Lue keskustelun säännöt.
Lyhyt loma, anoppilaan. En jaksa.
27.11.2012 |
Meillä on sellainen tilanne, että _aina_ kun mies ottaa päivänkin vapaata, niin johan on pakko lähteä ajamaan anopin ja appiukon luokse 5 tunnin päähän. Meillä on yksi 2-vuotias poika ja toinen tulossa ensi vuoden puolella. Olen periaatteessa sitä mieltä, että äitinä tehtäväni on tämän pikkulapsiaajan pitää hyviä suhteita yllä isovanhempiin ja nähdä vaivaa suhteen kehittymiseksi, mutta nyt on sellainen tilanne, etten yksinkertaisesti jaksa. EN en en.
Riitelimme miehen kanssa eilen siitä, että hänen mielestään voisimme lähteä itsenäisyyspäiväksi taas anoppilaan. Olemme olleet siellä isänpäivän, juhannuksen, vapun ja viime joulun. Olen palannut asiaan monen monta kertaa, mutta mitään muita vaihtoehtoja ei näyttäisi olevan. Omat vanhempani asuvat tästä tunnin päässä ja he ovat hyvin tervetulleita meille vahtimaan lasta ja auttamaan, anoppia ja appea pitää erikseen matkustaa tapaamaan, he eivät (terveet eläkeläiset) meillä ole käyneet kuin kerran, lapsen 1-vuotissynttäreillä.
Jaksamisesta. Minulla on myös sellainen tilanne, että odotan toista poikaa ja nyt on selvinnyt, että lapsi ei ehkä ole täysin terve. Olen aivan hirvittävän surullinen, ehkä jopa masentunut. Itken itseni uneen, juoksen ultrissa, käyn neuvolassa, yritän jaksaa poikamme takia sinnitellä päivät. Kaikki yksinoloajat suren. Tästä anoppi ja appi eivät tiedä mitään.
Tilannetta kuormittaa se, etä miehen siskolla on 3 isompaa lasta, joiden eteen anoppi tekee ihan kaiken. Hän ostaa heille kaikki vaatteet, hankki aikoinaan piltit ja vaipat luokseen, jotta siskon perhe voisi ajaa ilman turhia pysähdyksiä, oleili heidän luonaan (muutama km päässä meistä) useita päiviä, leipoo, järjestää synttärit, tekee ruoat, hoitaa lapset vanhempien ollessa kipeinä jne. Nyt kun sisko on perheineen muuttanut ulkomaille, anoppi lentää heidän luokseen auttamaan ja lähettelee viikoittain pieniä lahjoja, ruokaa, vaatteita (yhä kaikki vaatteet ja kengät) jne. Me emme koko aikana ole saaneet mitään, emme apua, emme vaatteita, emme edes avuntarjousta.
Lisäksi, kun olemme anoppilassa, anoppi esittelee ihania tyttöjen vaatteita minulle. Hän siis ostaa niitä tyytären tytöille ja minun kuuluu niitä sitten ihastella. Poikamme ei saa mitään, ei edes leikkiä ulkomailla elävien serkkujen leluilla (joilla he leikkivät useampi vuosi sitten, eivät ole enää edes sen ikäisiä, että ne enää kiinnostaisivat). Mummi on niitä heille ostanut ja kieltää leikit jottei "serkuille tule paha mieli". Pojallemme ei ole ostettu mitään vastaavaa.
Juhlapyhiä vietetään anoppilassa niin, että anoppi päättää ruoasta, sitä kuuluu kehua, appi ahtaa aterian suuhunsa vauhdilla, kukaan ei puhu pöydässä mitään, mennään saunaan ja katsotaan tv:tä. Heidän laatuaikanasa poikamme kanssa on sitä, että katsovat telkkaria yhdessä. Minua ottaa päähän, 4 aikuista eikä kukaan viitsi viedä lasta ulos tai leikkiä tai lukea hänen kanssaan, joten itse kuitenkin hänen kanssaan tekemistä keksin.
Nyt siis itsenäisyyspäivä pitäisi jaksaa saman kaavan mukaan. Mies sanoo asiaan, että ei ole häneltä mitenkään pois, jos siskon lapset saavat jotain vähän enemmän ja että kyllä mummi varmasti meidän lastammekin rakastaan. Jep. Ja koska anoppi ja appi eivät voi mitenklään tulla tänne, minun pitää pakata, leikkiä lapsen kanssa, huolehtia _kaikki_ mukaan (maitoa myöten, anoppilasta 15 km kauppaan joten edes maidon ostaminen auttaisi...), pestä, ohjelmoida, jaksaa sitä samaa menoa ja olla iloinen. Olen suoraan sanoen niin rikki, että pelkään sanovani jotain tosi epäasiallista.
Mies jopa ehdotti, että hän ottaisi pojan mukaan ja jättäisi minut kotiin itsenäisyyspäiväksi. Siis yksin tänne, tällainen traditio meillä sitten! Olen yrittänyt puhua hyvällä ja pahalla, mutta mies ei tunnu tajuavan. Olen päättänyt, etten lähde. Meillä on myös muutto edessä, joten joskus pitäisi saada pakata rauhassa jne. En tajua miten selviän, muuta en aio lähteä, voimat eivät riitä ja itken niin paljon, etten jaksa feikata yhtään, enkä jaksa pitkää ajomatkaa, pakkaamista, kaikesta huolehtimista. Nytkin itkettää. Ajatuksia?
Kommentit (32)
Hienoa, että aiot tehdä nyt noin järkevästi, että mies valmistelee ja lähtee lapsen kanssa kahden. Ehkäpä mies oppii siitä jotain...
Jatkossa sun pitää vain yrittää saada miehelle jakeluun se, että teidän perhe ja sen hyvinvointi on miehen vanhempia tärkeämpää.
Mutta nyt lepäät tuon itsenäisyyspäivän. Hankit hyvää syötävää, poltat kynttilöitä, katsot hyvän leffan. Nautit rauhasta. Ja kiellät miestä soittamasta sulle negatiivisia puheluita :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pienen pohdinnan jälkeen olen sitä mieltä, että mies voi mainiosti lähteä pojan kanssa, mutta nimenomaan niin, että hän pakkaa ja pesee ja huolehtii sekä siellä että täällä. Järkevää tämä on siksi, että mies ymmärtää, miten paljon työtä tuossa kaikessa on. Ja myös siksi, että hän saa kokeilla lomaa ilman minua lapsen ja isovanhempien kanssa. Ja erityisesti siksi, että minä olen näin hiton väsynyt ja surullinen, ja tarvitsen lepoa ja tilaa itkeä rauhassa. Levon jälkeen asiat voivat näyttäytyä selkeämmin. Huomaan omassa tekstissäni marttyyrimaisia piirteitä, uskon sen johtuvan tästä tilanteesta.
Juuri näin. Miehelle nuo vierailut ovat saattaneet olla tähän mennessä todella rentouttavia, jos on päässyt käymään niin että sinä olet tehnyt kaiken tarvittavan työn niiden eteen. On ihan hyvä, jos miehesi saa kokemuksen siitä, mitä kaikkea olet tähän asti hoitanut. Muista myös se, että olet voinut hoitaa sellaisiakin asioita, joita ilmankin on mahdollista elää. Älä yritä pakottaa miestäsi tekemään kaikkia samoja juttuja kuin sinä, vaan anna hänen tehdä hommat oman mielensä mukaan.
Miehesi vaikuttaa siltä, että hänen napanuoransa ei ole vielä kokonaan katkennut. Etenkin jos hän sopii menoistanne anoppilaan sinulta kysymättä! Ikään kuin hän ei voisi ajatellakaan sellaista vaihtoehtoa, että päättäisittekin joku kerta olla menemättä sinne kylään. Tämä on valitettavaa, mutta kuvion voi muuttaa. Se voi vaatia sinulta alussa normaalia enemmän aktiivisuutta, mutta se kannattaa kärsiä jos näin saat perheenne oudon valtatasapainon korjattua.
Suunnittele siis todellakin jokin juhlapäivä niin aikaisin, että miehesi ei ole voinut vielä sopia siitä vanhempiensa kanssa (vähemmän konfliktihakuinen tapa), tai sitten suunnittelet normaalilla aikataululla ja vain ilmoitat miehelle: "Olet yksipuolisesti päättänyt perheemme menoista X kertaa, minulta kysymättä. Nyt on vaihteeksi minun vuoroni. Vietämme joulun kotona ja sinä perut tekemäsi suunnitelmat anoppilaan menemisestä. Jos haluat, voimme kutsua kummankin vanhemmat meille jouluksi."
Riippuu miehesi persoonallisuudesta, kumpi kannattaa toteuttaa.
14
paras keino saada mies näkemään ettei reissu ole sulle kovinkaan rentouttava. Mutta muista pitää puolesi, sä et sitten myöskään pakkaa mitään, vaan jätät aivan kaiken miehen hoidettavaksi eikä hän saa tyhjentää jääkaappiakaan ja jättää sut ilman ruokaa. Anoppisi tuntuu tosi itsekkäältä ihmiseltä, todennäköisesti ei edes tajua aiheuttamaansa mielipahaa eikä miehesi sitä tajua, kun on kuitnekin vanhemmilleen niin tärkeä.
Joulusta mä en edes sinuna keskustelisi. Suunnittelet joulun sellaiseksi kuin haluat ja miehes joutuu mukautumaan siihen.
Meillä appivanhemmat asuu 300km päässä, käyvät harvoin emmekä saa heilrä mitään apua. Omat vanhempani asuvat 100km päässä ja saamme heiltä paljon lastenhoitoapua. Joten meillä hiukan samanlainen tilanne. Pitemmillä lomilla menemme usein anoppilaan, mutta sovimme menosta kyllä aina yhdessä. Meillä on 2vuotias ja vauva, pakkaaminen reissuun on ihan hirveää! Mun neuvo on sama kuin toisten, mies reissuun pojan kanssa niin että pakkaa yms. Itse ja sä lepäät kotona. Sillä aikaa kun mies on reissussa otat ensi vuoden kalenterin ja merkitset siihen koko vuoden ajalle milloin olette kotona, milloin sun vanhemmilla ja milloin appivanhemmilla. Ja mieheltä tähän ”sopimukseen” sitten nimi alle.... Meilläkin välillä joudutaan ”keskustelemaam” noista anoppilamatkoista, mutta yleensä sovitaan ihan sovussa ja miehellä on niin rankka työ että haluaa onneksi levätä välillä kotona... Tsemppiä, mä tiedän oikein hyvin miltä susta tuntuu. Meillä tuli viime pääsiäisestä hirveä riita, mä olin väsynyt kun olin raskaana ja olisi pitänyt lähteä ajamaan anoppilaan... Meillä muuten anoppilassa on ihan samanlaista kuin sulla, asutaan keskellä ei mitään ja kaiket päivät vaan katsotaan tv... Ihan kummallista, meillä kotona taas touhjtaan koko ajan jotain tai mennään jonnekin. Tvstä katsotaaan ehkä uutiset, ei koko iltaa...
eli minulla ei huvittaisi ikinä lähteä anoppilaan parinsadan kilometrin päähän. Omien vanhempieni luokse n 500 km päähän kyllä lähtisin useamminkin.
Ei vaan kiinnosta anoppila.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö mies voi mennä lasten kanssa äitilleen ja isälleen, ei kai siellä sinua joka kerta tarvita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa ajattelin, että jos mies haluaa käydä pikaisesti vanhemmillaan, anna mennä.
Eiköhän asia ole jo ratkennut, kun ketju on aloitettu jo 6 vuotta sitten
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi aina välillä kiva tietää mitä näille ihmisille kuuluu nyt.
Miten ap:n anoppivierailut ratkaistiin ja miten ne hoituvat nyt kun lapset ovat jo noin 6 -8v.
Syntyikö ap:n odottama lapsi terveenä ja onko miehen napanuora vanhempiinsa jo katkennut.
Vierailija kirjoitti:
Olisi aina välillä kiva tietää mitä näille ihmisille kuuluu nyt.
Miten ap:n anoppivierailut ratkaistiin ja miten ne hoituvat nyt kun lapset ovat jo noin 6 -8v.
Syntyikö ap:n odottama lapsi terveenä ja onko miehen napanuora vanhempiinsa jo katkennut.
Jotenkin ihan vilpittömästi toivon, että tällä ihmisellä on sujunut kaikki lopulta hyvin.
...ja ajattele tietoisesti vaan itseäsi ja varaa jokaiselle päivälle jotakin kivaa vain sinulle.
Olet vastuussa omasta hyvinvoinnistasi ja sijoita mielessäsi anoppisi kauas sinusta. Hänen sanomisillaan tai tekemisillään ei ole sinulle merkitystä. Voit myös kuvitella hänet pieneksi kärpäseksi, kun tapaatte ja hänen puheensa surinaksi, josta et välitä.
Tsemppiä!