Lue keskustelun säännöt.
MIten tottuu uuteen sukunimeen? Jakakaa kokemuksia, pyydän!
06.10.2012 |
Minulla suomalainen etunimi, joka yhdistyi pohjoismaalaiseen sukunimeen. Tai no, sillä ei varmaan ole väliä, mutta kauanko menee, ennen kuin nimensä tuntee omakseen? Kauanko vastaa puhelimeen "Kaisa Saarela" ei kun "Kaisa Andersson"? Niin, ja pitääkö uutta allekirjoitusta ihan harjoitella? t. tyhmiä kyselevä.
Kokemuksia, kiitos!
Kommentit (38)
Otin oman sukunimen takaisin. En ymmärrä miksi naisen pitää muuttaa sukunimensä. Tai ei pidä mutta suurin osa muuttaa. Sukunimi on osa minun identiteettiäni. Ennen (1800-luvulla) kun naitiin naapuripitäjään ja ei sitten käyty enää apsuudenkodissa oli ihan ymmärrettävää ottaa miehen nimi. Mutta nykyisin se ei enää ole asiallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otin oman sukunimen takaisin. En ymmärrä miksi naisen pitää muuttaa sukunimensä. Tai ei pidä mutta suurin osa muuttaa. Sukunimi on osa minun identiteettiäni. Ennen (1800-luvulla) kun naitiin naapuripitäjään ja ei sitten käyty enää apsuudenkodissa oli ihan ymmärrettävää ottaa miehen nimi. Mutta nykyisin se ei enää ole asiallista.
Paitsi että ennen se mieskin saattoi vielä ottaa naisen sukunimen tai oikeammin talon nimen, jos tämän taloon muutti avioituessaan. Tuo naisen sukunimen automaattinen vaihtuminen on huomattavasti nuorempaa perua kuin "perinteitä" kannattavat haluavat ihmisille uskotella.
En tykkää itse yhtään, että useampi naispuolinen ystäväni on vaihtanut tavalliseen "Virtaseen" sellaisia harvinaisia ja kauniita suomalaisia sukunimiä, jotka nyt sitten häviävät heidän vanhempiensa mukana.
Siinä ei ole mitään perinteiden kunnioittamista vaan pelkkää typerää lauman mukana menemistä.
kahden vuoden jälkeen muutin nimeni kaksoisnimeksi, josta käytän vain tyttönimeä.
Paitsi että ennen se mieskin saattoi vielä ottaa naisen sukunimen tai oikeammin talon nimen, jos tämän taloon muutti avioituessaan. Tuo naisen sukunimen automaattinen vaihtuminen on huomattavasti nuorempaa perua kuin "perinteitä" kannattavat haluavat ihmisille uskotella.
En tykkää itse yhtään, että useampi naispuolinen ystäväni on vaihtanut tavalliseen "Virtaseen" sellaisia harvinaisia ja kauniita suomalaisia sukunimiä, jotka nyt sitten häviävät heidän vanhempiensa mukana.
Siinä ei ole mitään perinteiden kunnioittamista vaan pelkkää typerää lauman mukana menemistä.
Miksi te vaihdatte nimenne, jos se niin vaikeaa on?
Ei meidän suvun naiset mitenkään poikkeuksellisen itsenäisiä ole eikä sukunimikään mitenkään erikoisen ihana, mutta useimmat naimisiin menneet ovat pitäneet oman nimensä.
Myös naimisissa olevien pareista osa on antanut lastensa sukunimeksi äidin sukunimen.
Sen jälkeen sattui jopa niin, että mietin miksi veljeni vastasi puhelimeen "virtanen" kun eikös se vaihtunut "mäkiseksi" kaikilla kun mentiin naimisiin :D mutta itse luulin, että en olisi vaihtanut nimeä. Sitten löytyi elämän rakkaus, eikä sitä tarvinnut kahta kertaa miettiä. Yhtä perhettä ollaan sukunimeä myöten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että tästä alkaa vain heti se vänkääminen että 'miksi vaihdatte sukunimenne, ei se ole mikään vanha perinne'. Sitäkö ap kysyi? Ei kysynyt.
Ja sitten asiaan. Mulla kesti ehkä muutaman kuukauden tottua nimeen. Allekirjoituksen meinasin aloittaa ja puhelimeen vastata muutaman kerran entisellä nimellä. Taisin sitä allekirjoitusta alkuun vähän harjoitellakin niin se tuli kirjoitustilanteissa sitten ihan 'selkärangasta'. Meillä syntyi esikoinen alle puoli vuotta häistä, hänen asioitaan hoitaessa uusi nimi ainakin tuntui jo ihan tutulta ja luonnolliselta.
Aluksi ahdisti oikein se muutos, oli pieni identiteettikriisi, mutta nyt olen tyytyväinen että koko perheellä on sama nimi. Aiemmin vain minä olin eri niminen. Allekrjoitus ei kyllä ole jtä hieno kuin ennen, en osaa kirjoittaa sitä silleen allekirjoitusmaisesti vaan kestää edelleen aikakauan kun raapustan uutta pitkää sukunimeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
naimisissa ja olen kyllä tavallaan tottunut sukunimeeni, joka yhdysnimi. Tosin esittelen enimmäkseen itseni tyttönimelläni, ellei kyseessä ole joku virallisempi juttu. Mutta nimmaria en osaa vääntää!
menimme elokuussa naimisiin ja vaihdoin "Virtasen" harvinaisempaan ja selkeästi lyhyempään sukunimeen. Etukäteen harjoittelin nimikirjoitusta jo senkin takia, että aloitin aina "Virtasella" allekirjoitukseni kirjoittamisen.
Puhelimeen olen vastannut koko pienen ikäni sukunimelläni, enkä ole vielä tottunut tähän uuteen. Joissain piireissä minut tunnetaan vain "Virtasena" ja nyt en enää muka ole "Virtanen". Kai siihen ajalla tottuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vuotta taisi mennä tottuessa. Mutta vielä 20 vuoden jälkeen joskus oikein väsyneenä saattaa allekirjoitukseen tulla vanha nimi. On se kuitenkin niin merkittävä osa omaa persoonallisuutta.
että tästä alkaa vain heti se vänkääminen että 'miksi vaihdatte sukunimenne, ei se ole mikään vanha perinne'. Sitäkö ap kysyi? Ei kysynyt.
Täällä sitten vain vingutaan, että voi voi, kun on vaikeaa muistaa uutta sukunimeä. Tai kierrellään ja kaarrellaan, että tottakai minä pidän erossakin sen ex-miehen nimen ja uudestaan avioituessanikin, kun lapsilla on se nimi jne...
Eli ne selityksethän ovat:
1. Perinteet - Ei ole perinne. Perinteikkäin vaihtoehto on se, että nainen pitää oman sukunimensä avioituessaan. Tähän tuli runsaan viidenkymmenen vuoden katkos 1920-luvulta 1980-luvulle lainsäädännöllä.
2. Yhtä perhettä - Epämääräistä, miksi olisi nimestä kiinni? Eivätkö muka isovanhempamme ole asuneet perheissä? Entä espanjalaiset?
3. Lapset ihmettelevät kahta nimeä - Lapset eivät ihmettele yhtään mitään, koska eivät yleensä kiinnitä vanhempiensa nimiin mitään erityistä huomiota vaan ajattelevat näitä äitinä ja isänä, vielä vähemmän kavereidensa vanhempien.
4. Muuten ihmiset eivät tiedä, että ollaan naimisissa - Jotkut tuntemattomat yhdentekevät ihmiset? Kai ne läheiset tietää ja muistaa, että häät on vietetty?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhtään hyvää syytä
1. Meistä on kivaa olla samannimisiä
2. Vertailtiin nimiä ja mietittiin kokonaan uuttakin nimeä, mutta päädyttiin miehen nimeen, koska se on kaunis ja sopii äänteellisesti hyvin meidän molempien etunimiin.
Eikö nämä ole hyviä syitä? Mikä sun mielestä on tarpeeksi hyvä syy vai onko sellaista edes?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että halusimme olla kaikki samansukunimisiä. Meillä mietittiin minun ja miehen sukunimeä, ja mies olisi kyllä ottanut minun nimeni, jos olisi siihen päädytty.
Mutta miksi sinulle tuntuu olevan ongelma, että muut vaihtavat sukunimeä? Miksi haluaisit heidän tekevän toisin?
1. Halusin, että meillä on yhteinen sukunimi
2. En pitänyt koskaan tyttönimestäni
Ap:n kysymykseen, niin kyllä siihen nopeasti tottui. Muutaman kerran tuli vastattua väärällä nimellä, mutta eipä tuo niin vakavaa ole. Nimmari mulla vakiintui vasta vuosia myöhemmin, kun menin työhön, jossa sitä nimmaria piti kirjoittaa vähän väliä. Sitä ennen oli vähän sinne päin, vaihteli siis joka kerta minkä näkönen tuli.
Yhtään hyvää syytä
1. Meistä on kivaa olla samannimisiä
2. Vertailtiin nimiä ja mietittiin kokonaan uuttakin nimeä, mutta päädyttiin miehen nimeen, koska se on kaunis ja sopii äänteellisesti hyvin meidän molempien etunimiin.Eikö nämä ole hyviä syitä? Mikä sun mielestä on tarpeeksi hyvä syy vai onko sellaista edes?
ei mikään tunnu kelpaavan syyksi sellasille joiden mielestä naimisiin mennessä pitää ehdottomasti säilyttää oma sukunimi. Kai se nyt on jokaisen oma asia pitääkö vai ei. Totta kai siihen nimeen tottuminen hetken kestää, varmaan toisilla pidempään kuin toisilla. Itse totuin nopeasti enkä ole kyllä koskaan vinkunut että on vaikeaa uuden nimen kanssa. Miehen sukunimi on lausuttuna tyttönimeäni vaikeampi (harvinainen nimi joka kuullaan usein väärin), mutta kirjoitettuna helpompi, allekirjoituksessa soljuu etunimen perään kuin itsestään.
että tästä alkaa vain heti se vänkääminen että 'miksi vaihdatte sukunimenne, ei se ole mikään vanha perinne'. Sitäkö ap kysyi? Ei kysynyt.
Täällä sitten vain vingutaan, että voi voi, kun on vaikeaa muistaa uutta sukunimeä. Tai kierrellään ja kaarrellaan, että tottakai minä pidän erossakin sen ex-miehen nimen ja uudestaan avioituessanikin, kun lapsilla on se nimi jne...
Eli ne selityksethän ovat:
1. Perinteet - Ei ole perinne. Perinteikkäin vaihtoehto on se, että nainen pitää oman sukunimensä avioituessaan. Tähän tuli runsaan viidenkymmenen vuoden katkos 1920-luvulta 1980-luvulle lainsäädännöllä.
2. Yhtä perhettä - Epämääräistä, miksi olisi nimestä kiinni? Eivätkö muka isovanhempamme ole asuneet perheissä? Entä espanjalaiset?
3. Lapset ihmettelevät kahta nimeä - Lapset eivät ihmettele yhtään mitään, koska eivät yleensä kiinnitä vanhempiensa nimiin mitään erityistä huomiota vaan ajattelevat näitä äitinä ja isänä, vielä vähemmän kavereidensa vanhempien.
4. Muuten ihmiset eivät tiedä, että ollaan naimisissa - Jotkut tuntemattomat yhdentekevät ihmiset? Kai ne läheiset tietää ja muistaa, että häät on vietetty?
Miksi kaikkien pitäisi tehdä juuri niin kuin sinä teet? Mikä ihmeen tarve on tivata selityksiä muilta asioihin, jotka ovat tapahtuneet toisin kuin sinulla? Mikä sinä olet määrittelemään hyvän syyn? Sinun syysi pitää tai olla pitämättä sukunimesi on yhtä validi kuin jonkun toisen päätös pitää tai olla pitämättä. Koeta elää sen kanssa.
Otin oman sukunimen takaisin. En ymmärrä miksi naisen pitää muuttaa sukunimensä. Tai ei pidä mutta suurin osa muuttaa. Sukunimi on osa minun identiteettiäni. Ennen (1800-luvulla) kun naitiin naapuripitäjään ja ei sitten käyty enää apsuudenkodissa oli ihan ymmärrettävää ottaa miehen nimi. Mutta nykyisin se ei enää ole asiallista.
Nainen säilytti sukunimensä vielä 1800-luvulla siellä missä sukunimiä käytettiin, esim. Kainuussa. Poikkeuksetta kaikissa kirkonkirjoissa siitä alkaen kun niitä on pidetty (1600-luvulta) naisella on sama nimi koko ikänsä.
Monin paikoin sukunimiä ei käytetty lainkaan ennen 1900-luvun alkua kun se tuli pakolliseksi, mukana kulki patronyymi (isän nimi) ja talon nimi.
Toisaalta mieskin saattoi ottaa talon mukaan sukunimensä, jos tuli kotivävyksi.
Toki sellaisella tasolla totuin ihan heti, etten ole itseäni väärällä nimellä esitellyt tai väärää nimeä allekirjoittanut.
Mutta pari vuotta siihen meni, että se alkoi tuntua vielä enemmän omalta nimeltä, että se on myös minun nimeni, eikä vain mieheltä saatu nimi.
Mutta ei tuo totuttelu mitenkään tuskainen taival ole ollut, päinvastoin. Nykyinen sukunimeni on niin vahvasti minun identiteettiini kuuluva, että minusta tuntuisi nykyään ihan teennäiseltä olla tyttönimelläni.
Mutta vähitellen onnistuu - ja ihmiset ovat ymmärtäväisiä