Auttaaka! Lapsen pakkoajatukset. Tarvitsen apua, neuvoja..

Tulin vielä lukemaan vastauksianne. Tänään ollut parempi päivä, vietettiin monta tuntia ulkoilen ja puuhastellen. Pari mainintaa ajatuksista kyllä.



Mua askarruttaa nyt, kun jotkut täällä ovat ehdottaneet että suoraan lääkäriin ja psykoterapiaan. Mitä nyt olen lukenut esim. Terveysportista, niin lapsen oireet eivät ole onneksi pahimmasta päästä.. Siksi itse vierastan ottaa yhteyttä heti psykoterapeuttiin, tuntuu että perheneuvola olis pehmeämpi lasku..mielipiteitä, mikä ois parasta tehdä?



En halua tehdä tästä lapselle ahdistavaa lääkäreineen ym, kun jo pelkkä tapaaminen ymmärtäväiseen ihmisen kanssa voi auttaa. Tänään kun kysyin mitä lapsi pelkää jos se ( sairaus) tapahtuisi, vastasi ettei pelkää siinä muuta kuin sitä kamalaa oloa mikä siitä tulee..



Pystyy kyllä hyvin asiasta kertomaan, mikä on hyvä asia. Jos näkemyksiä vielä on, kertokaa.

Siellä sitten arvioidaan, onko pitkäkestoisen terapian tarvetta.



Tuohan on hyvä asia, kun lapsi pystyy puhumaan pelostaan. Lapsi tarvitsee siis tukea siihen, että vaikka tulee paha olo, siitä selviää.

Sanoisitte lapselle kun pyytää: äiti lupaa ja vanno ettei se tauti tule tänään minulle..kun sanon ettei tule alkaa kysely mistä voin olla varma jne.

Olen joskus myös sanonut että voihan olla että tauti joskus tulee, mutta se ei ole vaarallista.. Välillä tieto siitä että taudin mahdollisesti saa, on välillä " liikaa" ja siksi sanonkin yleensä että se ei tule. Se edes vähän lasta rauhoittaa.

Onneksi huomenna on maanantai ja voin soitella ja yrittää saada aikaa.

Loppujenlopuksi tänään ajatuksia oli vähän.

Kysy vaikka, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua, jos hän yht'äkkiä sairastuisi?



Taudin puhkeamisen estämistä et voi luvata, mutta esim. sen voit, että jos pelko on, että sänky likaantuu, et suutu, koska ei se haittaa. Joka tapauksessa saat tietoa, mikä siinä ahistaa.



Nää lapset on yleensä täydellisyyteen pyrkijöitä, älykkäitä, luovia. Heillä on mielikuvitusta kuvitella se pahinkin vaihtoehto. Samasta syystä heidän on helppo kuvata pelkojaan ja tuntemuksiaan, jos vaan keskusteluyhteys on. Ai niin ja usein on myös voimakas kontrollin tarve, ja oksentaminenhan kyllä vie kaiken kontrollin itseltä. Voi olla, että kun se pohjimmainen syy löytyy, 'paraneminen' voi tapahtua nopeastikin. Esim. sen oivaltaminen, että maailma ei lopu, vaikka oksentaa=kontrolli menee. Ja että jos sairastuu, vastuu on aikuisen, ei lapsen itsensä tartte hoitaa ja ottaa vastuuta sairaudestaan. Niille ei mahda mitään ja joskus on ihan hyväkin vähän repsahtaa normaalista.



Tää on kaikki mulle vähän sekavaa, mutta jotenkin noin olen tulkinnut ocd-lapseni kokevan maailman.



Niin ja pääasia, että kerrot jollekin asiantuntijalle, oli se sitten terkkari tai perheneuvola, heillä on sitten käytössään kaikki se tieto ja reitit, mihin suuntaatte ja missä se teidän apu on.



Ja murrosiän aikanaan lähetessä, tarkkaile ja koita säilyttää keskusteluyhteys. Se on sit taas sitä näin reagoivien lasten riskiaikaa alkaa oireilla. En pelottele, mutta koita pysyä kartalla. Kyllä tän kanssa pärjää :-)

niistä en muistaakseni koskaan kertonut vanhemmilleni.



Nuori alkaa tajuamaan elämän rajallisuuden, asiat ahdistaa, on turvaton olo ajoittain, stressaa, aivot käy iltaisin ylikuorroksilla ja rauhoittuminen on vaikeaa. Nuorikin kaipaa turvaa ja läheisyyttä ja aikuisen tukea. Mielessä voi pyöriä sairastumisen pelko, läheisten menetyksen pelko, yksinäisyyden pelko, kaikki ne asiat, jotka liittyvät siihen miten selviytyä elämässä. Lisäksi herkimmät varmasti miettivät uutisia kotimaasta ja maailmalta. Kannattaa joskus katsoa maailmaa nuoren vinkkelistä. Miettiä miltä nuoresta tuntuu uutiset sodista, sairauksista, luonnon katastrofeista ja esimerkiksi julkisten elämästä. Monet asiat on niin vieraita ja pelottavia ja oma elämä siinä ohessa tuntuu niin hauraalta ja pieneltä. Asioista voi olla vaikea puhua vanhemmalle. Lapsi voi jopa pelätä, että vanhempi ei kestä lapsen ahdistusta ja leimaakin heti hulluksi ja hylkää, jos kuulee pakko-ajatuksista.



Käsittääkseni pakko-oireet ei ole kovin harvinaisia varsinkaan lapsilla, joten nuorelle pitäisi kertoa, että asiassa ei ole mitään hävettävää. Tue lasta ja kuuntele. Kysele mitkä asiat ahdistaa ja lupaa olla turvana ja tukena. Tämäkin voi jo helpottaa kovasti. Jos ei heti, niin pikku hiljaa. Ja jos et itse tiedä miten toimia, niin avun pyytäminen ulkopuoliselta taholta on ok, mutta älä vaan syyllistä asiasta lasta. Ole siinäkin asiassa kannustava ja hyväksyvä. Rakkauden ja välittämisen suhteen minkään ei pitäisi muuttua asian takia ja se sinun pitäisi tehdä selväksi myös lapsellesi.

Poijalla kaikenlaisia pakkoajatuksia (mm. pakonomaista rukoilemista ettei kuolisi yms). Käymme pari kertaa kuussa lasten pakko-oireisiin erikoistuneella psykologilla. Tilanne parantunut paljon, vaikka vieläkin aika ajoin pakko-oireita on.



Tsemppiä teille. Hae apua esim. nauvolan kautta.

Kysy vaikka, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua, jos hän yht'äkkiä sairastuisi?

Taudin puhkeamisen estämistä et voi luvata, mutta esim. sen voit, että jos pelko on, että sänky likaantuu, et suutu, koska ei se haittaa. Joka tapauksessa saat tietoa, mikä siinä ahistaa.

Nää lapset on yleensä täydellisyyteen pyrkijöitä, älykkäitä, luovia. Heillä on mielikuvitusta kuvitella se pahinkin vaihtoehto. Samasta syystä heidän on helppo kuvata pelkojaan ja tuntemuksiaan, jos vaan keskusteluyhteys on. Ai niin ja usein on myös voimakas kontrollin tarve, ja oksentaminenhan kyllä vie kaiken kontrollin itseltä. Voi olla, että kun se pohjimmainen syy löytyy, 'paraneminen' voi tapahtua nopeastikin. Esim. sen oivaltaminen, että maailma ei lopu, vaikka oksentaa=kontrolli menee. Ja että jos sairastuu, vastuu on aikuisen, ei lapsen itsensä tartte hoitaa ja ottaa vastuuta sairaudestaan. Niille ei mahda mitään ja joskus on ihan hyväkin vähän repsahtaa normaalista.

Tää on kaikki mulle vähän sekavaa, mutta jotenkin noin olen tulkinnut ocd-lapseni kokevan maailman.

Niin ja pääasia, että kerrot jollekin asiantuntijalle, oli se sitten terkkari tai perheneuvola, heillä on sitten käytössään kaikki se tieto ja reitit, mihin suuntaatte ja missä se teidän apu on.

Ja murrosiän aikanaan lähetessä, tarkkaile ja koita säilyttää keskusteluyhteys. Se on sit taas sitä näin reagoivien lasten riskiaikaa alkaa oireilla. En pelottele, mutta koita pysyä kartalla. Kyllä tän kanssa pärjää :-)

Kuvailit hyvin asiaa. Kiitän edelleen kaikkia jotka kerrotte suoraan kokemuksianne, tajuan näin myös sen että en ole yksin. Olen pelännyt mitä lapselle on tapahtumassa, mutta ehkä tästä tosiaan on mahdollista selvitä. Tai ainakin oppia asian kanssa elämään. Ahdistusherkkä olen itsekin ollut jo lapsena, ei kuitenkaan pakkoajatuksia, ja siat pahimmat ahdistukset tulivat vasta aikuisena..no, menee jo asian vierestä.. Katotaan mitä huomenna tapahtuu kun otan yhteyttä sinne perheneuvolaan nyt ainakin aluksi.

Seurailen tätä ketjua, kiinnostaa, miten lähtee hoitumaan teillä tää. Ja autankin, niin kuin muutkin varmasti, jos tarviit.

Poijalla kaikenlaisia pakkoajatuksia (mm. pakonomaista rukoilemista ettei kuolisi yms). Käymme pari kertaa kuussa lasten pakko-oireisiin erikoistuneella psykologilla. Tilanne parantunut paljon, vaikka vieläkin aika ajoin pakko-oireita on.

Tsemppiä teille. Hae apua esim. nauvolan kautta.

Kiitos. Kaikkea hyvää teillekin. Voitko kertoa miten sait lähetteen psykologille? Miten lapsi kokee siellä käymisen?

Seurailen tätä ketjua, kiinnostaa, miten lähtee hoitumaan teillä tää. Ja autankin, niin kuin muutkin varmasti, jos tarviit.

Ja edelleen kiitos tuestanne ihmiset! Olen ollut asian kanssa aika yksin.. Nyt tuntuu että on joku väylä käsitellä tätä kaikkea, KIITOS . Kunhan asia etenee niin kertoilen.. Ja kysyn jos jokin mietityttää paljon..

Olen kertonut, että kaikilla on jonkun verran ja niistä ei tarvitse välittää. Olen sanonut, että mullakin oli. Se tieto, että kaikilla muillakin on ja monilla paljon ja ikää myöten menee pois, helpottaa oloa. Voit sanoa, että ei ota niistä mitään kummempia apineita ja että ne ovat vain ajatuksia ja eivät toteudu. Meillä ajatteli nuorin koko ajan, että joku kuolee. Sitten kun sanoin, että on ihan ok, niin helpotti.

Ainakin MLL:n sivuilla muistan nähneeni vinkkejä miten lievittää lapsen pelkoja.

perheneuvolaan samantapaisen syyn takia. Lapsi kävi psykologin luona 1 1/2 vuotta 6-8v. Perheneuvolaan ei tarvitse lähetettä vaan voi itse ottaa yhteyttä ja arvioivat avun tarpeen.

Ja on kaksi asiaa, jotka sun on tärkeä tehdä.



Ensinnäkin, kerro lapselle, että vaikka hänellä olisikin tuo srairaus, hän olisi silti yhtä hyvä ja hyväksytty ja rakastettu ja elämä olisi mukavaa (vaikka siihen tautiin kuolisi, olisi niin mukavaa kuin mahdollista kunnes kuolisi). Tämä nimittäin on se alkuperäinen pelko ja huolil, mistä nuo pakkoajatuksen nousevat: että ei ole tarpeeksi hyväksyttävä, että saa taudin, koska jotenkin ansaitseen sen huonommuudellaan



Toiseksi opeta lapsellesi tekniikoita, joilla ajatuksensa voi kiinnittään "johonkin muuhun", vaikka lukemiseen tai leikkimiseen tai lampaiden laskemiseen - mihin tahansa mikä estää ajatuksia kieertämästä epätervettä kehää silloin kun pitäisi rauhoittua a levätä ja "ei ole ihmeempää tekemistä". Hän tulee tarvitsemaan niitä tekniikoita, sillä, sori että sanon tämän, mutta ilman niitä tämä on loppuelämän ongelma ja siitä VOI tulla melko invalidisoiva, jos sitä ei opi pitämään aisoissa.

Yleinen juttu niin lapsilla, nuorilla kuin aikuisilla. Oksentamisen pelko liittyy kuulemma jotankin siihen, että pelkää ettei pysty hallitsemaan itseään. Elän tämän ongelman kanssa itse. Ehkä joku terapia auttaisi.

Ja on kaksi asiaa, jotka sun on tärkeä tehdä.

Ensinnäkin, kerro lapselle, että vaikka hänellä olisikin tuo srairaus, hän olisi silti yhtä hyvä ja hyväksytty ja rakastettu ja elämä olisi mukavaa (vaikka siihen tautiin kuolisi, olisi niin mukavaa kuin mahdollista kunnes kuolisi). Tämä nimittäin on se alkuperäinen pelko ja huolil, mistä nuo pakkoajatuksen nousevat: että ei ole tarpeeksi hyväksyttävä, että saa taudin, koska jotenkin ansaitseen sen huonommuudellaan

Toiseksi opeta lapsellesi tekniikoita, joilla ajatuksensa voi kiinnittään "johonkin muuhun", vaikka lukemiseen tai leikkimiseen tai lampaiden laskemiseen - mihin tahansa mikä estää ajatuksia kieertämästä epätervettä kehää silloin kun pitäisi rauhoittua a levätä ja "ei ole ihmeempää tekemistä". Hän tulee tarvitsemaan niitä tekniikoita, sillä, sori että sanon tämän, mutta ilman niitä tämä on loppuelämän ongelma ja siitä VOI tulla melko invalidisoiva, jos sitä ei opi pitämään aisoissa.

Mutta ei ehkä kamalan hyvä asia neuvoa laskemaan lampaita tms., siitä voi tulla samanlainen pakkokeino sitten. Kannattaa viedä lapsi jollekin OCD-erikoisterapeutille.

Tuohon voi auttaa joku kognitiivinen terapia, tai sitten syvemmältä luotaava, sellainen, joka yrittää selvittää, mikä oireen on laukaissut.

Olen huomannut että kun saa lapsen tekemään erilaisia asioita miettimisen ( pakkoajatusten ) sijaan, ajatukset helpottavat. Esim pelin pelaaminen yhdessä, ulkoilu, piirtäminen ym.



Aloitin uuden työn syksyllä, iltojakin joudun olemaan töissä ja koulu on uusi asia ( ekaluokkalainen) voiko näillä olla yhteys oireiden pahenemiseen? Minulla ei välillä jää riittävästi aikaa yhdessäololle:-( yritän toki aina antaa huomiota lapselle. Syyllistän asiasta toki itseäni..



Sinä joka kirjoitit perheneuvolasta, voitko kertoa millaista apua lapsi sai, miten hän koki sen? Olen itse ajatellut juuri perheneuvolaa.



Pelkään myös tämän olevan jonkinlainen sukurasite. Suvussa mm ahdistuneisuus ja paniikkihäiriöstä, masennusta. Mitään lääkitystä en lapselle toivo, jos puhuminen auttaa?



Iso kiitos kun olen saanut teiltä vastauksia..

Voitko tarkentaa?

Mun yläkoululainen pakko-oireinen on nyt hyvässä hoitosuhteessa, kun terkkari otti tosissaan ja laittoi pyöriä pyörimään.





Lapselle on tärkeää, että hänen kokemuksensa otetaan tosissaan. Ei siis panikoiden, mutta vakavasti ja arvostaen. Ja että ajatukset ovat ajatuksia, ne eivät voi oikeasti vahingoittaa.

Yleinen juttu niin lapsilla, nuorilla kuin aikuisilla. Oksentamisen pelko liittyy kuulemma jotankin siihen, että pelkää ettei pysty hallitsemaan itseään. Elän tämän ongelman kanssa itse. Ehkä joku terapia auttaisi.

Milloin aloit itse kärsiä pelosta? Oletko saanut apua? Miten mielestäsi voin olla itse lapselle avuksi, osaatko sanoa? Kiitos. Kuten huomaatte, keinoni alkavat olla lopussa. Ja voikohan lapsi kokonaan päästä pelosta ja ajatuksista eroon..?

- alkuperäinen