tilani niinkuin aloituksessa päätin. Menee jo liikaa itseni puolustamiseksi ja alkuperäisen kysymyksen ohi.

Kiitos vastanneille, nyt kömmin nukkumaan lapsen viereen ja (toivottavasti) en huomenna eksy av:lle ollenkaan.

naurettavaa tuo jatkuva huutaminen, että syyllistetään ja syyllistetään. Täällä ei tainnut yksikään kotiäiti syyllistää ketään. Minusta ihmiset kertoivat kokemuksiaan ja sellaisia, mitä olivat kuulleet muiden kertovan.



Ap halusi kokemuksia valinnasta, katuuko jos panee uran edelle. Mutta mammat käsittää heti, että täällä kotiäidit syyllistää kun he menevät tavalliseen duuniin.



Ei ap varmaan kaivannut kokemuksia siitä, miten palstamamma menee töihin äitiysloman jälkeen ja tulee kotiin klo 16 ja on viikonloput töissä.



Minä käsitin kysymyksen urasta vähän laajemmmin, että se vie elämässä enemmänkin aikaa kuin joku 8 tunnin toimistotyö. En koe hoitajan ja toimistotyön olevan uraa.



Olisi ollut mukava, jos ketjuun olisi tullut vastauksia uraa tekeviltä äideltä. Asia on kohta itsellänikin ajankohtainen, koska olisi tehtävä valinta kahden työpaikan välillä. Toisten kokemuksista voisi saada pohjaa omalle valinnalle. Mutta eihän tällä palstalla voi keskustella kun kohta on jo joku huutamassa, että kotiäidit syyllistää.

Lapset on nyt 8- ja 11-vuotiaat ja joskus kaduttaa etten ollut kotona jommastakummasta hoitovapaalla. Ja olisi unelma ollut tehdä 4päiväistä työviikkoa/ lyhennettyä työpäivää mutta se ei työssäni ole mahdollista. ( tai on mahdollista jos pystyt tunkemaan 100% työstä 80% ajasta)



Olen päässyt uralla eteenpäin mutta kyllä se on rankkaa yrittää hanskata kotia ja työtä, joka venyy koko ajan vapaa-ajan puolelle. Kaduttaako? Ei vielä mutta jos lapsilla tulee teini-iässä ongelmia niin silloin varmaan syyllistän itseäni.

itselläni tilanne 36-vuotiaana oli, että valitsenko iltatähden (lapsia on jo muutama,onneksi!) vai panostanko uraani eli yritykseeni. Panostin yritykseeni,joka on nyt menestyvä, ja tulemme erittäin hyvin toimeen. Ilman tätä panostusta elämämme olisi täysin erilaista, kituuttaisin kotona ehkä sen iltatähden kanssa,tuskin olisi töitä puhumattakaan elintasosta. Silti en voi välillä olla miettimättä, miten ihanaa olisi se pikkuinen talossa. Nyt ikää jo vähän päälle 40, ja valinta tuli aikoinaan tehtyä joten näillä mennään ja nautitaan siitä mitä nyt on.