Mun vanhemmat ovat auttaneet mua TODELLA vähän

oli kirjoituksesi. Toivotan sinulle ja perheellesi sekä läheisillenne mitä parhainta ja onnellista elämää. Teillä on asiat ja arvot kohdallaan. Vanhempasi ovat jääneet niin paljosta paitsi ja eivät sitä edes ymmärrä. Itse mummina olen kokenut ja syvästi aivan uuden ihanan elämänajan, kun pienokainen astui meidänkin elämäämme. Valitsin työnikin niin, että voin ottaa tarvittaessa vapaata hoitaakseni pientä poikaa. Rahalla ei tee onnea vaan yhdessäololla sekä välittämisellä- eikä tässä enää niin rahaa tarvitsekaan vaan riittää, että saa laskut maksettua ja kaupassa joskus käytyä. Lapsen kasvamista on niin mukava seurata ja puuhastella yhdessä mukavia, kun vanhemmat puurtavat nyt vuorostaan työssä.Autan niin mielelläni.

Tunnekylmyys ei ole yhtä kuin se, että ei rahoita aikuisen, työssäkäyvän lapsensa elämää.

Mutta AP rakas, sinun vanhemmissa on ehkä jotain samaa kuin minun vanhemmissani: täysi tunnekylmyys, kyvyttömyys keskustella mistään, kyvyttömyys näyttää tunteita, kyvyttömyys osoittaa mitään kiintymystä tai välittämistä.

maksavat tyttärensä elämisen. tytär on naimisissa ja kahden lapsen äiti. hän ei kestä sanaa ei ja on kertonut, että saa mitä haluaa. facebook kirjoituksista paljastuu pinnallinen ja pilalle lellitty ihminen, joka ei kykene itse tekemään mitään. vastoinkäymiset ovat hänelle todella vaikeita. helpolla hän pääsee vai pääseekö?

Kyllä se apu voi olla henkistäkin, psyykkaamista ja symppaamista. Myös lapsia voisi isovanhemmat hoitaa tai ostaa edes lapsille yhtä jos toista.

En mä tarkoittanut vain rahallista apua aloituksessani vaan myös tätä henkistä tukea, neuvoja ja ohjaamista esim. asuntoasioissa. ap

Tunnekylmyys ei ole yhtä kuin se, että ei rahoita aikuisen, työssäkäyvän lapsensa elämää.

Mutta AP rakas, sinun vanhemmissa on ehkä jotain samaa kuin minun vanhemmissani: täysi tunnekylmyys, kyvyttömyys keskustella mistään, kyvyttömyys näyttää tunteita, kyvyttömyys osoittaa mitään kiintymystä tai välittämistä.

jo lapsena sain pärjätä omillani aika pitkään, itse piti huolehtia kaikki asiat yksin ihan pikkulapsenakin (vaatteet, harrastukset, kouluasiat, harrastusmatkustukset jne). Vanhempani ovat varakkaita mutta jotenkin tunnevammaisia, ja kun muutin lukion jälkeen kotoa niin KAIKKI loppui. Yhteydenpito loppui, soittivat ehkä kerran vuodessa. Mitään rahaa en saanut koskaan penniäkään, en saanut lahjan lahjaa, kaikki opiskelijakodin hankinnat jouduin itse hoitamaan (en saanut kotoa siis edes liinavaatteita mukaani). Muistan aina miten surkeana muutin kotoa pois koska kaikki mukana oleva tavara mahtui yhteen laukkuun. En ole saanut aikuisiällä kertaakaan rahaa, lahjaa, tukea, kannustamista, soittoja, kyläilyjä, yhteydenottoja. Kun olin sairaalassa ja meinasin kuolla, ei kertaakaan soitettu tai kysytty että selvisinkö edes hengissä (ja tiesivät tästä asiasta kyllä, siskoni kautta). Lapsenlapsilleen eivät ole kertaakaan edes postikorttia laittaneet, ei ainoatakaan lahjaa, heitä ei ole ollut koskaan lasteni synttärellä, ristiäisissä, ei missään juhlassa. Ovat nähneet lapseni jopa kerran kuuden vuoden aikana - silloinkin sukujuhlissa, joissa eivät tulleet edes juttelemaan vaan ylenkatseisesti totesivat että "vai tuollaiset lapset sinulla sitten on". Mutta AP rakas, sinun vanhemmissa on ehkä jotain samaa kuin minun vanhemmissani: täysi tunnekylmyys, kyvyttömyys keskustella mistään, kyvyttömyys näyttää tunteita, kyvyttömyys osoittaa mitään kiintymystä tai välittämistä. Ei se normaalia ole, mutta suurten ikäluokkien joillain ihmisillä on kummallinen itsekkyys, tunnekylmyys, ja ongelmien maton alle lakaisutaipumus. Heistä ei vain ole tuon parempaan. Yritä olla katkeroitumatta, ja ihan oikeasti, pahin mitä voit tehdä itsellesi on verrata tilannettasi jonkun kaverin tai naapurin tilanteeseen jossa on rakastavat vanhemmat jotka auttavat, hoitavat lapsia, maksavat ja ostavat, rakastavat. Sinun vanhempasi eivät sellaiseksi muutu, ja vertailusta saa vain pahan mielen. Olen itse jotenkin asian selvittänyt, terapiassakin kävin puoli vuotta. Ja olen ymmärtänyt että menetys on vanhempieni enemmän kuin minun, sillä heidän tunteeton, tyly ja piittaamaton elämänsä ei varmastikaan ole heille itselleenkään onnellista. Minä voin onneksi elää toisin, ja antaa lapsilleni toisenlaisen lapsuuden. Hyvää jatkoa ja voimia sinulle ap, tiedän tasan tarkkaan miltä tuo riipivä suru, hylätyksi ja orvoksi kokemusen tunne tuntuu. Vanhemmat vaan eivät VÄLITÄ. Ongelma on oikeasti heidän - toki se sinuakin koskettaa, mutta et voi muuta kuihn hyväksyä tilanteen ja tehdä surutyön. Itselläni meni ainakin 5-6 vuotta surutyön tekemiseen, mutta sen jälkeen alkaa helpottaa.

Terapeuttisi ei nähtävästi ollut kovinkaan kaksinen, koska et ole kyennyt vieläkään aikuistumaan ja purat omia kuvitelmiasi uudestaan ja uudestaan tällä palstalla.

Voisiko olla niin, että sinä et ihmisenä ole välittämisen arvoinen? Ja tuskin ne vanhempasi kamalan tyhmiä ovat, jos kykenevät omaisuuttaan kartuttamaan ja elämään sovussa kaikkien muiden paitsi sinun kanssasi. Voithan itse tehdä saman kuin he eli hankkia rahaa ja sijoittaa sitä, kukaan ei kiellä. Sinut on koulutettu ilmaiseksi, käytä sitä koulutusta!

Koulukodinkoulu...Ja ennen kuin joku ehtii haukkua,en mennyt sinne omien tekojeni kautta mutta antaa mielestäni esimerkin myös siitä miten ns.laitoslasten tulevaisuus pilataan ihan heidän puolestaan.

Olen aina tehnyt töitä,maksanut veroni ja kasvattanut pari ihanaa tervettä lasta mutta oma opintotie kaatui kyllä tuohon. Jos nyt lähtisin opiskelemaan joutuisin pari ainetta käydä aivan alkeista lähtien ja siihen ei valitettavasti meidän perheellä varaa.

Opetus ei todellakaan vastaa normaalia peruskoulua. Aikuisena lähdin kansalaisopiston kautta opiskelemaan kielien alkeita ja matematiikkaa, itkin ja tein töitä jotta opin.

Nyt olen opiskellut AMK:ssa yhden tutkinnon ja suoritan tällä hetkellä YAMK:ssa jatkoa. Erityisen älykäskään en tunne olevani vaan vuosien työtä vaatinut pärjäämiseni. Tämä on ollut oma valintani, keinot löytää aina jos vain haluaa.

terveisin nro 17 jota solvaat katkeraksi.



ymmmärrän että pahaa oloa on helppo purkaa toisten solvaamiseen. Ymmärsithän että olen jo antanut vanhemmilleni anteeksi ja pärjännyt elämässäni erittäin hyvin taloudellisesti. Olen erittäin hyvin koulutettu ja hyvissä asemissa yhteiskunnallisesti, mutta silti sellainen ei paikkaa sitä että on joutunut orvoksi. Ja orvoksi nimeomaan siitä syystä että vanhemmat ovat henkisesti hylänneet (vahinko)lapsensa.



Kaikkea hyvää sinulle jatkossa.

Koulukodinkoulu...Ja ennen kuin joku ehtii haukkua,en mennyt sinne omien tekojeni kautta mutta antaa mielestäni esimerkin myös siitä miten ns.laitoslasten tulevaisuus pilataan ihan heidän puolestaan.

Olen aina tehnyt töitä,maksanut veroni ja kasvattanut pari ihanaa tervettä lasta mutta oma opintotie kaatui kyllä tuohon. Jos nyt lähtisin opiskelemaan joutuisin pari ainetta käydä aivan alkeista lähtien ja siihen ei valitettavasti meidän perheellä varaa.

Opetus ei todellakaan vastaa normaalia peruskoulua. Aikuisena lähdin kansalaisopiston kautta opiskelemaan kielien alkeita ja matematiikkaa, itkin ja tein töitä jotta opin.

Nyt olen opiskellut AMK:ssa yhden tutkinnon ja suoritan tällä hetkellä YAMK:ssa jatkoa. Erityisen älykäskään en tunne olevani vaan vuosien työtä vaatinut pärjäämiseni. Tämä on ollut oma valintani, keinot löytää aina jos vain haluaa.

Että oot päässyt opiskelun makuun. Itsekin kävin jonkin aikaa aikuislukiota todeten että lakkia ei ehkä tule mutta oppiminen voi tosiaan olla kivaakin. Ja lakkia ei siksi että mulla ei tosiaan ollut varaa käydä koulua loppuun.

Mulle annettiin aikanaan tasan kaksi v.ehtoa mihin hakea,datanomi ja lähihoitaja. Tuolloin en edes tiennyt mikä on datanomi joten menin lähihoitaja kouluun. No ei ollut vaan mun juttu ja kun eräs läheinen kuoli samoihin aikoihin alkoi into hiipua ja se koulu jäi siihen.

Vuosia pidinkin itseäni vain typeränä.

Nyt tilanne toinen,mulla kaksi pientä lasta ja kunhan he lähtevät hoitoon on mun tarkotus alkaa opiskella joskin työnohessa tai oppisopimuksella.

Oikeastaan voisi sanoa että vasta nyt minun muu elämä tukisi koulun käyntiäni,hullulta ehkä kuulostaa.

Varmasti koulukodissa asuneena tiedät senkin että kaikilla ei yksinkertaisesti ole saman tasoiset eväät. Jos on esim.kokenut väkivaltaa,alistamista jne. voi kestää vuosia vahvemmaltakin ihmiseltä nousta jaloilleen ja alkaa elää ns. normielämää.

ihmeen syy itsesääliin ja katkeruuteen on se, etteivät vanhemmat ole auttaneet? Mitä apua ap ja muut valittajat olisivat tarvinneet, rahallista, henkistä, hoitoapua lasten kanssa?



Minulla on ollut hyvä ja läheinen suhde vanhempiini aina, sillä tavalla tietysti henkistä apua ja tukea on ollut saatavilla. Taloudellista apua en ole osannut kaivata eikä sitä ole myöskään tarjottu. Mielestäni on hyvä asia, että meidät opetettiin pärjäämään omillamme jo nuorina.

koska vanhempaisi rakastavat sinua eivätkä ole hylänneet sinua ja olleet piittaamattomia sinua kohtaan!!! jos olisivat olleet niin tajuaisit kyllä kristallin kirkaasti mistä tässä ketjussa puhutaan.



Vanhempien hylkäämä (aikuinen) lapsi on pikkuisen eri tilanteessa kuin sinä joka saat rakkautta, hyväksytnää ja henkistä apua!!!

koska vanhempaisi rakastavat sinua eivätkä ole hylänneet sinua ja olleet piittaamattomia sinua kohtaan!!! jos olisivat olleet niin tajuaisit kyllä kristallin kirkaasti mistä tässä ketjussa puhutaan.

Vanhempien hylkäämä (aikuinen) lapsi on pikkuisen eri tilanteessa kuin sinä joka saat rakkautta, hyväksytnää ja henkistä apua!!!

vanhempien hylkäämä (aikuinen) lapsi voi ottaa vastuun omasta onnestaan, ja keskittyä enemmän tekemään parhaansa oman tulevaisuutensa eteen, kuin katkeroitumaan menneistä asioista.

t.38v nainen, joka kaksikymppisenä huomasi, ettei olekaan täysin ihmiseksi kelpaamaton, vaikka vanhemmat olivat sitä koko hänen pienen elämänsä ajan hänelle toitottaneet. Sellaisilta ihmisiltä, mitä omat vanhempani ovat, en mitään haluaisikaan!

En ole saanut vanhemmiltani taloudellista tukea. Tein töitä opintojen ohessa, sillä pärjäsin opiskeluajan, sitten suoraan työelämään. Koti on ostettu miehen kanssa lainalla, joka on jo maksettu pois. Lapseni ovat nyt kaikki jo koululaisia. Omat vanhempani eivät ole hoitaneet heitä koskaan. Joskus käydään kylässä. Vanhempiani ei vain kiinnosta lapsenlapset, eikä heitä voi mielestäni mitenkään velvoittaa hoitamaan heitä.



Lasten ollessa pieniä sain kuitenkin hoitoapua mieheni äidiltä. Arvostan sitä todella paljon. Olen kiitollinen anopilleni ja tulen auttamaan häntä aivan varmasti siinä vaiheessa kun hän sitä ikääntyessään tarvitsee.

Kuka täällä nyt on muka vinkunut ettei oo saanut vanhemmiltaan rahaa!! Yleisestä tuestahan tässä on kyse.

Kuka täällä nyt on muka vinkunut ettei oo saanut vanhemmiltaan rahaa!! Yleisestä tuestahan tässä on kyse.

kommentti, eihän täällä ole kuin parissa viestissä puhuttu pelkästään rahasta.

jo lapsena sain pärjätä omillani aika pitkään, itse piti huolehtia kaikki asiat yksin ihan pikkulapsenakin (vaatteet, harrastukset, kouluasiat, harrastusmatkustukset jne). Vanhempani ovat varakkaita mutta jotenkin tunnevammaisia, ja kun muutin lukion jälkeen kotoa niin KAIKKI loppui. Yhteydenpito loppui, soittivat ehkä kerran vuodessa. Mitään rahaa en saanut koskaan penniäkään, en saanut lahjan lahjaa, kaikki opiskelijakodin hankinnat jouduin itse hoitamaan (en saanut kotoa siis edes liinavaatteita mukaani). Muistan aina miten surkeana muutin kotoa pois koska kaikki mukana oleva tavara mahtui yhteen laukkuun. En ole saanut aikuisiällä kertaakaan rahaa, lahjaa, tukea, kannustamista, soittoja, kyläilyjä, yhteydenottoja. Kun olin sairaalassa ja meinasin kuolla, ei kertaakaan soitettu tai kysytty että selvisinkö edes hengissä (ja tiesivät tästä asiasta kyllä, siskoni kautta). Lapsenlapsilleen eivät ole kertaakaan edes postikorttia laittaneet, ei ainoatakaan lahjaa, heitä ei ole ollut koskaan lasteni synttärellä, ristiäisissä, ei missään juhlassa. Ovat nähneet lapseni jopa kerran kuuden vuoden aikana - silloinkin sukujuhlissa, joissa eivät tulleet edes juttelemaan vaan ylenkatseisesti totesivat että "vai tuollaiset lapset sinulla sitten on". Mutta AP rakas, sinun vanhemmissa on ehkä jotain samaa kuin minun vanhemmissani: täysi tunnekylmyys, kyvyttömyys keskustella mistään, kyvyttömyys näyttää tunteita, kyvyttömyys osoittaa mitään kiintymystä tai välittämistä. Ei se normaalia ole, mutta suurten ikäluokkien joillain ihmisillä on kummallinen itsekkyys, tunnekylmyys, ja ongelmien maton alle lakaisutaipumus. Heistä ei vain ole tuon parempaan. Yritä olla katkeroitumatta, ja ihan oikeasti, pahin mitä voit tehdä itsellesi on verrata tilannettasi jonkun kaverin tai naapurin tilanteeseen jossa on rakastavat vanhemmat jotka auttavat, hoitavat lapsia, maksavat ja ostavat, rakastavat. Sinun vanhempasi eivät sellaiseksi muutu, ja vertailusta saa vain pahan mielen. Olen itse jotenkin asian selvittänyt, terapiassakin kävin puoli vuotta. Ja olen ymmärtänyt että menetys on vanhempieni enemmän kuin minun, sillä heidän tunteeton, tyly ja piittaamaton elämänsä ei varmastikaan ole heille itselleenkään onnellista. Minä voin onneksi elää toisin, ja antaa lapsilleni toisenlaisen lapsuuden. Hyvää jatkoa ja voimia sinulle ap, tiedän tasan tarkkaan miltä tuo riipivä suru, hylätyksi ja orvoksi kokemusen tunne tuntuu. Vanhemmat vaan eivät VÄLITÄ. Ongelma on oikeasti heidän - toki se sinuakin koskettaa, mutta et voi muuta kuihn hyväksyä tilanteen ja tehdä surutyön. Itselläni meni ainakin 5-6 vuotta surutyön tekemiseen, mutta sen jälkeen alkaa helpottaa.

Terapeuttisi ei nähtävästi ollut kovinkaan kaksinen, koska et ole kyennyt vieläkään aikuistumaan ja purat omia kuvitelmiasi uudestaan ja uudestaan tällä palstalla.

Voisiko olla niin, että sinä et ihmisenä ole välittämisen arvoinen? Ja tuskin ne vanhempasi kamalan tyhmiä ovat, jos kykenevät omaisuuttaan kartuttamaan ja elämään sovussa kaikkien muiden paitsi sinun kanssasi. Voithan itse tehdä saman kuin he eli hankkia rahaa ja sijoittaa sitä, kukaan ei kiellä. Sinut on koulutettu ilmaiseksi, käytä sitä koulutusta!

Kiinnostaa tietää, mitä pahaa sinä olet kokenut. Mikä saa ihmisen olemaan noin paha sellaiselle, joka on selvästi saanut huonot kortit ja äärimmäisen tunneköyhät vanhemmat.

Ihmiselle, joka ei ole tehnyt sinulle mitään pahaa. Kirjoittaa vain elämästään.

Ja kaltaisiasi tulee aivan joka ketjuun. Joku kokee tarvetta sanoa että et ole rakastamisen arvoinen, sellaiselle, jota ei ole rakastettu.

Mistä se katkeruus ja kateus ja pahuus tulee ihmiseen?

Miten kukaan on niin ylevä että voi sanoa toisesta, ettei tämä ole rakastamisen arvoinen!!?

Mun perhe on elänyt aina pahasti velkaantuneena ja taloudellisissa vaikeuksissa. Meillä on ollut rikkinäinen eroperhe jossa on ollut todella likaisia mies sotkuja ja alkoholiongelma, riitoja ja väkivaltaa, mielenterveysongelmia ja narsismia.



Ei ole kyllä käynyt mielessäkään edes odottaa minkäänlaista taloudellista apua vanhempieni suunnalta. Sen sijaan joudun kestämään ja sietämään mielenterveysvikaista vanheempaani ja hyysäämään, lainaamaan rahaa, maksamaan hänen typeriä velkoja. Joudun myös kuuntelemaan kun minut haukutaan pystyyn, huoritellaan perheeni kuullen ja tullaan huutamaan ja rähisemään minun kotiini.



Minä taas olen pärjännyt elämässäni todella hyvin eikä luonnolleni olisi edes sopivaa hakea syitä omaan epäonnistumiseeni muista, edes vanhemmistani.

Muistan, kuinka kaverit olivat kauhuissaan, kun opiskelun päätyttyä keskusteltiin paljonko vanhemmat opintojen aikana auttoivat rahallisesti. Muut olivat saaneet vanhemmiltaan joko suoraan tai tavaroiden muodossa tuhansia euroja, yksi sai tuhat euroa kuussa. Minä en ollut saanut euroakaan, se oli meidän perheen tyyli. Tai silloin uskoin niin, myöhemmin selvisi, että veljeni oli saanut opiskeluavustusta yli viisi tuhatta euroa per vuosi (eli siis lähes 30 000 euroa ennen valmistumistaan). Ilmankos mulle ei jäänyt mitään jaettavaa. Vanhempani ilmeisesti luulivat, että palkkani oli niin hyvä (kävin töissä koko opiskeluajan) miettimättä, että on aika raskasta olla päivät koulussa ja kaiken muun ajan töissä.

Mut ei tuollaisista asioista kannata olla katkera eikä ylipäänsä miettiä. Asiat on menneet kuten on menneet. Nyt kun meillä on lapsia, vanhempani haluavat antaa lapsille kaikenlaista. Hyvähän se on sekin.

Vanha keskustelu, mutta halusin vielä kommentoida tätä epäempaattista vastinetta. Osanottoni henkilölle, joka kokee ettei ole saanut sellaista rakkautta jota kypsät ja tasapainoiset vanhemmat normaalisti haluavat lapselleen osoittaa. Tuo vastineen kirjoittaja edustaa selvästi samoja arvoja kuin aiheesta surevan vanhemmat. Herkkä lapsi joka jää materiaalisten tarpeiden jalkoihin, ei tavatonta mutta tosiaan surullista. Ja on surullista lukea myös näitä kylmäsydämisiä kommentteja, joiden mukaan lapsen kuuluukin mennä pesuveden mukana: jos kylmä kyyti ei kelpaa, niin ei kyytiä ollenkaan :-). Suomessa on paljon kiusaamista, myös kotikiusaamista. Herkkä ja älykäs ihminen näkee sellaista, mitä yksiulotteiset oman edun ajajat eivät. Eli jos et ole samassa kelkassa palvomassa materian epäjumalaa, kuulut väärään lahkoon etkä ainakaan meidän perheeseen...

Hah, mun vanhemmat ei maksanut edes mun ylioppilaskirjotuksia tai kirjoja lukiossa. Oon menny ekan kerran töihin 13-vuotiaana, ja aloin elättää itseäni 15-vuotiaana. En ole saanut vanhemmiltani mitään, enkä varmasti ottaiskaan, jos tarjottais. Nykyään tienaan enemmän ku mun vanhemmat yhteensä, ja he on yrittänytki lainata multa rahaa. Ei heru, vaikka en katkera sinänsä ookkaan. Oonpa ainakin oppinut itsenäiseksi enkä oo velkaa kenellekään.