Kaikkien näiden olenko liian vanha-haaveilijoiden on syytä muistaa

lapsen kanssa väsyy 21-vuotias silkkaa kokemattomuuttaan, 35-vuotias kuin 50-vuotiaskin, jolla on kenties hoidettavanaan myös ikäätyvät vanhemmat ja oma työ sekä vaihdevuodet tai oma terveys.



Koskaan ei pidä kysyä muiden hyväksyntää sille saako lapsia hankkia, se on täysin oma ratkaisu. Ei kuulu kenellekään saatko vauvasi 18-vuotiaana vai nelivitosena.

yli 25- vuotiaiden on turha tehdä yhtään mitään, kun ei siitä mitään tule kuitenkaan? (Miksi yliopistossa muuten pitäisi samaistua yhtään kehenkään, jos on jo aikuinen? Miksei siellä voi vain opiskella?)

mut ethän viihtyis peruskoulusskaan enää kakskymppisenä

yli 25- vuotiaiden on turha tehdä yhtään mitään, kun ei siitä mitään tule kuitenkaan? (Miksi yliopistossa muuten pitäisi samaistua yhtään kehenkään, jos on jo aikuinen? Miksei siellä voi vain opiskella?)

Lähdin vasta 23-vuotiaana yliopistoon, hyvin ehdin. Ensimmäisen lapsen tein vasta 30-vuotiaana ja kolmannen 39-vuotiaana. Lähdin tekemään väitöskirjaa 34-vuotiaana.

Ja erosin 41-vuotiaana. Ehdin kaikki ihan hyvin. Nyt voisin tehdä vielä lapsen, jos menen uuteen parisuhteeseen.

Kaikki on tapahtunut juuri oikeaan aikaan.

Lähdin vasta 23-vuotiaana yliopistoon, hyvin ehdin. Ensimmäisen lapsen tein vasta 30-vuotiaana ja kolmannen 39-vuotiaana. Lähdin tekemään väitöskirjaa 34-vuotiaana.

Ja erosin 41-vuotiaana. Ehdin kaikki ihan hyvin. Nyt voisin tehdä vielä lapsen, jos menen uuteen parisuhteeseen.

Kaikki on tapahtunut juuri oikeaan aikaan.

ei siellä yliopistossa tarvitse viihtyä sen kummemmin, muuten kuin siten että toivottavasti pitää opiskelemastaan alasta ja kokee siksi mielekkäänä. Eihän sieltä mitään kavereita ensisijaisesti mennä etsimään- parikymppisenä voi olla paljon hankalampaa, kun se kavereiden saaminen ja muiden hyväksyntä on vielä hyvin tärkeää, eikä monelle kuitenkaan kovinkaan helppoa.

Mitä ap:n mukaan minä sitten voisin tehdä? Olen 36 väitöskirja loppusuoralla, yksi lapsi. Pitäisikö vain heittää kaikki haaveet mennä kotiin ja odottaa kuolemaa? Sinunkin kiusallasi haaveilen vielä yhdestä lapsesta.

Mitä ap:n mukaan minä sitten voisin tehdä? Olen 36 väitöskirja loppusuoralla, yksi lapsi. Pitäisikö vain heittää kaikki haaveet mennä kotiin ja odottaa kuolemaa? Sinunkin kiusallasi haaveilen vielä yhdestä lapsesta.

Niin ja pitää vielä lisätä, että yliopistossa perusopinnot aloitin 18-vuotiaana.

Hyvä ikä tehdä väitöskirjaa mutta ei luontevaa enää aloittaa perustutkintoa.

Mitä ap:n mukaan minä sitten voisin tehdä? Olen 36 väitöskirja loppusuoralla, yksi lapsi. Pitäisikö vain heittää kaikki haaveet mennä kotiin ja odottaa kuolemaa? Sinunkin kiusallasi haaveilen vielä yhdestä lapsesta.

sinulla on noin rajoittunut näkemys asioista? Olisitko itse halunnut tehdä jotain muuta elämässäsi ja et uskaltanut/kehdannut/voinut ja nyt haluaisit ettei muutkaan voi? Tuskin mikään on sinullekaan myöhäistä, jos poistat nuo ihme keinotekoiset rajoitukset päästäsi- luultavasti 85- vuotiaalle on ihan sama, onko hän ollut yliopistossa 23 vai 32- vuotiaana..

t. 50 v kolmen koululaisen ja kahden opiskelijan äiti, joka on jopa jatko-opiskellut yli 30-vuotiaana

Säälittää ne 50+ jotka rakentaa unelmatalon, kun viiden vuoden kuluttua alkaakin pihahommat kyllästyttää, ja keskustakaksio kiihottaa.

minkä ikäinen ap on? Ja millä kokemuksella laukoo "totuuksiaan"?

tai muuttaa pihan sellaiseksi jota ei tarvitse hoitaa

Säälittää ne 50+ jotka rakentaa unelmatalon, kun viiden vuoden kuluttua alkaakin pihahommat kyllästyttää, ja keskustakaksio kiihottaa.

Nykyään on aivan normaalia opiskella aikuisiällä ja jopa vaihtaa alaa aivan täysin. En tajunnut, että tämä tosiasia on jollekin vielä tänä päivänä jotenkin vieras...?



Itsekin aloitin vuosi sitten uuden tutkinnon opiskelun ja olen tutustunut jopa 60 -vuotiaaseen opiskelijaan yliopistossamme. Omat opiskelukaverini ovat 30-40 -vuotiaita ja motivaatiota riittää 110%.

samoin 46-vuotias veljeni.

kyllä nyt on mamman katkeruus kummunnut jostain ihan muualta

ei siellä yliopistossa tarvitse viihtyä sen kummemmin, muuten kuin siten että toivottavasti pitää opiskelemastaan alasta ja kokee siksi mielekkäänä. Eihän sieltä mitään kavereita ensisijaisesti mennä etsimään- parikymppisenä voi olla paljon hankalampaa, kun se kavereiden saaminen ja muiden hyväksyntä on vielä hyvin tärkeää, eikä monelle kuitenkaan kovinkaan helppoa.

itse koen vanhempana yo-opiskelijana, että osaan iloita opiskelusta. Mutta toki on totta, että nyt 33-vuotiaana en käy opiskelijariennoissa, kun aloitin yo:n 28v:nä, kävin pakollisissa kuvioissa ja tunsin olevani "vanha", mutta nytpä sitä vasta "vanha" onkin.:D

Mutta siinä mielessä ap on oikeassa, että itse ajattelin alle kolmikymppisenä, että jaksaisin monta vuotta sellaista elämäntapaa, että opiskellaan ja käydään samalla töissä (osa-aikatyö, koska muuten varat elämiseen ei riitä). Sitä en meinaa jaksaa, vaikka parikymppisenä jaksoi ihan hyvin, ensin päivällä opiskelua, sitten illaksi töihin. Se elämäntapa on vaan todella loppuunpolttava itselleni ja muutenkin kyllästyttää tuo palvelualan työ, jota teen opintojen ohessa. Sitä ei vaan voi ymmärtää, miten mitta tulee vuosien myötä täyteen.

on se oma elämä elettävänä, niin ei tarvitse kantaa huolta siitä miten väärässä järjestyksessä muut ihmiset taapertavat omaa taivaltaan.

vaikka nyt tuntuu, että kyllä vielä jaksaa, niin tilanne voi muuttua paljon ja nopeasti. Koskee niin lapsen hankkimista (ensin lapsuus ja sitten vielä teini-ikä!) tai opiskelua (yliopisto vie nuoriltakin viisi vuotta).

Eli jos viiskymppisenä vielä jaksat lapsia niin entä vuosikymmenen kuluttua? Tai 29-vuotiaana samaistut opiskelijoihin mutta entä kun olet kolmeviis?

piti raportoida:) Kuuleppas, kun ihminen nauttii elämästään ja on ajatus vireä niin mitään liian vanha-ikää ei ole olemassakaan. Mutta tuollaiset kontrollifriikki-elämänpelko-pessimistit kuten sinä on ikäloppuja jo parikymppisenä. ja tämä asia on tosi.

jos alkaa elämällä olla noin ahtaan raamit.



Mä olen humanisti (filosofian maisteri), joka teki ekan uransa kansainvälisessä uskonnollisessa hyväntekeväisyysjärjestössä. Vuosituhannen vaihteessa, 32-vuotiaana päätin vaihtaa alaa: halusin markkinointiuralle. Kohtasin kaikki maailman ennakkoluulot työnantajien näkökulmasta, mun koulutus ei ollut kaupallinen ja mun työuraa ei pidetty minään. Pääsin vihdoin minimipalkalla markkinointiassistentiksi postittamaan mainosmateriaaleja myyntikentälle ja tekemään muuta täysin osaamistani vastaamatonta asiaa. Ystäväni sanoivat, että on ihan turha mun haaveilla mistään kunnon urasta enää sen ikäisenä.



En uskonut, hain AMK:n iltalinjalle opiskelemaan markkinointia, että mulla olisi kaupallinen tutkinto ja olisin uskottavampi. Tein koko ajan töitä siinä samalla, hain tuotepäälliköksi kansainväliseen brandiyritykseen - ja vaikken ekasta hausta päässytkään, soittivat mulle muutaman kuukauden perästä ja tarjosivat toista paikkaa. Sieltä mut rekrytoitiin konsernin toiseen yritykseen markkinointipäälliköksi, sitten viestintäpäälliköksi ja nyt olen kehityspäällikkönä. Johtoryhmän jäsen olen ollut vuodesta 2006 lähtien.



Kyllä sitä kummasti jaksoi tehdä toisen korkeakoulututkinnon työn ohessa, kun oli motivaatio kohdallaan. Ja tässä sivussa olen vielä saanut kaksi lastakin, yli 40-vuotiaana, koska aikaisemmin ei tärpännyt. Tästäkin mun kaverit varoittelivat, ei pitäisi tehdä lapsia niin myöhään. Ja jotkut työkaveritkin varoittelivat, että vedän urani vessanpöntöstä, kun pidän äitiyslomat & teen lyhennettyä työpäivää niiden jälkeen. No, itse olen sitä mieltä, että lapset pitävät nuorena ja virkeänä, ja auttavat ylläpitämään työelämän & yksityiselämän tasapainoa. Eikä ura & palkkakehitys ole mitenkään kärsinyt...



En pidä mitenkään mahdottomana, ettenkö vielä kerran kouluttautuisi isommin. Lapsia en lisää enää halua, ihan siksi, että kaksi on meille juuri sopiva - ikäni puolesta kyllä vielä voisin (olenhan vasta 44-vuotias).



Miten kävi niille yliopistosta valmistuneille kavereille, jotka oli sitä mieltä, että 32-vuotiaana mun uramahdollisuudet olivat jo menneet ohi? He ovat toteuttaneet pessimististä näkemystään elämästä, eronneet lapsettomina, tehneet osapäiväistä työtä josta sitten ovat saaneet kenkää. Nyt 45-vuotiaina ovat katkeria.



Asenne ja motivaatio merkitsevät todella paljon. Ja se, että uskaltaa elää ihan omaa elämäänsä, eikä hyväksy toisten asettamia rajoituksia.