Henkisesti yksin-odottajia????
Minä olen todella yksin tämän asian kanssa siinä mielessä, että miestä ei kiinnosta, ei puhu asiasta juuri koskaan. Neuvolat käyn yksin. Anoppi ei koskaan kysele mitään, vaikka asutaan samassa pihassa. Oma äiti kyselee jotain, kun nähdään. Kavereita ei kiinnosta asia. Vaikka olisin pää kainalossa, ei kukaan ole kiinnostunut voinnistani. Anoppi sen sijaan huolehtii jatkuvasti poikansa jaksamisesta, syömisestä yms. Mies soittaa ensisijaisesti asiansakin aina omille vanhemmilleen!! Olen tosi masentunut tästä tilanteesta. Onko kohtalotovereita?
Kommentit (4)
puheenaihetta. Kenen muun kanssa sitä sitten puhuisi raskaudestaan, kuin miehen kanssa... Joskus alkuraskaudesta puhuin vaunujen hankkimisesta- mies suuttui ihan täysin ja haukkui pataluhaksi. Neuvolassa ei ole käynyt, ja tuskin tulee ainoaan ultraankaan joka on perjantaina tällä viikolla. Seksiä ei ole, saatikka edes muuta hellyyttä tms. Olen monta kertaa ajatellut, että onkohan miehen ajatuksissa joku toinen.
Meillä täysin sama tilanne...
Olen jutellut vaunuista ja niiden ostamisesta ja toinen sanoo vain, että " sä päätät, ihan sama mulle" ! Äsken otin puheeksi, josko myytäisi meidän Baby Björnin täysin uusi pakkauksessa oleva kantoreppu, koska meillä on kantoliinakin ja hän suuttui ja sanoi taas, että se on täysin mun asia!
Miten vauvaa koskevat asiat voi olla pelkäästään mun murheita ja mun päätettävissä! Toiset varmasti nauttisi, jos mies sanois, että tee mitä lystäät mutta muo se sattuu ja alan olee henkisesti todella hajalla!
Hän on muuttunut, en tunne häntä enää! Pelkään, että huonosti tässä käy mutta yritän ajatella positiivisesti! Kaikkea sitä joutuu kokemaan elämänsä aikana...
Miehen mielestä rahalla on parempaa käyttöä (rakennusprojekti). Luuleeko se, että esim. ilman vaunuja pärjää? Ja mistä se johtuu, että hellyyttä ei ole olemassakaan enää? Voin sanoa rehellisesti, että kaipaan jo jonkun kosketusta, hellittelyä ja kauniita sanoja. Kauniit sanat ovat meillä valitusta. Olen juuri valmistumassa 4 vuoden koulutuksen jälkeen, joka on kuulemma " ollut ihan paskaa" ... Mies ei siis aio tulla edes valmistumistilaisuuteeni kouluun.. Ja tosiaan, raskaudesta ei ole saanut puhua kenellekään, olen siis itse lähinnä salaa kertonut tuttaville ja sukulaisille. Univelkaa on tullut jo nyt, viime raskauden aikana valvoin lähes taotta muutaman tunnin ptkittäisillä unilla 3 vuotta!!! Miestä kun ei lapsen hoitaminen napannut. Nyt tuntuu nappaavan vielä vähemmän. Ja vauva on kuulemma " oma projektini..." Musta tuntuu välillä, että pärjäisin paremmin lapsen/lasten kanssa, tekisi mieli lähteä lätkimään.
Meillä on muuten sama paitsi, että mies on ainoa ketä ei hirveesti kiinnosta!
Hän ei ole halunnut kertoa raskaudesta kenellekään. Ei tämän odotuksen kuulunut olla tällaista, etenkään kun vauvaa niin kauan toivottiin. Tosin nyt tuntuu, että taisinkin olla ainoa kuka tätä lasta oikeasti toivoi!
Nyt tänään huomasin etten enää uskalla puhua raskaudesta tai vauvasta mitään, toinen vain hermostuu turhaan. Välillä tuntuu, että mies toivoisi jotain pahaa sattuvan...
Iloinen odotus on kääntynyt joksikin pahaksi. Sellaiseksi mitä en toivoisi kenellekään! Tiedän miltä tuntuu olla täysin näkymätön toisille, etenkin omalle miehelle ketä niin kovin rakastaa!
Jos haluat jutella niin tässä on mailiosoitteeni:
be.happy@naar.as
Koitetaan jaksaa, ollaan itse onnellisia. Viis muista!!!