Mikä lapsen saamisessa yllätti sinut?

Myös miten on oppinut sallimaan virheitä, myös itselleen!

Lisäksi äitiyden sitovuus. Myös sairaana ja ilman yöunia olen äiti. Koliikin rankkuus. Lapsia ei haluakaan antaa kodin ulkopuolelle pienenpieninä hoitoon, vaikka kotiäitinä onkin rankempaa kuin töissä käymällä. Isovanhempien piiloleikittely, vaikka ovatkin itse apua saaneet aikoinaan vanhemmuuteensa, niin tyytyvätpä vain voivottelemaan ja sanalliseen tsemppiin. Pienten lasten kanssa olisi vaikeaa luoda uraa... Lapset ovat ykkössijalla aina ja onneksi. Myös mahdolliset tulevat lapsenlapset ovat prioriteetti nro 1.

kuinka paljon ja ehdoitta lasta voi rakastaa.

ja sortuu suorittamaan äitiyttä ja elämää. Lapsi sitoo niin totaalisesti, todella 24/7 (täysimetetty perhepedissä nukutettu kullannuppu x2) että se on välillä ahdistavaa. Ja siitä huolimatta, että apua olisi ollut saatavilla, en ollut valmis sitä vastaanottamaan. Lapset eivät ole olleet vauvana hoidossa kertaakaan, vasta isompina esim. lääkärissä käyntieni tms. pakollisten menojen ajan. Edelleenkään nyt 4v ja 2v eivät ole olleet yökylässä. Ja tämä siis oma valinta.



Rennommin olisi pitänyt ottaa, todellakin, näin jälkikäteen katsottuna :) Nyt kun lapset isompia, osaan aidosti nauttia heistä ja elämästä. Pikkuvauva-aika ei todella ole minua varten, on niin sitovaa ja jotenkin minulla on jatkuva huoli ja stressi vauvasta ja kaikesta, etten vain kykene rauhoittumaan.

Koska kaikkialla sanottiin, että se sattuu aivan kauheasti. Tv:ssäkin leffoissa, sarjoissa yms. näytetään, että synnytys on paha. Kun synnytys koitti, säikähdin, että nyt ei vissiin oikeasti kaikki ole kunnossa, koska se oli niin kivutonta! Tädit ihmetteli sairaalassa, kun mä valitin vain, että selkään jomottaa, kun supistukset meni käyrällä korkealle. Minusta ei ole reilua, että valehdellaan siitä, että synnytys muka sattuisi, lastenleikkiähän se oli ja kaiken lisäksi hauskaa! Kotona olin päälle vuorokauden, ennen kuin sairaalaan lähdettiin. En olisi vielä halunnut lähteä, mutta mut pakotettiin.



Lapsen hoidon helppous yllätti, meillä lapset on aina nukkunut yönsä hyvin ja kaikkiruokaisia, ei ole ollut mitään ongelmia, muuta kuin uhman kanssa.



Ja vielä se, kuinka paljon äitinä voi venyä :) Sitä on monet yöt menty 3 tunnin yöunilla ja paahdettu koko päivä ilman väsymystä :) Rakastan tätä enkä vaihtaisi mihinkään :)

täysin vaikka tiesin siitä "tavallaan".

Olen aina kestänyt unettomuutta hyvin mutta kun lapsi on 9kk ja pisin unipätkä on 3h ja vielä taaperokin talossa.

Parisuhteen muuttuminen yllätti myös,riitaa tulee helposti kun kaksi loppuunpalanutta aikuista yrittää keskustella..Riittämättömyyden tunne on jatkuva,koskaan en tee ns.tarpeeksi.

Pyyhin pyödän ja muistan että pyykitkin on koneessa ja sitä ennen pitää hoitaa ruokailu ja vaipanvaihto.



Koskaan ei tekemällä nämä työt lopu ja se stressaa,koti sotkuinen vaikka miten siivoaa.

Mutta tosiaan kaiken tuon päällä se väsymys on oikeasti todella lamauttavaa jos lapsi ei alakaan nukkua paremmin n.3kk ikäisenä.

Kätilö totesi että nyt voi ponnistaa sanoin että harmi tässähän on niin rattosaa maatessa (ilokaasu vaikutti kivasti) ja sitten ku ponnistin pieni oli jo ulkona eli synnytys yllätti.

Se ihmeellinen riittämättömyyden tunne, se että vauva vaan "kiilaa" rakkaimmaksi ihmiseksi koko maailmassa, ihanaa olla äiti :D

ja se miten paljon rakkautta voi ihmisessä ollakaan.

Minua ehdittiin "pelotella" sillä, että en ehdi nukkumaan, syömään, siivoamaan saati käymään kavereiden kanssa vaikkapa kahvilla jne. kun lapsi/lapset vievät kaiken ajan.



Nyt lapset 2v. ja 6v. Ilmeisesti minulla kävi tuuri kun lapset ovat olleet ns. helppoja.

Minusta ei ole reilua, että valehdellaan siitä, että synnytys muka sattuisi, lastenleikkiähän se oli ja kaiken lisäksi hauskaa!

molempien vanhemmat mankuivat lapsenlapsia vuosia. Omat vanhempani suorastaan painostivat, selittivät miten he haluavat lapsenlapsia kun muillakin on, miten sitten hoitavat, auttavat, ovat apuna, ettei ole raskasta. Miehen vanhemmat eivät apua lupailleet mutta vihjailivat koko ajan lapsenlapsista, kaikissa käänteissä. Ajattelin sitten että onhan se hyvä kun on innostuneet isovanhemmat.



No isovanhempien kiinnostus päättyi ristiäsiin. Kummatkaan ei halua kyläillä, leikkiä lasten kanssa, viettää aikaa, saati hoitaa. Eivät ole viimeisen viiden vuoden aikana koskaan hoitaneet, leikkineet tai olleet kiinnostuneita. SE kyllä kiinnostaa että saavat valokuvia, ja näitä valokuvia näytellään, leuhkitaan ja esitellään (ja muiden mummokavereiden kanssa esitetään osallistuvaa mummoa) mutta se OIKEA välittäminen, sitä ei vaan ole.



Isovanhempien lastenlaten tarve olikin vain statuksen tarvetta. Tarve olla "meriittinä" isovanhempi. Lapnsenlasten elämä ei kiinnosta, ne valokuvat riittävät, joilla voi kiillotella sitä omaa kruunuaan ja esittää jotenkin "parempaa" niihin verrattuna joilla ei lapsenlapsia ole.



Olen syvästi pettynyt.

tuntui melkein tajunnanmenetys olevan lähellä ja huusin kuin teurastettava sonni

yllätyksiä olleet, mutta jollain tavalla kuitenkin tuntemuksia, joita en tullut ajatelleeksi etukäteen.



- Kun tultiin sairaalasta kotiin, mulle tuli aluksi sellaisia "ei taas" -tuntemuksia, kun vauvaa piti imettää. Lähinnä se, että onko mun elämä nyt tästä eteenpäin sitä, että pitää imettää ihan jatkuvasti! Aika pian se meni kuitenkin ohi. Onhan se iso muutos, kun pitää olla jatkuvasti jonkun saatavilla.



- Mua jotenkin huoletti etukäteen, että kiinnynkö vauvaan ja alkaako mua vain ahdistaa, kun sen kanssa pitää olla jatkuvasti. Kiintymys heräsi hyvin nopeasti ja on myös paljastunut, että lapsen kanssa on tosi kivaa, vaikka joskus tietenkin on päiviä ja hetkiä, jolloin haluaisi vain vetäytyä omiin oloihinsa.



Lapseni on vasta 1-vuotias, joten yllätyksiä on vielä runsaasti edessä ;)

Tunteiden vuoristorata on yllättänyt: miten paljon lapsiaan rakastaa ja miten paljon heidän takiaan on valmis uhraamaan, mutta myös se miten ne saa mieleni kiehumaan :)



Miten sitä vaan jaksaa ja pyörittää lapset ja arjen, vaikka olisi yöllä herännyt siivoamaan taaperon oksennukset ja imettänyt vauvan muutaman kerran.



Ehkä suurin yllätys on kuitenkin ollut se rakkaus omiin lapsiin. Se tunneside. Jotain mitä ei voinut kuvitella edes olemassakaan.



Miten paljon synnytys sattuu, kun se supistus tuntuu epiduraalista huolimatta ja miten kauan paraneminen kestää.

kirjoitti hyvin! Muakin on yllättänyt se, miten hyvin jaksaa, vaikka nukkuu huonosti! Mä nukun tosi huonosti, mulla on nukahtamisvaikeuksia, mutta harvoin oon kauhean väsynyt. Joskus pikkuvauvavaiheessa hälyytettiin mun vanhemmat hoitelemaan vauvaa, jotta saatiin nukkua, mutta sellaisia katastrofeja on sattunut vähän.



Myös se rakkaus on jotain sellaista, jota ei voi kuvitella.



#14

Mutta mikäs sua valvotti kun eivät lapset ainakaan?

Lapsen hoidon helppous yllätti, meillä lapset on aina nukkunut yönsä hyvin

...

Ja vielä se, kuinka paljon äitinä voi venyä :) Sitä on monet yöt menty 3 tunnin yöunilla ja paahdettu koko päivä ilman väsymystä :)

Se, että imetys sattui niin paljon

Se, että jälkisupistukset olivat niin kivuliaita

Se, että lapsi tuntui aluksi aivan vieraalta

Imetyksen sattuminen niin kovasti.

Olin menossa teurastettavaksi ja ajattelin sen kestäväni. No, synnytys meni ilokaasua hörppiessä, pienet torkut epiduraalin yhteydessä ja sitten sieltä tuli aivan ihana baby vielä kaupan päälle. Kätilön onnellisuus n. klo 4 yöllä hämmästytti. Itse vielä mietin että onko tässä vielä jotain kipuja tulossa, kun niitä ei juurikaan vielä ollut ollut, en ollut varautunut siihen että vauva on jo ulkona ja ilokaasuhuurussa ihmettelin iloista kätilöä.



Vauva-ajan helppous ja taaperoajan vaikeus yllättivät. Taaperoaika oli siksikin ällöä, koska imetys oli loppunut ja hormonit palailivat normaaleiksi, jaiks. Hampaiden tulo oli todella ärsyttävää ja kaikki se aivottomuus.



Synnytyksenjälkeinen 2 kk kestänyt mega-vauvakuume hämmästytti todella.

8-vuotias poikani saa minut ja mieheni nauramaan tavalla, jota kukaan muu ei osaa. Hänellä on vain niin uskomattoman hyviä heittoja, ettei pokka pidä.