Dominoiva äiti, miten huolehditte omasta jaksamisestanne?

Onko täällä muita, joilla on erittäin dominoiva äiti? Miten pystytte tekemään rajat tai huolehtimaan omasta jaksamisestanne?



Äitini on äärimmäisen dominoiva, nk. vahva persoona, sellainen kaikkien asioiden asiantuntija. Perheessämme hän on päättänyt asioista. Tämä on vain pahentunut vanhemmiten. Isäni on fiksu hiljainen mies, mutta ihan tossun alla.



Äitini luennoi, mestaroi tai voi sanoa minulle ihan hirveitä törkeyksiä. Hän kutsuu sitä "keskusteluksi". Hän voi kommentoida (mieluiten sivulauseissa) pukeutumistani, kotiani, makuani, ammatinvalintaani, persoonaani, lapsillemme antamiamme nimiä, päivähoitopaikan valintaa, kuvittelemiaan kasvatusmenetelmiämme jne. Tietysti puhumme muutakin, mutta näitä rajanylityksiä aina putkahtelee tasaisesti. Elämme perheenä tavallista kunnon elämää, jossa lapset ja asiat hoidetaan.



Parikymppisenä jaksoin vääntää, nykyään vetäydyn ja olen hiljaa, olen jotenkin ajatellut kai että tilanne muuttuisi, jos "käyttäytyisin nyt aikuismaisesti", mutta alkaa astia täyttyä. Viime viikonloppuna meillä on aivan järkyttävä riita. Päätin kerrankin tehdä rajat. Riita oli repivä, mutta tämä on nyt toinen kerta aikuisessa elämässäni kun en perääntynyt mielipiteistäni, enkä ole soittanut ja hyvitellyt tai pyydellyt anteeksi. En vaan halua, ei hänkään pyydä.



Jos olen ilmaissut mielipiteeni esim. itseäni koskevissa asioissa (kuten, että en pidä tietystä väristä vaatteissani) puhumattakaan että olen sanonut vastaan, saan kuulla olevani kamalan herkkänahkainen "kauhea, enhän minä voi enää mitään sanoa, kun sinä alat raivota", vaikea, vainoharhainen, hänen sanojensa vääntelijä jne. jne. Joskus tapaamisesta toipuminen kestää päiviä, joudun urakalla muistuttamaan itselleni, että olen mukava ihminen enkä mikään häiriintynyt paska.



Olen alkanut pikkuhiljaa tajuta, että kuusikymppinen äitini ei muutu. Hän on oikeasti vaikea ihminen. Vika ei ole minussa mutta minun täytyy tämä asia jotenkin itseni takia ratkaista. Meille ei läheistä äiti-tytär-suhdetta tule. Vain mieheni tietää tästä asiasta ja yksi hyvä ystäväni. Surettaa ja hävettää. Tunnen hirvittävää vihaa, ja samalla teen pitkää ja hidasta surutyötä.



Olen jopa miettinyt välien (hetkellistä) katkaisemista jaksamiseni vuoksi, mutta se ei ole vaihtoehto, koska hän on kaikesta huolimatta rakas mummi lapsillemme.



Itse en oikein enää tiedä mitä häntä kohtaan tunnen, tai tunnenko mitään (ehkä tämä on osasyy suruuni), mutta haluaisin hänet ainakin noin alkajaisiksi pois ihoni alta.