Miten teidän 20-30-vuotiaiden äidit ja isät näyttävät rakkautta teihin aikuisiin?

Meillä ei ole koskaan näytetty mitenkän. Siis sanoilla tai läheisyydellä. Varmasti on rakkautta sekin että on ollut ruokaa, vaatteita ja katto pään päällä, mutta en ole koskaan kuullut vanhemmiltani että he rakaisivat minua. Edes lapsena mitään halittelua/pusittelua ei ollut. Tuo on saanut minut epäilemään että olin vahinkolapsi, joka piti pitää kun abortti olisi ollut "väärin", mutta jolle riittää kunhan nyt jotenkin pysyy hengissä. Vanhempieni välit sisaruksiini ovat todella lämpimät ja läheiset.

omat vanhempani eivät näyttäneet rakkautta lapsena. Olimme siis varakas hyvä perhe, mutta aivan tunnekylmä, narsistinen isä harjoitti perheväkivaltaa meihin lapsiin ja muutenkin tosi tylyä menoa.



Aikuisena sitten se vähäkin välittäminen loppui tyystin. Ikinä eivät soittaneet, käyneet, kysyneet kuulumisia. Esim. sairaalassa kuolemankielissä maatessani eivät edes vointia kyselleet tai soittaneet. Eivät ole kiinnostuneet mitenkään, en ole saanut esim pennin latia kotoa muutettuani tai henkistä kannustusta. Arvostelua, haukkumista ja sättimistä kyllä.



Lapsenlapset eli lapseni eivät myöskään merkkaa mitään, elävät niinkuin lapsenlapsia ei edes olisi, eivät ole tulleet ristiäisiin, eivät ostaneet lahjan lahjaa, ikinä eivät soita tai käy, eivät osoita pienintäkään kiinnostusta tavata lapsenlaisaan. Ovat nähneet kuuden vuoden aikana lapsenlapset kaksi kertaa sukujuhlissa.



Joten vastaus: vanhempani eivät osoita rakkautta MILLÄÄN tavalla, koska sitä rakkautta ei ole. Ei ollut ennen, ei ole nyt, ei tule olemaan koskaan. Vanhempiaan ei voi valita, ja itse ei voi tehdä mitään, jos on tunnevammaiset tai persoonallisuushäiriöiset vanhemmat. On vain kestettävä ja hyväksyä että paskat vanhemmat, ja sitten myös pitää niellä kateus ja katkeruus.



Ole ap iloinen, olet todella etuoikeutettu ja toivottavasti ymmärrät että kaikilla ei todellakaan ole tilanne tuollainen niinkuin teillä.

Ei meillä yleensä halailla tai sanota "rakastan sinua", mutta osoittavat rakkauttaan soittelemalla (äiti päivittäin), ostamalla lahjoja, tarjoamalla ruokaa, kutsumalla syömään, tarjoamalla apuaan.. Lapsenlapsilleen, jotka ovat alle kouluikäisiä, puhuvat joskus tyyliin "äiti hoitaa sua hyvin" yms., mitä voi pitää myös rakkaudenosoituksena minua, lapsen äitiä kohtaan. Lapsia itseään toki halaillaan, kehutaan ym.

Meillä nuoriso tulee syömään 2-3x kuukaudessa viikonloppuisin ja muutenkin tuntuu että joku piipahtaa talossa harvase päivä(asuvat kaikki 20-35km säteellä). Soitellaan muutaman kerran viikossa tai lähetellään viestejä jos on kiirettä esim töissä.



Käyn tyttärien ja miniän kanssa kaupoissa, suunnittelemme vaatteita ja sisustuksia yhdessä, laitamme porukalla ruokaa ja olemme äänekkäitä ja nauravia. Huolistakin soitetaan heti mammalle, en ana osaa auttaa mutta voin tukea (- lääkäriinkin lähden mukaan kun tiedän että pelotta). Tähän tosin tyttäret sanoisivat että "äiti tietää kaiken ja se raivostuttaa..." :D Mutta valitettavasti ovat huomanneet että olen joskus oikeassakin.... Pojan kanssa tietty vähemmän yhteydessä kun on maailmalla enimmän aikaa, mutta tulee käymään aina kun ehtii.



Meillä halataan jos on pidempi ero kyseessä, ihan joka tapaamisella ei sentään.



Joulut aina yhdessä koko klaani, aika usein myös lomia.

Olen sanaton, voiko toi olla edes mahdollista? Miten sinä olet lapsuuden selvinnyt, on varmaan jotain rakastavaa aikuista elämässäsi ollut.



Olen vähän nolona, koska itsellä liian hyvä koti, suht. Nuoret ja jaksavat vanhemmat jotka välittää ja järjestää yhteisiä perhe iltoja jne.

Ollaan lapsina harrastettu ja matkusteltu paljon yhdessä. Meillä on sellainen tietynlainen suhde vanhempiin. Miksei kaikilla voi olla niin?



Itse rakastan perhettäni niin paljon, et jos jonkun menettäisin, se olisi niin kamalaa, ettei tunnetta voisi edes kuvailla. Äiti ja iskä on luonut niin paljon turvaa, avustanut rahallisesti opiskeluaikani ja tukenut henkisesti erittäin paljon. Mä en tiedä mitä tekisin, jos menettäisin ne, ne jotka on antanu mulle mitä vahvimmat siivet ja meille kaikille kolmelle lapselle.



Ap

+-parikymppisiä lapsia. Lasten kommenttien perusteella ja oman tuntuman mukaan meidän elämä on kuten kohdassa 1 eli hyvin. Oma elämäni taas on ollut samanlaista kuin kohdassa 2; sekä minä että veljeni olemme kumpikin vahinkolapsia ja vanhempien avioliiton syy.



Minulla on ollut helppo periaate lasten kasvattamisessa ja kohtelussa: mietin, miten vanhempani olisivat tehneet ja teen päinvastoin :)

jos olettaa että kaikki lapset saavat syntyä toivottuina ja elää rakastettuina ja huolenpidossa. Niin ei tosiaan ole asian laita tälläkään hetkellä Suomessa, ja onhan se hyvä tiedostaa vaikka onnellinen omasta tilanteestaan saa ja pitää olla.



Monissa perheissä on mt-ongelmia, taloudellista ahdinkoa ja vanhempienkaan välinen suhde ei aina ole kunnossa. Eikä tuo ole edes mitenkään erityinen poikkaus vaan aika yleistä. Nykypäivänä vielä enemmän kun erot ovat yleistyneet.



Hyvä, että sinulla on asiat hyvin, mutta toivon ettet hiero perheidylliäsi jokaisen vastaantulevan naamaan.

Olen sanaton, voiko toi olla edes mahdollista? Miten sinä olet lapsuuden selvinnyt, on varmaan jotain rakastavaa aikuista elämässäsi ollut.

Olen vähän nolona, koska itsellä liian hyvä koti, suht. Nuoret ja jaksavat vanhemmat jotka välittää ja järjestää yhteisiä perhe iltoja jne.

Ollaan lapsina harrastettu ja matkusteltu paljon yhdessä. Meillä on sellainen tietynlainen suhde vanhempiin. Miksei kaikilla voi olla niin?

Itse rakastan perhettäni niin paljon, et jos jonkun menettäisin, se olisi niin kamalaa, ettei tunnetta voisi edes kuvailla. Äiti ja iskä on luonut niin paljon turvaa, avustanut rahallisesti opiskeluaikani ja tukenut henkisesti erittäin paljon. Mä en tiedä mitä tekisin, jos menettäisin ne, ne jotka on antanu mulle mitä vahvimmat siivet ja meille kaikille kolmelle lapselle.

Ap

Meidän vanhempi lapsi on opiskelujen vuoksi asunut kolme vuotta muualla. Olemme koettaneet tukea häntä, mutta varoneet puuttumasta liikaa oma-aloitteisesti hänen asioihin. Kotiin saa aina tulla kun maailma murjoo eikä vaikeuksia tarvitse kestää yksin, jos tuntuu ettei jaksa.

Kerran lapsi kertoi, että he olivat kavereiden kesken puhuneet vanhemmistaan. Hän oli aivan järkyttynyt, miten monet joutuivat olemaan täysin yksin, vanhemmista ei ollut mitään tukea. Asia sai minutkin surulliseksi. Luulisi, että nykyään vanhemmat olisivat jo niin valistuneita, että eivät hylkäisi lapsiaan. Kyllä ne aikuistuvat lapsetkin tarvitsevat vielä vanhempiaan vaikkakin eri tavalla kuin pienet.

Luulisi, että nykyään vanhemmat olisivat jo niin valistuneita, että eivät hylkäisi lapsiaan. Kyllä ne aikuistuvat lapsetkin tarvitsevat vielä vanhempiaan vaikkakin eri tavalla kuin pienet.

Onhan niissä vanhemmissa edelleen suurten ikäluokkien edustajia ja sodan jälkeen syntyneitä ihmisiä, joilla on aika kovat arvot yksin pärjäämisestä. Omat 50-luvulla syntyneet vanhempani käyttivät kasvatuksessaan ohjenuorana kuria, kuria ja kuria. Mistään hyvistäkään suorituksista ei saanut kehua "ettei ylpisty" ja kovin usein hoettiin että niin kauan kun asun heidän kattonsa alla, tanssin heidän pillinsä mukaan, "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat" niin sanotusti.

Kova oli myös kiire passittaa "aikuiset" eli täysi-ikäiset lapet pois kotoa. Lukiosta valmistuessani olin 19 eli asunut jo vuoden liikaa kotona, äitini puolustuspuheiden ansiosta. Isä olisi potkinut pihalle samala hetkellä kun täysi-ikä napsahti mittariin, olihan hän itse tehnyt töitä ilman koulutusta 16-vuotiaasta asti ja elättänyt itsensä.

Ei se vaan joidenkin "nyky"vanhempienkaan arvomaailmaan sovi, että omaa lasta autetaan liikaa, vaikka paremman alun se olisi omalle elämälle antanut. Itse olen kärsinyt kylmien vanhempien aiheuttamista ongelmista koko aikuisikäni.

Lapsia kun veljen kanssa olimme, niin äiti hoiti meitä kotona ja isä vain töiden jälkeen kävi ruokapöydässä jatkaen siitä halliin korjaamaan autoa tai harrastuksiinsa.



Nykyään välittäminen näkyy niin, että äiti soittelee pari kertaa viikossa ja sanoo kaipaavansa minua käymään kotiseudulle. Lapsuudenkotona käydessäni äiti haluaa viettää kanssani aikaa. Isän elämä täyttyy silloin menoista, kuten ennenkin. Isän välittäminen on sitä, että tehdessäni lähtöä takaisin opiskelukaupunkiin, hän kaivaa lompakkoa ja antaa satasen käteen. Muulloinkin hänellä on tapana siirtää tililleni rahaa, jos tarvitsen sitä harrastuksiin tai elämiseen.



Rakastan molempia vanhempiani, mutta on sanomattakin selvää, kumpi tuntee minut paremmin ja kumman kanssa olen läheisempi. Arvostan isäni rahallista apua paljon, mutta vielä enemmän äitini läsnäoloa.

hurjasti!

sen rakkauden osoittamisen paljolti lapsiini (ainoat lapsenlapset). Käyn lasten kanssa heidän luonaan lähes kerran kuussa (asutaan kaukana mut hoitovapaan ansiosta tämäkin on mahdollista) ja vanhempani maksavat matkat. He ostavat myös lapsille kausivaatteet ja ylipäänsä kaiken muunkin mitä pieni sormi sattuu kaupassa osoittamaan. :D



Mutta kyllä minä siis halaan äitiä ja nykyään isääkin aina kun nähdään ja meillä on ihan mukavaa yhdessä. Mun isä on sellainen jäyhä mies, mut lapsenlapset on pehmentäneet häntä tosi paljon ja nykyään hänkin siis voi halata ja on pari kertaa jopa soittanut minulle.

Olen nuorin, kaikki sisarukset huomattavasti vanhempia. Asun kaukana joten ei nähdä turhan usein. Jutellaan pari kertaa viikossa. Äitiä kiinnostaa mitä oon puuhaillut ja miten menee, kannustaa työ- ja perheasioissa. Neuvoo aina tarvittaessa ja on tukena vaikka ei varsinaisesti paikalla olekaan. Jos on vaikeaa, niin sanotaan että kotiin voi aina tulla. Rahallista tukea olen saanut. Aina käydessä olen saanut jonkin verran rahaa. Työpaikan menettäessäni sain tarpeeksi rahaa elämiseen. Olen myös saanut rahaa tarpeellisiin hankintoihin, kuten joihinkin huonekaluihin ja hintaviin työtarvikkeisiin yms. Kaikki ihan pyytämättä. En muista että meillä olisi koskaan sanottu että rakastetaan, eikä aina niin kauheasti halailtukaan, etenkään isän kanssa. Silti tiedän että aina on rakastettu ja rakastetaan edelleen, sen vaan näkee.

Koskaan, koko elämäni aikana, vanhempani eivät ole osoittaneet minua (tai siskoani) kohtaan minkäänlaista rakkautta.

Minua ei ole koskaan halattu, ei pidetty sylissä, ei sanottu että rakastetaan.



Sen sijaan on tullut aina, yli neljäkymmentä vuotta, vähättelyä ja haukkumista. Koskaan ei ole kannustettu mihinkään (esim opiskelupaikkaan pyrkimiseen) eikä annettu ymmärtää, että kelpaisin.



En kauheasti halua pitää yhteyttä vanhempiini eivätkä hekään minuun. Sillä olenhan pilannut heidän elämänsä, mistä he jaksavat muistuttaa tasaisin väliajoin. (Mielestäni lapsi ei pyydä saada syntyä, joten turha syyttää lasta siitä, että on syntynyt!)



Olen yli 40v, ja vanhempani ovat yli 70v.

Itse en ole pitänyt vanhempiin yhteyttä 14 vuoteen. Eli ei mitenkään.

Kuinka voi noin moni vanhempi hylätä lapsensa. Itse olen myös hylätty; 16-vuotiaana muutin kotoa enkä ole käynyt eikä minuun ole pidetty yhteyttä. Vanhempani olivat/ovat rikkaita joka on haitannut elämääni.Kaikki yhteiskunnan apu on evätty minulta 16-24-vuotiaana vedoten vanhempien tuloihin ja omaisuuteen. Ei siis ole koulutusta ja töitä on saanut tehdä ihan katsomatta palkkaan ja laatuun. Hengissä pysymisestä on taisteltu. Olen ollut syömättä useita kertoja viikon koska rahat eivät ole riittäneet ruokaan.silti varastanut en ole koskaan ruokaa enkä mitään muutakaan.

Nyt on parempi kun on ikää enemmin. Omat lapseni aion kasvattaa rakkaudella.

Kuinka voi noin moni vanhempi hylätä lapsensa. Itse olen myös hylätty; 16-vuotiaana muutin kotoa enkä ole käynyt eikä minuun ole pidetty yhteyttä. Vanhempani olivat/ovat rikkaita joka on haitannut elämääni.Kaikki yhteiskunnan apu on evätty minulta 16-24-vuotiaana vedoten vanhempien tuloihin ja omaisuuteen. Ei siis ole koulutusta ja töitä on saanut tehdä ihan katsomatta palkkaan ja laatuun. Hengissä pysymisestä on taisteltu. Olen ollut syömättä useita kertoja viikon koska rahat eivät ole riittäneet ruokaan.silti varastanut en ole koskaan ruokaa enkä mitään muutakaan. Nyt on parempi kun on ikää enemmin. Omat lapseni aion kasvattaa rakkaudella.

Näin sitä huomaa miten pumpulissa itse ja oma perhe on saanut elää! Vaikka oma lapsuus oli 60 luvulla suorastaan köyhää en koskaan ajatellut ettei mua oltaisi rakastettu. Ehkä mun isäkin oli poikkeus kun rakasti lasten kanssa peuhaamista ja vei leffaankin joka viikko. Ihana lapsellinen isä:D

Eikä omassa ystäväpiirissäkään ole kuin kaksi ikätoveria jotka on joutuneet tekemään etäisyyttä äiteihinsä alkoholistmin tms takia. Ja se on todellakin heijastunut molempien tyttärien juurettomaan elämään. Hyviä upeita koulutettuja naisia joille ei vain normaali parisuhde onnistu.

Ehkä tosiaan paras merkki siitä että on vanhempana onnistunut edes jotenkuten on se että nuo lapset vieläkin haluavat viettää aikaansa meidän kanssamme - vapaaehtoisesti:)

5

Meillä on aina ollut rakastava ja kannustava perhe, vaikka emme ole olleet rikkaita. En ole saanut lapsena kaikkea mitä halusin, vaan muistan esim. Että after eight suklaata maillä ei koskaan ollut kun se oli niin kallista. Äiti teki paljon ruokaa itse ja leipoi pullaa, oli kotiäitinä ja läsnä, isä elätti perhettä mutta hänkin leikki paljon meidän lasten kanssa.



Nyt aikuisena äiti soittaa päivittäin ja auttaa paljon lastenlasten hoidossa. Haluavat olla tiiviisti mukana elämässämme. Kun kymmenisen vuotta sitten sairastuin vakavasti ja jouduin olemaan jonkin aikaa sairaalassa, istui äitini siellä tuntikausia vuoteeni vierellä pitämässä seuraa - mieheni taas ei oikein osannut sairaalassa olla, häntä ahdisti niin paljon. Vnahampni yrittävät välillä auttaa myös rahallisesti, ostavat lapsilleni vaatteita ym. Vaikka minulla on paljon parempi palkka kuin heillä yhteensä. Nuorena olin aina kateellinen kavereille, joilla oli rahaa ja hieno koti ja jotka saivat reissata ulkomailla. En voinut ymmärtää että tämä ei ole tae "hyvästä perheestä".



Harvn meillä sanotaan että olet rakas tms. Mutta rakastaminen näkyy arjessa ja arjen teoissa. Siitä olen kiitollinen ja nyt osaan sitä arvostaa.

mulla täysin piittaamattomat vanhemmat jotka eivät välittäneet lapsena minusta tippaakaan ja aikuisena vieläkin vähemmän. Hoitoon mut laitettiin 2kk ikäisenä täysipäiväisesti ja kaikki viikonloput, illat ja lomat hoidatettiin sukulaisilla. Äitini ja isäni "hoisivat parisuhdettaan" monta kertaa viikossa eli kävivät aina kahden tansseissa, ravintolassa, matkoilla, pitkillä monen viikon etelänlomilla. Aina siis ilman lapsia, lapsia hoiti aika "kuka milloinkin". Eivät jaksaneet hoitaa edes vauvana.



Lapsena mitään huolia ei voinut kertoa, tunteita ei saanut näyttää, mistään ei saanut puhua, sai kostoksi selkään jos vaikka kiukustui tai itki. Piti olla huomaamaton ja olla "häiritsemättä aikuisten elämää". Parasta oli että ei saatu olla edes aikuisten kanssa samassa ruokapöydässä vaan meillä oli erikseen katettu lasten pöytä eri huoneessa ettei häiritty kun aikuiset söi. Oikein "sika-osasto" vähempiarvoisille.



Aikuisena vanhemmat suunnilleen hääti 18v iässä pois kotoa ja sen jälkeen ei mitään yhteydenpitoa. Ei kyselyitä onko kaikki hyvin, ei mitään tukea, apua, välittämistä. Soiteltiin ehkä kerta vuoteen maksimissaan.



Kun omat lapseni syntyivät olin naiivi ja ajattelin että vanhemmat kiinnostuisivat ainoista lapsenlapsistaan. No eivät kiinnostuneet. Eivät halua nähdä niitä koskaan, eivät tule kutsuttuna tänne ja meitä eivät halua sinne. Eivät muista edes lastenlasten nimiä tai ikinä, ja KOSKAAN eivät ole siis sekuntiakaan hoitaneet. Yhden ainoan kerran olen hädässä pyytänyt apua lasten kanssa, ja vastauksena nauroivat ivallisesti puhelimeen ja sanoivat että "et kai hölmö luullut että me alettaisiin sinua kakaroiden hoidossa auttelemaan". Sepä siitä sitten.



Vanhempani näin viimeksi viisi vuotta sitten ja viimeksi ollaan puhuttu puhelimessa jotain 2 vuotta sitten viiden minuutin ajan kun joku sukulainen kuoli, mitään muuta kontaktia ei ole, ja lapseni eivät tunne noita "isovanhempia".



Itku tulee kun lukee näitä juttuja miten isovanhemmat tarjoaa apua, hoitavat lapsenlapsia, soittavat monta kertaa viikossa, ostavat lahjoja, auttavat ja tukevat hädän hetkellä. Itse olen joutunut elämään koko lapsuuteni rakkaudettomana ja aikuisikänä vanhemmilta on tullut vain sitä sättimistä, haukkumista ja arvostelua tosiaan. Mikään ei kelpaa koskaan.



Ja en nyt ole siis sillä tavalla kateellinen että haluaisin muillakin olevan kurjaa - eihän toisen onni ole minulta pois - mutta se vain luo niin VALTAVAN kontrastin siihen miten kurjat lähtökohdat olen elämässäni saanut, miten paljon vaikeampaa on ollut taistella ja ponnistella kaikki yksin ilman tukea ja apua, ja millaiset arvet on sydämeen jättänyt täydellinen rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys vanhempien osalta.



Mutta, elämässä ei mene kaikki tasan, näinhän se on. Toisilla on todella kurjat kuviot, ja niihin ei todellakaan ihminen itse ole aina syyllinen. Ymmärrän monia joilla on samankaltainen lapsuus, ja nyt ovat sitten masentuneita, työkyvyttömiä, sairaseläkeläisiä. Itse selvisin työllä ja tuskalla ihmisten kirjoihin, mutta kaikki eivät siihen pysty. Jos ihminen rikotaan jo lapsena täydellisesti, niin sitä ei aina pysty korjaamaan ja eheyttämään koskaan.

Minua halaillaan usein, kuunnellaan, neuvotaan ja autetaan missä vaan tarvitsen apua.

Lapseni on heille tärkeä ja vanhempani odottavat kovasti, että vauva kasvaa ja saavat viettää enemmän aikaa hänen kanssaan.



Vanhempani ovat maailman parhaat, olen onnekas.