Lopettaisin kokonaan lasten tapaamisen jos saisin tavata vain joka 2. viikonloppu.

Niin varmaan teksisi moni muukin egoisti, joka ei ajattele asiaa lapsen oikeuden ja tarpeen kannalta, vaan vain sen kannalta, että se on itselle ahdistavaa ja raskasta.

edes tavata? Sama lopettaa tapaamiset kokonaan.

kukaan uskookaan.

edes tavata? Sama lopettaa tapaamiset kokonaan.

Eivät unohda koskaan. Se lapsen ikävä on päivittäistä, ihanaa, jos se ikävä saa helpotuksen edes kerran kahdessa viikossa.

Vuoroviikkoasuminen taas on lapselle suunnattoman stressaavaa: ei ole kotia missään. Olisikohan paras vaihtoehto joka toinen viikonloppu PITKÄ viikonloppu, eli to iltapäivällä etävanhemman luo ja ti taas lähivanhemmalle. En kyllä tiedä.

Miksi lopettaisit?

Lapselle vanhemman menetys erossa on ihan riittävän traumaattista, ei osaa edes kuvitella miten traumaattista olisi sen vanhemman menettäminen IKUISIKSI AJOIKSI.



Parhaiten pärjännee niin, että yrittää unohtaa oman olonsa ja keskittyy sen lapsen olon parantamiseen.



Millainen tilanne ap:lla on?

sama kun ei tapaa ollenkaan, kun on kuitenkin ulkona lapsen elämästä.

Eiköhän lapselle äidinkorvikkeita löydy.

isän naisystävät voivat ottaa paikkani, lapsi tuskin eroa huomaa.

sama kun ei tapaa ollenkaan, kun on kuitenkin ulkona lapsen elämästä.

Eiköhän lapselle äidinkorvikkeita löydy.

Kun tolkkuunnut tajuat, että lapsella on vain yksi äiti, joka pysyy lapsen sydämessä aina ja jota ei mikään voi koskaan korvata.

isän naisystävät voivat ottaa paikkani, lapsi tuskin eroa huomaa.

... suhteesi lapseen on tosi hepposella pohjalla.

Tottakai lapsi, jolla on normaali suhde äitiinsä/isäänsä, huomaa eron toisen vanhemman uuteen seurustelukumppaniin/puolisoon.

Mököttämällähän ne asiat ruukataan hoitaa.

edes tavata? Sama lopettaa tapaamiset kokonaan.

Eivät unohda koskaan. Se lapsen ikävä on päivittäistä, ihanaa, jos se ikävä saa helpotuksen edes kerran kahdessa viikossa.

Vuoroviikkoasuminen taas on lapselle suunnattoman stressaavaa: ei ole kotia missään. Olisikohan paras vaihtoehto joka toinen viikonloppu PITKÄ viikonloppu, eli to iltapäivällä etävanhemman luo ja ti taas lähivanhemmalle. En kyllä tiedä.

Ystäväni ei kestänyt sitä, että lapset asuivat viikon isällään (kesti siis vuoden mutta kun isän luo muutti naisystävä, niin ei kestänytkään) ja niin lapset muuttivat äidille. Ystäväni kertoo kaikille, miten lapset kärsivät vuoroviikkoasumisesta ja miten kaikki on nyt paljon paremmin. Kärsivät? Lapset ovat hiljaisia ja vaitonaisia, eivät uskalla puhua isäikävästä, kun sitten äiti alkaa itkeä. Piirtävät päiväkodissa roppakaupalla piirustuksia isälle, joita tätien pitää säilyttää, ettei äiti näe. Ne annetaan sitten isänpäivänä isälle.

Mitkä ovat ne epäonnistumisen kriteerit, kun on kyse avioerolapsista? MIlloin jokin asumisjärjestely on onnistunut, milloin epäonnistunut? Kuka sen onnistumisen mittaa?

Kun lapsilta kysytään, he kannattavat vuoroviikkosysteemiä. Enemmistö nyt aikuisiksi tulleista vuoroviikkolapsista kannattaa sitä.

Kun kysytään vanhemmilta, se, joka saa lähihuoltajuuden, pitää vuoroviikkosysteemiä katastrofina. Tutkijat kopperoissaan epäilevät samaa.

Fakta on, että vuoroviikkoasuminen on stressaavaa tietyntyyppisille lapsille. Toisille se taas toimii erinomaisesti. On todella väärin luoda yleistyksiä ja päättää, että lasten paras on nähdä etävanhempaa kaksi kertaa kuussa, kun kuka tahansa voi nähdä, että lasten ikävä on riipaisevaa.

Pitkät viikonloput eivät toimi, jos asuvat kaukana toisistaan ja lapset ovat koululaisia. Muuten se varmasti olisi paras mahdollinen. Siskoni on tällä hetkellä etävanhempi ja hän näkee lapsiaan joka toisesta torstai-illasta sunnuntai-iltaan ja sitten sitä seuraavalla viikolla keskiviikkoillasta torstai-iltaan. Ei tule liikaa taukoa kummankaan vanhemman näkemisessä, mutta lasten arkikoti on selvästi isällä.