Voiko sosiaalisuutta ja reippautta opetella? Auttakaa....
Taas siinä kävi niin, että puistossa seison yksinäni ja kiikutan lastani ja katselen kaihoisasti kun muut juttelevat ja nauravat..
Olen ihan tavallinen, iloisen näköinen ihminen, mutta auttamattoman ujo. En osaa kuvitellakaan, että minä menisin muiden joukkoon ja alkaisin muina miehinä juttelemaan. Pyörtyisin varmaan jännityksestä..Mutta, tilanne muuttuu aivan eriksi jos minulle tulee joku juttelemaan, silloin kyllä saan sanat suusta ja riippuen toisesta ihmisestä muutun jopa puheliaaksi. Mutta minusta tuntuu, että muut puiston äidit varmaan leuhkana, tai jotain, kun en tule heidän joukkoon, tietäisivätpä vain miten kovasti haluaisin..
Onko muita ujoja ja voiko tästä mitenkään pyristellä sosiaalisemmaksi?
Kommentit (10)
oma elämä helpottuu ja lapsi saa äidiltä mallin siitä, miten solmia ihmissuhteita.
Nekin ihmiset, joille tuttavuuksien tekeminen, isoon porukkaan meneminen ja small talk tuntuu tosi helpolta ja luontevalta, ovat sen enemmän tai vähemmän tietoisesti opetelleet.
Jutun voi aloittaa melkein mistä vain. Tutustumisvaiheessa aiheella ei ole väliä, vaan sillä, että puolin ja toisin antaa niitä syöttejä, joihin voi tarttua ja josta juttu sitten lähtee luistamaan. Turvalliset aiheet on hyviä, siis sellaiset, joissa ei ole pelkoa, että loukkaa toisen vakaumusta tms.
Juuri siksihän äidit kehuvat toisten lasten vaatteita, kyselevät ikää ja taitoja jne., kun niistä pääsee juttuun ihan itsestään.
Jos tuntuu, että isommassa porukassa kaikki muut tuntevat toisensa perinpohjaisen hyvin, voi aloittaa siitä ja kysyä, että oletteko tuttuja pidemmältä ajalta tai tapaatteko esim. jossain kerhossa kun tuntuu, että tunnette kaikki toisenne niin hyvin.
Bongaapa ensi kerralla joku joukon liepeillä hiljaisena oleva äiti (minä?) ja ala jutella hänen kanssaan jostakin. Saatat saada hyvää juttuseuraa kaltaisestasi.
Mielestäni ei kannata yrittää tehdä itsestään " puistososiaalista" , jos ei sitä luontevasti ole. Rooli alkaa ahdistaa ja kaatuu jossain vaiheessa päälle. Toisekseen ne sosiaaliset äidit siellä puistossa eivät varmaankaan ole parasta mahdollista seuraa ujolle äidille, he kun eivät välttämättä välitä toisista ihmisistä ujon uskollisuudella vaan hylkäävät heti, kun löytyy " parempaa" juttuseuraa.
Itse en ole ollenkaan ryhmässä viihtyvää tyyppiä. En jotenkin osaa enkä halua sulautua ryhmäkeskusteluihin. Viihdyn paljon paremmin kahdestaan jonkun mukavan ihmisen kanssa, ja olen oppinut, etten edes yritä isoihin porukoihin mukaan.
ja kaipasit jotain mielipidettä? Jos puistossa on joku hiljaisempi, ajattelen jos ylipäänsä mitään ajattelen, että hänellä on muuta ajateltavaa(murheita, suunnittelemisia)...Tai sitten joskus sitä vaan haluaa olla hiljaa. Jos esim. kotona on ollut kova mekkala ulos lähtiessä?
Aloitan keskustelut esim. ihan uuden tuttavuuden kanssa jostain yleisestä säästä, vuodenajasta. Tai sitten hänen lapsi on tehnyt jotain hienosti ja sitä hämmästelen. Ja ainahan voi kysyä lapsen ikää tms.
Kerran yritin mennä mukaan tämmöiseen 4-5 äidin porukkaan, mutta kun yritin jotain sanoa, kukaan ei sanonut mitään, korkeintaan ynähti jotain. Tajusin karvaasti olevani ei-toivottu! Tunsin itseni nöyryytetyksi ja kesti aikansa ennen kuin samaan puistoon menin.
Olen myös huomannut, että yksikään näistä " puistoäideistä" ei koskaan tervehdi minua, jos vaikka lenkillä vastaan tullaan. Minulla on ollut koko ikäni huono itsetunto ja tiedän, että vaatii kyllä kovasti itsensä likoonpanemista, että uskaltautuu juttusille muiden kanssa.
Nykyään aloittelen omatoimísesti juttelemaan vain muille yksinäisille äideille, ryhmään minua ei saa millään menemään.Joten jospa sinäkin menet rohkeasti jonkun yksinään olevan luo ja rupeat juttelemaan, vaikka siitä säästä!
itse yritän keksiä jutun tynkää jostakin ja ilo on melkoinen jos toinen " tarttuu syöttiin" . onneksi nyt on jo joitakin tuttujakin, voi alkaa juttelemaan heti. mutta jos on isompi porukka, en uskalla oikein mennä sekaan ilman " kutsua" vaikka siinä tuttujakin olisi.
mutta voi sitä opetella! ahkerasti vain puistoon ja jos toinen äiti näyttää vähänkään yhtä " orvolta" on velvollisuutemme mennä juttelemaan ja verkostoja luomaan :)
Kuten jo alussa kerroin, minäkin tartun kyllä " syöttiin" , jos joku minulle tulee juttelemaan, mutta itsekään en oma-alotteisesti sekaan mene. Joskus, kun mietin miltä näytän yksinäni siellä seisomassa hiekkalaatikon reunalla tai lasta kiikuttamassa, niin en voi olla ajattelematta, että pitävätkö he minua jotenkin leuhkana, kun en ikinä heidän seuraan mene ja silloin monesti rupean kuvittelemaan, että nyt he supisevat minusta ja nauravat minulle...vaikka eihän se varmaan niin ole (toivottavasti)..Ja näin ikäänkuin ruokin vain sitä pelkoa, enkä ainakaan mene kenellekään mitään sanomaan :(
Ja silloin on tosiaan helpompi alkaa juttelemaan, jos joku yksinäinen äiti " eksyy" lapsensa kanssa samoille kiikuille.
Onko täällä näitä sosiaalisia äitejä, jotka tulevat juttuun kaikkien kanssa, mitä te ajattelette meistä " erakoista" ?
ap
mutta eikös jollekin tai kaikille yksinäisille äideille voi alkaa aina jotakin juttua heittämään. Kysyä vaikka vain että minkäikäinen lapsi sulla on, mikä sen nimi on, asutteko täälläpäin ja jos juttu jää kesken niin se jää, mutta yleensä ihmisiä kuitenkin huvittaa jutella näistä asioista...
Sosiaalisuus ja reippauskaan eivät tarkoita samaa. Itse olen ujo ja sosiaalinen, mutta hitaasti lämpiävä tyyppi. Itse en uskalla mennä tuttavuutta tekemään.
mutta jos joku on jossain yksin eikä tervehdi, tule lähelle, ajattelen että hänellä on varmaankin tarpeeksi kavereita ja seuraa ettei ole kiinnostunut meidän seurasta. En siis osaa mennä itsekään juttelemaan jos toinen ei tervehdi, katso silmiin tms.
ap