Onko minusta äidiksi?

hyväksyvää läsnäoloa ja yhteisiä touhuja ja leikkimistä vanhempiensa kanssa tasapainoiseen kasvuun. Sinuna hakisin apua neuvolasta tilanteeseen ennenkuin siitä on lapsen kehitykselle negatiivista vaikutusta.



Yksivuotiaan kanssa voi leikkiä monenlaisia leikkejä, tutustua yhdessä esineisiin ja maailmaan, laulaa laululeikkejä yhdessä, kurkistusleikkejä, lorutella ja lukea kirjoja.

Tiedän kyllä tuon kaiken mutta en vain ole leikkivää sorttia, tai korkeintaan muutaman minuutin voin leikkiä mutta ei tuon ikäisen kanssa vielä sellaista kontaktia hommaan saa. Erityisesti tuo takertuvuus uuvuttaa ja ärsyttää, muksu on lahkeessa joka hemmetin sekunti ja jos esim. koneelle yritän mennä niin heti alkaa huuto..ja hermo menee.



Annan kyllä paljon pusuja ja haleja, mutta sitten toisaalta huudan ja menetän hermoni ihan pienestä. Esim. kun ei vaan usko, vaikka samasta asiasta sanoo 10x niin taas tehdään.

yksi äidiksi kasvamisen kriiseistä. Se usein ajoittuu tuohon kun lapsi on yhden vuoden, jolloin lapsella on eroahdistus pahimmillaan. Äitiin takerrutaan ja äidille kiukutellaan koko ajan. Missään ei saa hetken rauhaa. Siinä on kestämistä sellaisellakin äidillä, joka ei kaipaa omaa rauhaa - ja sellaisella, jolla on jo ennestään lapsia. Lisäksi yksivuotias on muutenkin hankalassa iässä, kun kaikki paikat sotketaan, lasta saa vahtia koko ajan eikä lapsi vielä puhu eikä kovin hyvin edes ymmärrä puhetta.



Äidiksi kasvetaan pikkuhiljaa, eikä se, että on hankalaa, tarkoita että on epäonnistunut äitinä. Silloin vaan yritetään etsiä niitä asioita, jotka auttaa jaksamaan.



Äitien aggressiivisuus on sillä lailla tabu, että yleensä aggressiivisena käytöksenä nähdään lapsen lyöminen ja vakava laiminlyönti. Se aggressiivisuus on kuitenkin myös sitä, että kohtelee lasta kovakouraisesti ja äkkipikaisesti, pukee lasta rajusti, saa raivarit kun peukkua ei saada rukkasessa peukunpaikalle, kun lapsi ei syö kuten äiti toivoisi tms. tai kun lapsi tarvitsee huomiota, läsnäoloa ja vuorovaikutusta ja äiti torjuu lapsen pimahtamispisteessä.



Koeta keksiä käyttäytymismalleja, joita teet ennen kuin sun hermo pettää. Se voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin se että kävelee pois ja juo lasin vettä, ottaa pastillin tms. Ja joka päivä sun pitää saada olla ihan rauhassa hetken. Sekin auttaa, kun tietää että jonakin hetkenä saa hengähtää.



Kirjoittaisin sulle enemmänkin mutta oma yksivuotiaani tuli just iltakylvystä tuohon viereen räpläämään näppäimiä ja lähden laittamaan hänet nukkumaan. Tämä helpottaa ajan kanssa, koetetaan kestää.

lastani lyönyt, mutta muu kuvaamasi käytös on valitettavasti tuttua kuten kovakourainen pukeminen ja tuo hanskajuttu..:( Olen ihan liian lyhytpinnainen, eikä yksivuotiaalta voi odottaa sellaista käytöstä mitä haluaisin! Kamalaa huomata tällainen itsestä, haluaisin olla kiva ja pitkäpinnainen äiti..



Ja tosiaan, yritän monesti lähteä tilanteesta pois mutta kun se tuntuu pahentavan asiaa varsinkin jos muksu kitisee niin sitten alkaa kunnon huuto! ja seurataan huutaen perässä..välillä tekisi mieli lähteä ovesta vaan ulos ja olla sen hetken ulkona mikä pulssin tasaatuminen kestää.



Olen miettinyt sitä, onko käytökseni takana kylmä ja etäinen äitisuhde, ja miten itseäni on pienenä hoidettu. Lähinnä mummuhan minut ja veljeni hoiti mutta mitä muistan ei äitini koskaan halannut minua tai puhunut muutenkaan kovin lämpimästi. Äitini itse kasvoi kasvatuskodissa, ja oli kaltoin kohdeltu pienestä pitäen. Voiko lapsuuden traumat tulla esiin tällä tavoin myöhemmällä iällä oman lapsen kanssa..?

Kyllä sä masentuneelta vaikutat. Toivottavasti saat apua.

http://www.vaestoliitto.fi/nettikauppa/vanhemmuus/?num=249778&upotusURI…



Ei ole mitenkään epätavallista!

http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Tutkijat+toivovat+avoimempaa+puhetta…

Olet niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat elämäänsä myös työn tai jonkun muun aikaa vievän harrastuksen. Stressaan myös järjettömästi kaikesta. Jos lapsi ei osaa vaikka puhua kovin aikaisin, niin so what, takuulla oppii joskus puhumaan. Tai jos syö tuttia koko ajan, niin tuskin tuo kouluun sitä mukaansa ottaa.

Nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja alat nauttimaan elämästäsi. Lapsi hoitoon tai käytte jossain avoimissa päiväkodeissä, kerhoissa jne. Haet aktiivisesti työtä tai menet kouluun. Älä jää rypemään itsesäälissä, sun lapsesi kärsii ikuisesti, jos hänen lapsuuttaan varjostaa hemmetin kärttyinen ja rähjäävä äiti.

Kirjavinkistä!

taidan laittaa tilaukseen, ei paha hinta.

että luettelit tuossa aloituksessasi monta stressitekijää, joista jokainen jo yksinään aiheuttaisi kriisin useimmille. Sulla on elämässä paljon asioita, jotka vie sitä psyykkistä energiaa (ja ihan fyysisiäkin voimia) mitä tarvittaisiin siihen lapsen kohtaamiseen ja arjessa jaksamiseen. Käytkö sä läpi niitä asioita kenenkään kanssa? Siis ihan kunnolla, joko ystävien tai ammattilaisen kanssa? Jos sulla pyörii päässä joka päivä vaan samat ajatukset, sama turhautuminen, samat epävarmuuden ja syyllisyyden tunteet, niin nekin sumentaa sen ilon lapsesta ja elämästä ylipäänsä. Ja lapsuuden traumat on oma lukunsa, niilläkin joilla on ollut ns. normaali lapsuus nousee vauva-aikana usein mieleen asioita, jotka vaivaavat tai joita pelkää siirtävänsä omille lapsilleen.



Oletko ajatellut, että voisit tilata ajan neuvolapsykologille? Tai jos se tuntuu hankalalta, niin ainakin sulle täytyy järjestää tilaisuuksia tehdä niitä omia juttuja, joita teit ennen lasta. Mitä enemmän pyörii kotiympyröissä samoissa rutiineissa, sen pienemmäksi ja ahdistavammaksi oma maailma muuttuu, ja on enää vaikea erottaa mitkä asiat ovat hermostumisen arvoisia ja mitkä eivät. Myös oma itsetunto voi heikentyä ihan huomaamatta, kun ei saa mistään onnistumisen kokemuksia eikä sellaista tekemistä, joka nostaa vireystasoa sen kotimöllötyksen yläpuolelle.