Onko helpompaa kasvattaa lapsia, jos on KM/lastentarhanope tai muu vastaava, jolla on

Paljon silti riippuu lapsesta. Ammattilaiset osaavat yleensä vetää rajat lapsille mitkä tuntuvat puuttuvan monilta vanhemmilta.

Olet niin jyrkästi vastaan niin et ainakaan ole ammattilainen

on kasvattaa ja lapsen ja vanhempien välisestä vuorovaikutuksesta. Eihän opettajat välttämättä saa kasvatusopeillaan kurittomia kakaroita päiväkodissa tai koulussa kuriin!

" ammattilaisilla" eli tuntemillani lastentarhanopettajilla on kokemuksen myötä luonnollisempi ote kasvatukseen ja rajojen asettamiseen. He ovat enemmän tilanteen tasalla ja jämäkämpiä kuin muut äidit ja tietenkin keinot ovat selkeät ja heti käytössä, kun esim. itse jään pohtimaan tai arastelen komentaa toisten lapsia.



mutta ei tuo takaa mitään. Lähipiirissä on myös saman ammattikunnan edustaja, joka on todella ylihuolehtiva ja hysteerinen lapsistaan - ei järjen häivää ja onkohan lukenut yhtään kasvatusopasta tai sitten ne eivät vain koske häntä. Siis tunteet vie niin kovaa järjen yli

Lähipiirissä ns. ammattikasvattajien lapset ovat hemmoteltuimpia

ja rajojen asettaminen on heilläkin jäänyt puolitiehen..

Eli toisilla on selkeämpi näkemys myös omaan elämään kuin

toisilla. Tietysti vaikuttaa myös se, mitä kasvatuskäsitystä ihailee.

Teoriat ovat teorioita..

Kasvatus päiväkodissa on mielestäni hyvin erilaista, kuin kotona. Kotona jyllää ne äidin tuntee, töissä olet ammatillisempi. Tieto lisää tuskaa ja huomaan kotona analysoivani lapsieni käytöstä aivan liikaa. Toisaalta se tietty sensitiivisyys on varmaan useimmilla sosiaalialan ihmisillä luontaisena, joten herkkyyttä riittää myös lapsen tunteille.

ei kasvattaminen käytännössä ole ehkä sen helpompaa kuin muillakaan, mutta kuitenkin jonkinlaista varmuutta tekoihinsa saa siitä, että tuntee esim. lasten kehityspsykologiaa ym. Pystyy siis perustelemaan toimintaansa itselleen ja pysymään ehkä sen takia jämynä.

en tosin ole lto, enkä muutenkaan perehtynyt lasten asioihin. Asiantuntemukseni koskee aikuisten psykologiaa sekä käyttäytymistä.



Kun vertaan itseäni ystäviini, niin huomaan, etten niin herkästi pelkää sitä mitä teen lasten kanssa. En siis huolehdi siitä, ulkoilenko heidän kanssaan riittävästi tai kuinka aikaisin lapset oppivat potalle.



Mutta se, mistä huolehdin, on alitajuiset viestit joita välitän lapsille. Olen hyvin tarkka siitä, MITEN puhun lapsilleni (en siis niinkään siitä, MITÄ puhun).

En millään jaksa kestää, kun työpäivän jälkeen lapset vaativat jotain. Kauhukseni tajusin, että en kestä sitä, että lapsilla on omia TARPEITA - ja tämä tieto minua kauhistutti. Koska tiedän, mitä siitä voi seurata.



Toisaalta siis koulutus helpottaa, kun tietää, mitkä tekijät ovat merkityksellisiä lapsen kasvamisessa ja mitkä eivät. Mutta toisaalta tieto lisää tuskaa.

anoppini on lo ja jatkuvasti analysoisi lastani ja tuttujeni lapsia ellen olisi kieltänyt..



Lisäksi hän mielestäni analysoi tarpeettomasti ja asiattomasti. Esimerkiksi huomaa yhden poikkeaman niin " diagnoosi" onkin jo todella raju esim. " ongelmia äiti-lapsi suhteessa" sen enempää perustelematta ja esim. todella pienestä lapsesta (2kk), joka voi itkeä ja olla hankala monesta syystä.



Hän hyvin vähän kiinnittää huomiota mihinkään positiiviseen, mutta sen sijaan enemmän vikoihin ja puutteisiin, joita havaitsee ja joita tulisi korjata.. En oikein tahdo jaksaa, kun olen päinvastainen (peruspositiivinen) ihminen ja lapseni ovat myös perusterveitä ja ns. helppoja lapsia, joiden kanssa voisi vähän relatakin (mutta varmaan kun oikeita ongelmia ei ole niin niitä pitää keksiä?)

Enkä siis lasten kanssa ole tekemisissä työssänikään, olen koulutuksen suunnittelupuolella, joten käytännön kokemusta minulla on vain omista lapsista.

Viestittää voi tietysti kaikenlaista. Pitää muistaa, ettei kenestäkään

tule ikinä psyykkisesti tai muuten täydellistä. Kaikilla tulee olemaan

omat ongelmansa.

Myös erityislasten kanssa ;-) Mutta tottahan on, että omien lasten kanssa saatetaan joustaa hieman enemmän... Niin ja vastaaja on KM ja erityisope.

ja huomannut, miten kaikki jämäkät päätökset saa väistyä usein tempperamenttisen lapseni käytöksen takia.

Itse olen alan " ammattilainen" enkä totisesti koe olevani sen kummempi kasvattaja kuin täys " maallikko" . Tiettyjä perusjuttuja osaa ehkä hyödyntää, kuten selkeistä rajoista ja aikuisen pomoasemasta kiinni pitäminen. Toisaalta, eihän suutarinkaan lapsilla ole kenkiä eli jos työssään kasvattaa lapsia, niin ne opit tahtoo kotona jäädä taka-alalle kun väsyy ainaiseen analysointiin. Kyllä niille omille tulee karjahdettua niin ettei koskaan uneksiskaan töissä niin tekevänsä.

ollut erityisen suurta käytännön hyötyä omien lasten kanssa, siis sellaisia suoria vastauksia, miten missäkin tilanteessa olisi parasta toimia.



Sen sijaan se, että on hyvin perillä eri koulukunnista ja kasvatusfilosofioista, on auttanut asettamaan joka puolelta tulevia neuvoja ja ohjeita oikeaan mittakaavaan sekä valitsemaan niistä ne, jotka parhaiten tukevat omaa kasvatusnäkemystä.



Esim. ne " perus" jutut, mitä 20 mainitsi eli selkeät rajat ja aikuisen pomoasema, edustavat vain yhtä, joskin yleistä kasvatusfilosofista suuntausta. Eivätkä ole mikään ammattilaisen asiantuntemuksella ainoaksi oikeaksi tavaksi julistettu kasvatussuunta.



Terv. Lapsentahtinen KM

Täällä ilmottautuu lastentarhanope ja psykologi. Tieto lisää tuskaa, aina välillä. Välillä tulee mietittyä liikaa miten ja mitä puhuu, miten viestii muuten lapsilleen.



Joku sanoi, ettei kestäkään lasten tarpeita. Se yllätti myös minut. Ja sen lapsen kiukun ja pahan olon sietämisen kanssa on ollut myös opittavaa paljon. Että antaa lapsen kiukutella, se ei ole vaarallista. Turhaumat ja pettymykset pitää purkaa. Niin helposti sitä kiukustuu ite ja ikäänkuin kieltää tavalla tai toisella lasta näyttämästä pahaa oloa. Ja kyllähän tämä mamma osaa huutaa, en sitä meinaa, että joku viilipytty olisin. En todellakaan.



Omien lasten myötä on rajojen vetäminen jotenkin itsestään selvää. Tietää jotenkin " sisäsyntyisesti" mistä lapset saa päättää ja mistä minä äitinä päätän. Aikaisemmin olin paljon epävarmempi työskennellessäni tarhassa tai keskustellessani kasvatusasioista psykologina vanhempien kanssa. Aina vitsailinkin, että lopetan näiden neuvojen antamisen kun saan itse lapsia.

Minulle on ollut hyötyä koulutuksestani, oman lapsen kohdalla.



Ymmärrän paremmin, miksi lapsi kiukkuaa ja tarraa äitiin kiinni ollessaan 1v. Moni luulee sitä jonkinsortin uhmaksi (tällä palstallakin moni sitä kailottaa), mutta minä tiedän, mistä on kyse ja osaan suhtautua siihen siksi ehkä eritapaa, kuin muut.



Moni jutu selittyy psykologisesti ja se tieto, mitä kannan, helpottaa monessa jutussa.

määrä, miten sitä voikin omiansa rakastaa niin paljon, ettei kakkakaan enää haise?

Ja äiteinä kompastumme moniin samoihin " virheisiin" ja ongelmiin kuin muutkin äidit. Usein olenkin naurahtanut, että omat lapseni pitäisivät minusta paljon enemmän ja saisivat enemmän jos olisin heille vain kasvattaja, 8h päivässä...

Ne on ne tunteet, jotka äidillä on niin pinnalla. Ja oma lapsi on niin henkilökohtainen juttu.



Onhan niitäkin ääripäitä, jotka kasvattamalla kasvattavat omia lapsiaan. Esim. eräs perhe, jossa molemmat vanhemmat kasvatusalan ammattilaisia ja vielä vankka kokemus erityislapsista. Kertoivat aivan avoimesti, miten " joutuvat" pitämään terapeuttisia istuntoja lähes joka ilta pojan kanssa, jolla ikää 2v...



Omien lasten kasvattamisessa ammattitaitoa tärkeämpää on säilyttää maltti ja maalaisjärki!

Hitsi kun rupes hymyilyttämään toi sun kommentti " ettei kakkakaan enää haise" , koska se on niin totta! Jos oikein analyyttiseksi mennään, niin äidin pitäiskin rakastaa kaikkia lapsen erittämiä tuotoksia, jotta lapsi tuntisi itsensä kokonaan hyväksytyksi. Tasapainoisen persoonan optimaaliset kehitysedellytykset!