Mun unelmani ei koskaan toteutuneet :(

vaipua epätoivoon jollet ole vakavasti sairas.



Mä olen 47, enkä ole vielä päässyt matkustelemaan kovinkaan pitkälle. Vaikka musta tuli yliopisto-opiskelija.



Ehdit vielä, jos vaan otat unelmasi asiaksesi.

En saanut haluamaani ammattia koulukiusaamisen takia (opettaja kiusasi), niinpä vaihdoin ainevalintojani ja päädyin ihan eri paikkaan kuin olisin halunnut. Ihan ok tutkinto minulla nytkin on, mutta aika monen mielestä arvoton humanistitutkinto.



En koskaan saanut toivomaani perhettä, ex-mieheni lykkäsi lapsen hankintaa aina tuonnemmaksi, kun otin asian puheeksi, lopulta lähdin. Nyt on jo myöhäistä.



Vaikka olen pitänyt itsestäni huolta ja olen hoikka, kärsin lonkan nivelrikosta, jota kuitenkaan ei vielä suostuta leikkaamaan. Minulla on kovat kivut kipulääkkeistä huolimatta, ja välillä vain tuntuu, etten jaksaisi enää.



Kaiken lisäksi työnantajani irtisanoi minut yt-neuvotteluissa, joten nyt olen totaaliluuseri senkin asian suhteen.



Eilen illalla nukkumaan mennessäni toivoin, etten aamulla heräisi. Toivottavasti ap sinä jaksat paremmin.

Ensinnäkin, olet ihan liian nuori heittämään unelmasi kaivoon ja päättämään että tässä se nyt oli, ei tullut mitään. Mieti oikeasti, voisitko vielä kutenkin toteuttaa haaveesi. Opiskelemaan voi lähteä vaikka nelikymppisenäkin, ja muullakin tavoin tavoitella elintasoa joka mahdollistaa matkat.



Toinen juttu on, että voi olla hyvin onnellinen myös, jos ei toteuta haaveitaan. Onni on kiinni siitä, miten sopeutuu tilanteeseen. Jos jää lopuksi ikää kiinni kiukuttelemaan kohtaloaan vastaan, ajatukseen että "noniin, minusta ei sitten tullut mitään, elämä on paskaa" niin sitten se siltä myös tuntuu. Toisaalta jos suree surunsa ettei haaveita saanut ja jatkaa elämäänsä, etsien mahdollisuudet tilanteestaan, etsii itselleen uusia haaveita jotka ovat mahdollisia, niin voi olla ihan yhtä onnellinen kuin jos olisi saavuttanut nuoruuden haaveensa.

Minusta ei tullut yliopisto-opiskelijaa enkä lähtenyt ulkomaille vaihtoon. En ole päässyt matkustamaan haavelemiini paikkoihin kuten vaikka New Yorkiin.

Minusta ei tullut mitään. Täytän kohta 30 ja olen luuseri, jonka ainoa mahdollisuus matkustamiseen olisi joko jonkun avokätisyys tai lottovoitto. Aika epätodennäköisiä molemmat...

kun tajusin, että onni ei ole tittelissä tai hyvässä työpaikassa tai monissa matkoissa. Onni on elämässä tässä ja nyt, niissä elämän pienissä asioissa, siinä, että oppii tuntemaan itsensä, että saa olla juuri se, mikä on.

ei ne yksinään toteudu, täytyy tehdä hartiavoimin töitä!

Minusta ei tullut yliopisto-opiskelijaa enkä lähtenyt ulkomaille vaihtoon. En ole päässyt matkustamaan haavelemiini paikkoihin kuten vaikka New Yorkiin. Minusta ei tullut mitään. Täytän kohta 30 ja olen luuseri, jonka ainoa mahdollisuus matkustamiseen olisi joko jonkun avokätisyys tai lottovoitto. Aika epätodennäköisiä molemmat...

No mutta, sehän tässä koomista onkin. Kun en voi tehdä niitä töitä! Olen hemmetti työkyvytön, enkä tiedä, kuinka pitkään!



Olen syrjäytynyt, joka muistaa vielä unelmansa.

Olen heikompaa ainesta, joka vielä sentään tajuaa oman kurjuutensa.