Olisiko tällainen elämä tällaiselle ihmiselle realistinen?

Niina Näätäjärvi oli valmistunut lastenhoitajaksi ja nyt mietitään, että mitä siitä eteenpäin. Niina halusi oman asunnon. Niinpä se olikin suunnitelmissa, että oma asunto, jossa Niinalla henkilökohtainen avustaja. Niinan vanhemmat olivat saaneet perintöä aikoinaan silloin kun heidän omat vanhempansa olivat kuolleet ja nyt pohdittiin, että perintörahoilla ostetaan Niinalle asunto. Asuntoa käytiin katsomassa. Asunto sijaitsi naapurikaupungissa ja oli valoisa ja viihtyisä kaksio rauhallisella alueella, jossa oli myös kaikki palvelut lähellä. Sitä, että on palvelut lähellä, pidettiin Niinan kohdalla välttämättömänä. Samoin se, että sinne minne Niina muuttaa, niin siellä olisi turvallista asua ja elää. Niina suunnitteli itse sitä, miten aikoo sisustaa kotinsa ja mitä hankkii sinne. Yhdessä käytiin valitsemassa juuri Niinan makuun olevat huonekalut ja kalusteet ja Niinan kohdalla asuntokaupat tehtiin ja Niina sai muuttaa asumaan sinne. Katsottiin, että koska Niina on vain lievästi kehitysvammainen ja kykenee toisestakin ihmisestä huolehtimaan, yksin asuminen henkilökohtaisen avustajan turvin on realistinen vaihtoehto niin vastuuntuntoiselle nuorelle naiselle kuin Niina. Niina on niin sosiaalinen ja muitten ihmisten kanssa toimeen tuleva, että avustajakin järjestyi. Niinan avustajaksi alkoi kirurgian osaston ylilääkäri siltä osastolta, jossa Niina oli työskennellyt potilaiden hoidossa autellen silloin kun opiskeli hoitoalaa.







Niina sai itse määritellä apunsa tarpeen, sisällön ja toteutustavan. Niina täytti paperilomakkeen yhdessä äitinsä kanssa ja siinä sovittiin, että avustaja käy kolme kertaa viikossa ja auttaa siivouksessa, ruuanlaitossa ja ruokaostoksissa, asioimisessa ja laskujen maksamisessa. Lisäksi avustaja auttaa myös harrastamisessa ja vapaa-ajalla siten, että käy Niinan kanssa yhdessä ulkoilemassa ja joskus esim sulkapalloa pelaamassa. Se asia sovittiin ja Niinalle myönnettiin avustaja. Nyt oli siis asuminen ja sen tukitoimet kunnossa. Toinen asia, mitä pohdittiin, oli Niinan työ. Niina oli koulutettu lastenhoitajaksi ja hän tottakai halusi ammattiaan vastaavaa työtä. Samassa kaupungissa oli lastenkoti, joka oli erikoistunut huostaanotettuihin vauvoihin. Se oli vauvojen ensikoti, joista etsittiin vauvoille sijaisperhettä tai muuta jatkosijoituspaikkaa ja jonka on tarkoitus olla vauvoille mahdollisimman turvallinen alkuaikojen paikka. Niinan kanssa juteltiin tästä asiasta että voisiko Niina mennä sinne. Ja myös työpaikan kanssa juteltiin. Itse asiassa siellä oli nyt ihan vakituinen lastenhoitajan työpaikka auki. Se oli ihan normaali työpaikka, josta sai normaalisti palkkaa, eikä se ollut mikään suojatyöpaikka eikä tuetun työn paikka, vaan ihan normaali työpaikka se oli.











Niina meni työhaastatteluun ja työnantaja tiesi entuudestaan kyllä sen, että Niinalla on Downin syndrooma. Mutta silti hän oli avoimin mielin ja halusi haastatella Niinaa. Niina vaikutti haastattelussa todella empaattiselta ja tasapainoiselta ihmiseltä, juuri sellaiselta, mitä hyvältä lastenhoitajalta vaaditaan. Lisäksi Niina tiesi paljon lastenhoidosta. Ja oli siinä todella asiantunteva henkilö. Ja kun haastattelu oli lopussa, niin työnantaja sanoi jäävänsä miettimään asiaa.







Meni viikko ennen kuin työnantaja tekee päätöksensä ja sitä jännitettiin, että miten Niinalle käy. Sitten tuli puhelu, jossa sanottiin, että Niina on saanut lastenhoitajan työpaikan vauvojen orpokodista. Niina oli siitä iloinen ja huusi, että JEEEEEE! Ja myös avustaja onnitteli Niinaa tuosta asiasta. Tämä oli Niinalle ilon päivä. Työssä alkuun auttamaan Niina sai ensin kunnan ostopalveluna hankkiman työvalmentajan. Työvalmentajan tarkoituksena oli auttaa Niina työelämässä alkuun. Ensimmäinen työpäivä kun alkoi, niin siellä Niinan vastuulle annettiin neljän kuukauden ikäinen Atso-poika. Niina oli lastenhoitajana Atson omahoitaja ja päävastuussa Atsosta. Se oli iso vastuu. Kun Niina näki Atson ekan kerran, hän rauhallisesti ja hellästi jutteli Atsolle ja sanoi: "Älä pelkää Atso" ja otti Atson syliinsä ja siinä kanniskeli Atsoa. Myös Atson syöttäminen, vaipanvaihto ihan alusta loppuun ja nukuttaminen sujuivat tosi hyvin. Niina teki aamuvuoroa ja oli Atson hoitajana kello 7.00-15.00 ja kun iltavuoro alkoi, niin toinen hoitaja otti silloin Atsosta vastuun. Niina oli hyvä hoitaja Atsolle ja Atso kiintyi Niinaan ja piti Niinaa äitinään. Kaikki huomasivat sen, kuinka Niina on empaattinen ja hyvä lastenhoitaja. Tämä asia myös ravisteli heidän omia ennakkoluulojaan siinä, mitä liittyy downeihin. Niina osasi kun vaan annettiin tilaa osata ja mahdollisuus.







Avustajan kanssa Niinalla oli hauskaa vapaa-aikana. Avustajan kanssa he kävivät luonnossa retkellä ja myös sulkapalloilemassa ja joskus hautausmaalla ruokkimassa oravia. Sekä tietenkin siivouksessa, laskujen maksussa ja kaupassa käynnillä ja ruuan teossa avustaja oli hyvä apu. Usein tehtiin yhdessä isompi satsi ruokaa jota sitten Niina söi useamman päivän ajan. Niina oli onnellinen aina kun avustaja kävi ja juuri se henkilö avustajana oli Niinan unelmien täyttymys. Silloin kun avustajalla ei ollut käyntipäivää, Niina lepäili ja rentoutui kotona ja luki lehtiä ja kirjoja ja katsoi telkkaria ja oli netissä omalla koneellaan. Naapurissa asui vanhuksia, joita Niina toisinaan kävi tervehtimässä ja viettämässä aikaa vanhusten kanssa. Vanhuksista sai mukavaa juttukaveria ja rupatteluseuraa ja töissä oli työkaverit, joiden kanssa Niina tuli hyvin toimeen. Lisäksi Niina kävi avustajan kanssa eräässä kirjallisuuspiirissä joka on vähän samantapainen kuin mitä on Pohjois-Karjalassa Ukri. Avustaja oli siellä jäsenenä ja otti Niinankin tilaisuuksiin mukaan. Niina hyväksyttiin mukaan siihen ryhmään ja siitä ryhmästä Niina piti ja ryhmässä kirjoitettiin ja myös luettiin kirjallisuutta ja tehtiin retkiä eri paikkoihin ja myös rajan taakse Karjalaan tekivät retkiä ja sen lisäksi myös nuotiolla makkaraa paistamassa ja vaellusmatkoja sekä Lappiin että myös Karjalan kannakselle. Kaikki tämä oli Niinalle mieleen. Ja tärkeää Niinalle.













Töissä se Atso-vauveli jonka omahoitaja Niina oli, oli hoidossa orpokodissa puoli vuotta. Niina oli päävastuussa Atson syötöistä, vaipanvaihdoista, kylvetyksistä ja nukuttamisesta, leikittämisestä jne. Niina kiintyi kovasti Atsoon ja oli onnellinen saadessaan seurata Atson kehitystä nelikuisesta pikkuvauvasta vähän vajaan vuoden vanhaksi taaperoksi. Atso oli Niinalle rakas ja tärkeä, tosin Atso-vauvasta hän ei voinut puhua eteenpäin kenellekään, koska Niinalla oli vaitiolovelvollisuus. Kun Atso-vauva lähti sitten sijaisperheeseen, pois orpokodista, Niinalle jäi ikävä Atsoa, joka oli Niinalle kuin oma poika. Mutta Atson jälkeen sinne tuli somalialaisesta perheestä huostaanotettu vastasyntynyt, mustaihoinen tyttövauva nimeltä Sabrina. Niina oli ihan innoissaan söpöstä mustasta tyttövauvasta ja niin alkoi Niina rakentamaan Sabriinaan turvallista hoitosuhdetta kun Sabrina tuli ja voi että miten Niina oli iloissaan Sabrinasta ja toki tutustui huolella Sabrinaan ja rakensi luottamuksellista hoitosuhdetta ja aika pian sen saavutti ja Sabrina oli tyytyväinen vauva, söi ja nukkui hyvin ja Niinalla oli onnen päivät Sabrinan kanssa.









Viikonloppuisin Niina kävi vanhempiensa luona. Avustaja saattoi Niinan linja-autolle ja linja-autolla Niina matkusti vanhempien luokse ja siellä oli pydäkillä tien laidassa aina äiti, isä tai joku sisaruksista vastassa. Sisarusten mielestä oli ihanaa kun Niina tuli taas kotiin ja joskus sisarukset vierailivat myös Niinan luona. Olivat joskus siellä myös yötä ja Emmi-sisko kunoli yökylässä niin Emmin kanssa tehtiin aina hyvää ruokaa. Aapo-isoveljelle oli syntynyt kaksospojat, joiden hoitoon Niina usein viikonloppuisin pyydettiin avuksi, koska Niina on lastenhoitaja. Ja Niinaan luotettiin ja niin tottunein ottein Niina niitä vauvoja kanniskeli ja syötti vauvoja ja vaihtoi vaippoja. Ja ulkona vaunuissa työnteli. Jotkut ihmiset tuijottivat kauhuissaan kun Down-henkilö työntää vauvoja vaunuissa, mutta Niina sanoi heille, että "Minä olen ammatiltani lastenhoitaja vaikka satunkin olemaan Down!" ja sitten tuijottajat hiipivät nolona tiehensä.













Niinan elämä oli onnellista ja hyvää elämää. Niina sai tehdä sitä, mistä koko ikänsä oli haaveillut, eli hoitaa lapsia. Työpaikassa vauvat vaihtelivat, oli niin tyttöjä kuin poikiakin hoidettavana ja vastasyntyneestä vuoden ikäiseen saakka. Joskus oli Down-vauvojakin ja Niinasta oli mielenkiintoista hoitaa vauvaa, jolla on sama sairaus kuin Niinalla itselläänkin. Sitten tapahtui niin, että Niinan avustajakin sai vauvan, pienen pojan jolle tuli nimeksi Osku. Ja voi että miten Niina iloitsi Oskusta! Oskun hoitoonkin sai osallistua siten, että avustaja tuli Oskun kanssa Niinan luokse ja ensin hoitaa yhdessä avustajan kanssa Oskua ja sitten yksinkin jos avustaja käväisee kaupasta ostamassa Niinalle jätskiä ja mansikoita jos vaikka tekisivät mansikkapirtelöä. Hyvin meni ja Niina oli todellkin kuin varaäiti sille avustajansa Osku-vauvalle ja Oskulla oli kuin olisi kaksi äitiä. Oskuun Niina kiintyi paljon ja Osku oli rakas vauva Niinalle. Osku oli Niinan silmäterä. Niinalla kun ei ollut omia lapsia, niin työpaikan Sabrina-vauva ja avustajan Osku-vauva olivat rakkaita Niinalle.











24-vuotiaana Niina haaveili kovasti omasta lemmikistä ja halusi kissan ja koiran. Niitä harkittiin niitä kissaa ja koiraa ja päädyttiin avustajan kanssa siihen, että Niinalle otetaan yhdessä avustajan kanssa ja avustajan tukemana ja ohjaamana welsh corgi pembroken pentu ja maatiaiskissan pentu. He menivät katsomaan sopivia koiranpentuja ja valittiin rauhallinen ja helppohoitoinen yksilö Niinalle. Se oli poikakoira jonka nimeksi tuli Timi. Se oli punainen corgi ja sen värinen kuin yleensä on welsh corgi pembroke. Kissanpentu otettiin avustajan oman kissan pentueesta. Avustajan oma Roosa-kissa oli tehnyt viisi pientä pentua jotka oli ehtineet luovutusikään. Niina valitsi kilpikonnakuvioisen tyttökissan niiden pentujen joukosta. Se oli aivan ihana ja suloinen ja naukui söpösti. Koiran ja kissan pentu vietiin Niinan kotiin ja Niinan avustaja auttoi Niinan alkuun siinä koiran koulutuksessa ja sisäsiistiksi opettamisessa ja myös kissanhoidossa. Avustaja teki selväksi sen, että lenkillä pitää käyttää koiraa säännöllisesti ja aluksi ohjasi Niinaa kädestä pitäen sekä ulos lähdössä että muissakin askareissa ja opetti Niinaa kouluttamaan koiraa.









Niinan elämässä oli nyt siis myös kissa ja koira tuomassa haastetta arkeen. Mutta Downin oireyhtymä ei Niinan menoa haitannut, koska Niinalla oli niin hyvä avustaja joka mahdollisti normaalin elämän ja sellaisen elämän että voi elää kuin kaikki muutkin ihmiset elävät. Ja toteuttaa itsenäisiä valintoja ja itse tehdä elämällään mitä haluaa. Esimerkiksi edunvalvojaa Niinalla ei ollut, hän oli järkevä ja huolehti rahoistaan itse. Hän sai työstään palkkaa ja oli tarkka siinä mitä ostaa ja laskuja makseli yhdessä avustajansa kanssa.









Työ lastenhoitajana jatkui ja Niina viihtyi työssään ja kokemusta karttui lastenhoidosta. Kotona arki meni eläinten parissa ja myös lepäillen ja ruokaa laitellen ja telkkaria katsoen. Joskus hän kävi naapurin mummon luona kylässäkin. Mutta myös ikäistään seuraa Niina kaipasi. Kehitysvammaisille ei juurikaan siellä ollut vapaa-ajan toimintaa eikä Niinaa olisi se kiinnostanutkaan, koska siinä kävi enimmäkseen käytösongelmaisia ja väkivaltaisia kehitysvammaisia, jotka kävivät fyysisesti ja seksuaalisesti käsiksi ja jos ne niin tekivät, ohjaajat eivät siihen puuttuneet mitenkään. Niina päätti alkaa käymään tavallisessa nuorten aikuisten ja aikuisten toiminnassa.







Niina tutki paikallista sanomalehteä eräänä päivänä ja löysi sieltä itseään kiinnostavia kerhoja, joista yksi oli kristilliset sinkut. Niina pohti, jos sieltä vaikka löytyy se mieskin. Kun sinkkunahan sitä on eleltykin jo tässä. Niina pohti sitä asiaa ja ajatteli, että mikä ettei jos menisikin sinne. Toinen kerho jossa hän edelleen avustajansa kanssa yhdessä kävi, oli se kirjallisuuskerho. Siellä Niina viihtyi myös erinomaisesti.







Niina alkoi käymään Sinkkuillassa ja siellä tutustui uusiin ihmisiin. Siellä hän oli ainut Down-henkilö, mutta häneen suhtauduttiin hyvin. Aluksi jotkut karttoivat ja ujostelivat, mutta huomasivat kuinka mukava Niina on ja suhtautuivat paremmin.





Niinan työ ja itsenäinen elämä jatkui ja myös mukavat harrastukset ja eläinten ja lasten hoito. Ja taitaapi siellä sinkkuillassakin olla vähän romanssin alkua erääseen komeaan mieshenkilöönkin ;)