Sinä joka lapsena olit itse pph:lla, kerro muistosi tuolta ajalta :)

nipisteli, raapi ja sylki mun päälle. Hoitaja ei uskonut. Lopulta mun mummo muutti meille ja mä pääsin pois sieltä helvetistä.

Hoitaja oli hono ruoanlaittaja ja terveysintoilija ja käskyttäjä. Mitään lämpöä välillämme ei ollut. Muut lapset olivat minua pienempiä, joten heidän leikkinsä eivät innostaneet minua. Olisin tarvinnut enemmän älyllistä tekemistä. Onneksi sitten pääsinkin kouluun.

mahtava pph. Se oli mulle kuin toinen koti. Kesäisin käytiin hoitajan miehen kanssa kalassa yms. Nykyään ei varmaan enää edes moinen kävisi, mutta tuolloin sentään sai.

En ollut kuin 1-2kk koulua edeltävänä kesänä, eli ollessani 7 vuotias ja ONNEKSI en joutunut olemaan sen kauempaa, koska siellä oli niin ahdistavaa! Jouduin mm. väkisin päivälevolle, vaikka en todellakaan enää siinä iässä tarvinnut päiväunia, se tuntui lähinnä vittumaiselta maata siellä kun olisi ollut energiaa esim. piirtää tai muovailla.



Päiväkodissa olin ollut sitä ennen 3 vuotta ja siellä viihdyin erittäin hyvin-edelleen mukavat muistot siitä ajasta.

Mulla oli ihan mukava hoitaja ja kävin läheisessä kerhossa, mutta aina haaveilin siitä, että pääsisin tarhaan.

"Hoitajan" koko perhe kiusasi minua, niin hoitaja, mies kuin lapsetkin. Alakerrassa asuvat isovanhemmat tykkäsivät minusta, mikä sai perheen vihaamaan minua vielä lisää.



En koskaan laittaisi lasta pph:lle. Kukaan ei valvo niiten touhuja. Kiusaavat lapsia.

n. 5 km suuntaansa. Ja kun perheen tytär oli keskustassa kesätöissä jäätelökiskalla, ei saatu sieltä edes jäätelöä vaikka käytiin kioskilla. Perheen teinipoika pelotteli meitä pieniä henkihieveriin. Täti pakotti istumaan pöydässä niin kauan kun on syönyt kaikki, onneksi oli samettifarkuissa taskut joihin änkeä ällöjä silakkapihvejä, ja täti ei jaksanut itse istua keittiössä koko aikaa, kävin viemässä perunanpalan kerrallaan roskiin aina kun se lähti keittiöstä. Luuli että olin syönyt. Äiti ihmetteli kyllä niitä silakkapihvejä kun pesi pyykkiä.

Kaaduin metsässä leikkiessä, ja valitin polveani tädille, täti sanoi että ei siinä mitään ole. Kotona äiti huomasi että oli toppahaalari, sisähousut ja sukkahousut rikki, ja polvessa on arpi vieläkin.

Olin pääosin kahdella hoitajalla, ja säännöllisesti noin neljällä varahoitajalla. "päähoitajani" olivat todella mukavia, ei mitään negatiivista. Kävimme yhden toisen hoitolapsen kanssa hoitajan luona mehulla koko ala-asteen ajan, vaikka siis hoidossa emme tietenkään enää olleet. Mutta kyläilimme ehkä noin kerran kahdessa kuussa ja saimme leikittää hoitolapsia.



Negatiivista sanottavaa on oikeastaan vain yhdestä hoitajasta, jonka oma lapsi kiusasi ja puri minua. Siihen äitini puuttuikin, ja ilmoitti, että sinne hoitopaikkaaan meitä ei enää laiteta hetkeksikään. Kaikista muista hoitajista siis vain positiivista sanottavaa.

Äiti kertoi vuosia myöhemmin, että se kävi terapiassa ja oli masentunut. Ilmankos se ei ikinä tehnyt meidän kanssa mitään ja ei hymyillyt tai nauranut. Leipää ei saanut syödä, ellei ollut syönyt kaikkea ruokaa ensin. Itse kyllä söi mitä halusi.



Olin itse hoidossa ollessani joku 4-5-vuotias, muut siellä oli 1- ja 2-vuotiaita. Kaikki lelut oli vauvoille. Olohuoneeseen ei saanut mennä (sotkemaan?), joten käytössä oli vain keittiö ja yksi makuuhuone ja vessa. Piirsin yksin ja tylsistyin. Kiusasin 2-vuotiasta huijaamalla sitä ja toivoin että se pissaisi housuun ja saisi toruja. Välillä käytiin kävelemässä ulkona. Mitään hyviä muistoja ei ole.

Omat muistoni perhepäivähoitajastani ovat se syy miksi halusin omatkin lapseni hyvälle pph:lle. Hänestä tuli melkein kuin kakkosäitini, todella läheinen, ja koko hänen perheensä on edelleenkin minun ja vanhempieni perhetuttuja. Hänestä ja miehestään tuli pikkuveljeni kummitkin. Joskus jouduttiin varahoitoon päiväkotiin, ja koin sen ahdistavana kun olin yksi kymmenien joukossa ja piti esimerkiksi nukkua väkisin tiettyyn aikaan vaikkei väsyttänyt.

Itselläni sekä hyviä että myös huonoja muistoja...

Eka oli ihan huippu! Siellä oli ikäiseni tyttö ja oltiin tosi hyviä kavereita. Tosin se ei käsittääkseni ollut "virallinen pph" vaan vanhempieni ystäväpariskunta, jolla oltiin veljeni kanssa hoidossa.

Toinen hoitaja oli ihan kunnan pph, ja hän oli tosi veemäinen akka. Inhosimme olla siellä. Saimme leikkiä ainoastaan takkahuoneessa, ja muutenkin siellä oli tosi outoja sääntöjä.

Kolmas oli tän toisen hoitajan varahoitaja, jossa olimme aina silloin tällöin. Siellä oli tosi kivaa, herkkuiltoja tms (se perhe oli muuten tosi lihava).

Mutta jostain syystä olin lapsena tosi kade niille, jotka olivat päiväkodissa. Mun vanhempien mielestä päiväkodissa oli ainoastaan ongelmatapaukset, joten me oltiin veljen kanssa aina pph:lla.

Itselläni sekä hyviä että myös huonoja muistoja...

Eka oli ihan huippu! Siellä oli ikäiseni tyttö ja oltiin tosi hyviä kavereita. Tosin se ei käsittääkseni ollut "virallinen pph" vaan vanhempieni ystäväpariskunta, jolla oltiin veljeni kanssa hoidossa.

Toinen hoitaja oli ihan kunnan pph, ja hän oli tosi veemäinen akka. Inhosimme olla siellä. Saimme leikkiä ainoastaan takkahuoneessa, ja muutenkin siellä oli tosi outoja sääntöjä.

Kolmas oli tän toisen hoitajan varahoitaja, jossa olimme aina silloin tällöin. Siellä oli tosi kivaa, herkkuiltoja tms (se perhe oli muuten tosi lihava).

Mutta jostain syystä olin lapsena tosi kade niille, jotka olivat päiväkodissa. Mun vanhempien mielestä päiväkodissa oli ainoastaan ongelmatapaukset, joten me oltiin veljen kanssa aina pph:lla.

Mäkin jouduin väkisin päiväunille, vaikka äiti monta kertaa sanoi etten nuku enää päikkäreitä (olin 6-vuotias). Siis siellä hoitotädillä nro 2.

olin ainakin kolmella hoitajalla. Olin niin pieni, kun olin ekalla hoitajalla, että en muista siitä juuri mitään. Kahdella muulla oli omia lapsia ja on jäänyt mielikuva, että riitatilanteissa asettuivat aina oman lapsensa puolelle ja muutenkin suosivat omaa lastaan.



On jäänyt kaikenlaisia muistoja:

-eka pph oli eronnut, mutta mies kävi joskus heillä, makasi sohvalla ja poltti norttia

-lähdimme joskus saman pph:n kanssa isoon markettiin siten, että me lapset olimme pakettiauton takaosassa. Yksi villimpi poika kaatoi marketissa mallinuken

-sama pph otti meidät mukaan kauppareissuille, mutta jätti meidät aina tuulikaappiin istumaan sillä välin, kun kävi kaupassa. Kolme-neljä muksua siis istua mekasti kaupan tuulikaapissa.

-pph:n lapsi ja toinen hoitolapsi karkasivat kerran pihasta siten, että lopulta poliisit löysivät heidät jostain. Minulle annettiin tehtäväksi ensin etsiä noita lapsia, kun katoaminen oli huomattu



-jälkimmäisestä pph:sta en muistakaan niin paljon, paitsi että hänen luonaan kuunneltiin Aatsipoppaa-levyä



Minulla on jäänyt mielikuva, että en viihtynyt parhaiten noilla pph:illa, koska eskarissa taas viihdyin ja tykkäsin olla. En kuitenkaan osaa sanoa tarkemmin, miksi.

Yksi varhaisimmista muistoistani on ensimmäisestä pph-paikasta. En tykännyt paikasta lainkaan, enkä ollut sosiaalinen (silloinkaan), olin 4-5v. Kannoin aina mukanani omaa pikkulaukkuani, joka samalla ajoi "turvapeitteen" asemaa. Istuin usein omissa oloissani, mistä hoitaja ei tykännyt. Suuttui siitä. Laittoi minut usein pieneen eteiseen, jossa mahduin juuri ja juuri kääntymään ja vaihtamaan asentoa, "ole sitten yksin, kun sitä kerran haluat".



Sitten kerran, kun taas istusin sisällä rappusilla, hoitajan oma lapsi tuli repimään laukkuani käsistäni. Hätäännyin ja repisin takaisin, samassa tämä tyttö kaatui ja alkoi itkemään. Hoitajaäiti tuli raivoissaan luokseni, raahasi hiuksista taas eteiseen ja repi laukun käsistäni ja sanoi jotain, että pitää oppia jakamaan. Vietin loppupäivän siinä pienessä kopissa.



En muista, miksen sanonut silloin tai aiemminkaan mitään kotona. En kai uskaltanut, peläten, etteivät usko tjn. Tuon tapahtuman jälkeisenä aamuna kuitenkin sanoin isälle, etten halua enää mennä hoitopaikkaan, olin kauhuissani, kun tätä kerroin, muistan vieläkin sen pelonsekaisen tunnemyrskyn, kun ajattelin, että mitä jos isi ei usko ja pakottaa minut menemään sinne ja kertoo vielä hoitajallekin, mitä olen sanonut. Mutta isä uskoi. En kertonut syytä (vielä silloin), mutta isä näki minusta, että nyt ei kaikki ole hyvin. Isä järjesti vanhemman sisareni (17v) kotiin hoitamaan minua.



Koskaan ei minun enää tarvinnut sinne hoitopaikkaan mennä. Voin vain kuvitella, mitä olisin kokenut henkisesti, jos isä olisikin vain kiireessä ohittanut sanani ja käskenyt pukemaan ja vienyt hoitoon. Sillä olisi voinut olla kauaskantoiset vaikutukset. Mutta onneksi kävi toisin. Luottamus isään pelaa yhä vielä tänäänkin. Hän on aina kuunnellut minua ja koen olevani onnekas.



Samalla kuitenkin menetin luottamukseni täysin hoitajiin. Odotin aina pahinta, vaikka seuraavassa hoitopaikassa olikin hyvä hoitaja, vastuullinen ja oikeudenmukainen.



Kun oma lapseni meni aikoinaan pph:lle, minä kävin aikamoisen sisäisen kamppailun läpi. 4-vuotiaana kokemani vääryys kummitteli vielä aikuisenakin mielessäni. Kävin kokemukseni kunnolla läpi vasta silloin ja pystyin sen sitten jättämään sinne minne se kuuluu: menneisyyteen. 80-luvun alussa yleinen tapahan oli, että kun pahoista asioista ei puhuta, ne unohtuu. Nojuu, unohtui pariksikymmeneksi vuodeksi, mutta pomppasi tuoreena klimppinä suoraan silmille, kun piti kohdata pph-asiat lapsen kautta.



Minulla on myös hyviä muistoja olemassa, mutta tämä muisto painaa vaa'assa yhteensä niiden muiden verran. Jos voisin jotain kokemani perusteella neuvoa, niin neuvoisin jokaista vanhempaa oikeasti kuuntelemaan lastaan ja näkemään, kun hänellä on hätä. Ei ne lapset aina keksi juttuja omasta päästään. Joskus voi olla tosi kyseessä. Ja voisin lisätä vielä, että lapsi ei välttämättä kerro yksityiskohtaisesti hädästään, minä en ainakaan uskaltanut. Lapsi voi silti kertoa tarpeeksi, jos vanhemmalla on aikaa kuunnella ja myös kuulla.



Btw... Äitini kertoi vuosia myöhemmin, että joku tämän väkivaltaisen pph:n naapureista oli varoittanut äitiä yhtenä aamuna, ettei veisi minua sinne, että lapsia ei koskaan pidetä ulkona. Äiti kertoi tunteneensa pitkään syyllisyyttä siitä, että oli jättänyt tuon naapurin varoituksen huomiotta. Itsekin syyllistin hetken äitiä (tuolloin), mutta tajusin kuitenkin, että harva kai lastaan hoidosta pois ottaa pelkästään naapurin juttujen perusteella.

jonka luona viihdyin. Mutta varapph oli kamala ihminen. Muistan kuinka minua ahdisti jos jouduin mennä sen luokse. Ko. täti mm. pakotti minut syömään kesäkeittoa koko lautasellisen, vaikka kuinka sanoin etten pysty, koska inhoan kesäkeittoa. Kun tuli päikkäriaika, sanoin että on paha olo, tahdon vessaan ja kun en päässyt, oksensin tädin matolle. Samainen varapph ei myöskään vahtinut meitä kunnolla ulkona ja yksi lapsista pisti kielensä metalliin, palahan siitä lähti kun irrottettiin. Ja veri lensi.

Mulla on ihania muistoja pph-ajoilta. Pph teki usein hapanleipää ja sitä taikinaa sai vaivata ja maistaa, että se oli hyvää! Ruoka oli myös hyvää. Parasta oli rakennella legoilla ja joskus harvoin sai pelata pph:n pojan nintsikalla. :)



Tosin joulun alla piti leikata tylsillä saksilla tonttukuvioista kangasta eikä ne sakset yhtään totelleet... Joskus myös meidän porukan nuorimmainen kakkasi lattialle yhden pienen pyöreä pökäleen ja metsästettiin porukalla sitten oliko niitä lisää. Heh. Kerran myös otin tämän nuorimman luvatta syliin (oli ehkä joku 1,5, minä itse ehkä 4?), ja hän lipsahti sylistä ja rupesi itkemään, jouduin puhutteluun mutta en suostunut sanomaan mitään, odotin vain että äiti tulisi hakemaan. :)



Olin myös kerran pph:lla yötä. En muista, oliko äidillä jotain menoa, vai halusinko vain niin kovasti itse jäädä sinne. Hoitotätillä oli valkoinen pitkä yömekko, jossa oli pitsiä kauluksessa.



Käytiin myös markkinoilla ja pph osti kaikille kukkopillit ja saatiin semmoisesta tikkaripötköstä tikkarit.



Muutettiin myöhemmin noin 7 kilometrin päähän ja muistan, että pph tuli kaksosvaunujen kanssa käymään mun synttäreillä kävellen.

Olin samalla hoitajalla 9-kuisesta ekaluokan loppuun (pph asui koulun vieressä). Muutkin lapset siellä oli samoja, kolmesta eri perheestä. Opin siellä lukemaan, laskemaan, kirjoittamaan ja hiihtämään. Siellä laulettiin, leikittiin ja askarreltiin paljon (pph järjesti meille tekemistä). Ruokakin oli hyvää.

Hoitaja oli vanhempi täti, jonka omat lapset oli jo isoja. Se oli sellainen kolmas mummola. Ihana paikka ja ihana täti. :)

Pph puhui ikävään sävyyn joillekin lapsille, haukkui ja nimitteli. Kiroili paljon. Ei juurikaan ollut meidän lasten kanssa vaan teki ruokaa ja siivosi. Tyypillinen tilanne...Jää kotiin hoitamaan omia lapsia ja ottaa siihen jokusen hoitolapsen. Pph oli kuitenkin hyvin pidetty vanhempien keskuudessa. Tämän kokemukseni vuoksi en halunnut laittaa omia lapsiani perhepäivähoitoon. Hoitaja voi päivän aikana käyttäytyä ihan miten vaan.

Kaikki ovat oikeastaan olleet mukavia. Ensimmäisestä en muista paljoa, sillä olin siellä 3-vuotiaana. Hän oli kuitenkin tosi kiva tyyppi, vaikka ikävääkin palautetta olisi. Mm. se, että hän vahtasi jokaisen (myös itse osaavan) lapsen vessassakäynnin vierestä, tarkisti, että pikkuhätään käytetään yksi paperi ja isoon hätään kaksi, ja että pyyhittävät paikat tulevat varmasti puhtaiksi. Hoidossa oli siis myös yhdet kuusi- ja seitsenvuotiaat.. Hän annosteli joka aamu lautaselle puuroa samankokoisen annoksen, mitä hänellä itsellään oli, ja pakotti syömään kaiken. Lisäksi hänellä oli teini-ikäinen oma poika, jolle hän aina huusi, eikä puuttuinut kiusaamiseen, mitä koin erään ilkeän tyttölapsen taholta. Mutta ulkoilimme paljon säällä kuin säällä, ruoka oli monipuolista (ja pakotus koski ainoastaan aamiaista), leluja oli kaikille (vaikkakin lelu piti antaa omasta käytöstä toiselle lapselle heti, kun toinen sen halusi) ja saimme katsoa piirrettyjä. Siellä oli paljon tervehenkistä ja kehittävää tekemistä, olen siitä iloinen.



Toinen pph oli vielä mukavampi. Hän on myöhemminsyntyneen pikkuveljeni kummitäti ja äitini kaveri :) Minä olin hänen keskimmäisen lapsensa kaveri monien vuosien ajan, mutta ikävä kyllä teini-ikä erotti meidät. Hänestä kasvoi meluava ja rellestävä rajojenkoettelija, minä taas olin teini-iänkin läpi rauhallinen lukutoukka. Muistan ikuisesti sen päivän, kun hänen pihaltaan löytyi kuollut pikkulintu ja kaikki muutkin lapset alkoivat syynätä pihaa läpi, jotta voisivat kehuskella löydöllään. Tässä paikassa oli myös hevosia, koira ja kani, jälkeenpäin ajatellen se oli ihanteellinen ympäristö pienelle lapselle. Mitään tyhmiä tai outoja sääntöjä ei ollut, lapset saivat leikkiä liioittelemattoman turvallisuuden rajoissa.

Itse pph oli erittäin mukava ja tehtiin paljon kaikkea mukavaa, mut kodinomaisesti :) Teki meille omat pehmolelut (taitaa olla vielkin tallessa), ja tollasta. Käytiin silloin tällöin retkillä - erityisen hyvin muistan retken toisen hoitolapsen kotiin, hieno vanha talo ja puhuivat ruotsia, saatiin leikkiä puhuvalla ja liikkuvalla roboukolla :D



Mut on pari huonoakin muistoa, kuten kun kerran tuli vahingossa housuun ja tää täti ei oikein siitä tykänny jne. Ne pari hetkee on jääny jotenkin mieleen. Mut pääosin muistot on ihania.

Tällä oli kissa ja kaksi omaa lasta, koti oli mukava pieni kaksikerroksinen asunto.



Vielä 10 vuotiaanaki kävin sen luona virpomassa pääsiäisenä :D Olin hänen vika hoitolapsensa ja isoveliki oli siel. Hän toimi pph:na kai niillemain ku omat lapsensa meni kouluu ja lopetteli sitten toimintansa ku minäkin menin eskariin.