Kenelläkään kokemusta viiltelystä?

Minun vanhemapani eivät voineet tehdä minun viiltelylleni mitään.

Ei vaikka näin että isäni murtui ja itki kun näki jäljet.

Minulla oli vain niin pahaa olla, enkä osannut ottaa apua vastaan.

Kahdesti elvytetty, osastoilla viettänyt aikaa.

Elämä voitti, nyt olen 30v (suku luuli etten täyttäisi edes 18, kaikki olivat varautuneita siihen että kuolen nuorena), olen naimisissa, minulla on lapsi ja toinen tulossa.

Huonoja kausia vielä tulee, terapia auttaa, lääkkeitä en syö.



No, avauduin nyt vain minusta, enkä osaa sinua tai teiniäsi auttaa.



Älä huuda, älä tuomitse.

Ole läsnä, kuuntele, rakasta.

Mutta se tuskin loppuu kovin helposti. Oma lapseni lopetti kun kavei pakotti lupaamaan. Itse järjestin lapseni terapiaan, sai masenuslääkityksen ja yritin tukea kaikin tavoin.



Viilteli ensin ranteita, kun aloin ratsata ranteet, siirtyi kylkiin. Teki myös palovammoja suolalla ja jääpalalla tai jollain.

tajuan kyllä, että pahaaoloaan näin purkaisi, mutta aivan kamalaa, kun en tiedä, mistä se pahaolo johtuu...



Eka vastaaja, mikä sulla aiheutti sun pahan olon?

itse näen sitä koulua käyvillä nuorilla tosi usein. Ajattelen että usein kyse ahdistuksesta jota siten purkaa. Hyvä olisi hakea asiaan apua oli niin tai näin. Ahdistuslääke varmaan parempi ja jonkunlainen terapia....

kun totuus paljastui hankin hänelle ajan nuorisopsykiatrian klinikalle ja kävimme siellä yhdessä.



Viiltely loppui siihen kun se tuli tietooni muutamaa yksittäistä kertaa lukuunottamatta.



Viillot eivät olleet onneksi syviä, nyt ovat arvetkin jo parantuneet. Viiltelystä aikaa kolme vuotta.



Tyttö saa terapiaa ja hänellä on lääkitys.

Pienenä taisin olla aika iloinen tyyppi, näin minulle on kerrottu. Vähän ylivilkas, enkä aina ehkä tiennyt miten käyttäytyä. Tämän sitten huomasi siitä ettei minulla oikeasti ikinä ollut ketään kenen kanssa leikkiä.

En vain esim tajunnut että muut eivät ihan oikeasti osaa lukea ennen kuin ovat täyttänet 4v, luulin että jokainen osaa.



Eskarissa olin jo selkeästi ulkopuolinen, ala-aste oli helvetti. Muistan kun koulun läskein tyyppi pakotti mut nelinkontin ja kiipesi selkään, mun piti sitten leikkiä hevosta. Muutama muu muuten vain ohimennen hakkasi.

Vaihdoin kouluu kun pääsin kolmannelle, mutta eipä mikään muuttunut.

Olinko kuudennella kun "bileissä" muutama poika hakkas mahaan niin etten voinut hengittää.



Yläaste seiska meni jotenkuten, kasilla en ollut juuri ollenkaan koulussa, ysillä rupesin ryyppäämään, sain "kavereita".



10vuotiaasta saakka rukoilin kuolemaa, pari päivää 16v synttäreiden jälkeen vedin ekan kerran pillereitä reippaasti.



Lyhyesti puolikas elämänkerta.

16v eteenpäin ei ole juuri mainitsemisen arvoista, viiltelyä, ryyppäämistä, panemista, itseinhoa, satunnaisia "jumaluus"kohtauksia, kaikki kotikaupungissa varmoja että käytän huumeita.



T. Eka vastaaja

Mietin tässä itkuni lomassa, että miten sitä voikaan olla näin sokea omalle lapselleen?



Hitto!



Ehkä ihan tyypillistä, fiksu, kiltti, osaava, pärjäävä yms ja silti murheita enemmän kuin tarpeeksi.



Tyttö kertoi vähänaikaa sitten, että masentaa, enemmän niin, että olis sellaista tavanomaista, on nyt ysillä, joten paineet lienee hänellä kovat, itselleen. Harrastaa, on muutama kiva kaveri yms asiat ok, mutta kaipa se vaan on rankempaa...

olen oikeasti iloinen, että olet saanut elämäsi kasaan, ja toivottavasti voit oikeasti hyvin!!!



ap

olen oikeasti iloinen, että olet saanut elämäsi kasaan, ja toivottavasti voit oikeasti hyvin!!!

ap

mutta älä painosta tai "aja" nurkkaan. Se saa hänet luultavasti sulkeutumaan entistä tiukemmin omaan kuoreensa. Varaat ajan nuorisopsykiatrille. Tarjoudu tulemaan mukaan mutta älä änkeydy. Hänen on varmasti helpompi puhua asioista kahdestaan ammattiauttajan kanssa. Ihan varmasti tyttö jossakin vaiheessa haluaa puhua asioista sinunkin kanssasi.



Ja ihan omakohtaisia kokemuksia on. Minä viiltelin itseäni (vieläkin kauheat arvet käsissä) ja lopulta päädyin vatsahuuhtelun kautta teholle. Onneksi nykyään on elämä mallillaan.



Kovasti tsemppiä sinulle ja tyttärellesi!

Täällä toinen tuonkaltaisella taustalla.

Aloitin kun olin 13-vuotias, ja edelleen kymmenen vuotta myöhemmin on hetkiä jolloin paha olo ottaa vallan niin, että viiltely tuntuu helpolta ja jollain lailla turvalliselta tavalta purkaa pahaa oloa.



Ole tytöllesi läsnä, ja osoita ettet häpeä ongelmiaan tai viiltelyään. Se merkitsee varmasti jo paljon.

Mä en itsekään tajua tätä, sillä mielestäni olen hyvinkin läsnäoleva äiti, jutellaan paljon, nykyään kyllä harvemmin, mutta olen huomannut, että on alkanut enemmän vetäytymään kuoreensa...



Hätähuutoa, läheisyyttä, tukea, kuuntelemista...

- siitä kait on kyse?



Miten ihmeessä onnistun auttamaan tuota upeaa nuorta??? Nuorisopsykiatrille varmaan pitää tilata aika, kunhan saan varmuuden. Mitä jos en saa varmuutta? Pyydänkö näyttämään käsivartensa??? Miten, mitä?



ap



ja kyllä, tuen taatusti lastani. (jos vain osaan?)

monilla ole kokemusta, vaikka itse tartteisin vertaistukea tai vinkkejä...



Mä niin rakastan mun lasta, mua oksettaa, että tyttö voi noin huonosti... Miten puutun, huomenna vai vasta joulun jälkeen? Ehkä joudutaan perumaan vieraat joululta, jotta saadaan rauhassa olla ja pähkiä?

Kyllä siitä selviää noilla hengissä.

näinhän siis todella tekee, viiltelee ranteitaan, näytti jäljet, suurin osa tuoreita, eli ilmeisen tuore asia :( Juteltiin asiasta nyt vähän, myöhemmin lisää haluaa nyt olla vähän aikaa rauhassa...



Voi kittu sentään, toivottavasti hän edes joskus ymmärtää, että yritän auttaa, vaikka melko neuvoton olen. Kerroin, että varaan lääkärille ajan, ei halua, mutta en voi häntä tässä kunnoittaa?