Pyydätkö aina lapsiltasi anteeksi huutamista?

esim. huomaan että olen huutanut syyttä, syy selviää vasta huutamisen jälkeen. Silloin pyydän anteeksi että huusin.

En todellakaan aina ja silloin kun aihetta huutamiseen on ollutkin, mutta sitten nää tämmöset turhanpäiväset hermojen menettämiset on eri juttu. Sillon saatan pyytää anteeksi ja selittää että äiti suuttu nyt turhan kovasti tms.. Muistan myös oman äitini tehneen välillä näin ja se tuntui hyvältä.

Ei ole tapana huutaa eikä kiroilla. Näytän ärtymykseni muuten, tuhahtelemalla tai olemalla ärtynyt. Jos olen osoittanut mieltäni ihan turhasta, osaan pyytää anteeksi kyllä myöhemmin.



Pientä lasta 5-6v halaan oikeastaan saman tien, että anteeksi. Ihan turhasta äiti nyt tiuski. Teinien kohdalla joutuu joskus keräämään mielentyyneyttä, mutta kun siltä tuntuu, menen halaamaan ja sanomaan pahoittelut.

Onko teiltä pyydetty lapsena anteeksi? Minulta ei ole muistaakseni koskaan, ja anteeksipyytäminen on itselleni hyvin vaikeaa.

huutamiseen on ollut hyvä syy eikä huutaminen ole mennyt jotenkin överiksi.



SIlloin pyydän jos huutaminen harmittaa ja kaduttaa itseäni.

pyydän sitten anteeksi. Tällaista tapahtuu ei nyt ihan joka päivä, mutta ainakin joka toinen päivä. Toissapäivänä marmatin 6-vuotiaalle, että lähetän hänet asumaan mummolleen, kun on niin uhmakas:)

Siis harmittaako ettei asioita käyty sitten läpi ja sovittu sitä ASIAA.

Miksi tunteenpurkausta täytyy pyytää anteeksi. Sehän on reaktio siihen johonkin vastoinkäymiseen.

On ihan hölmöä että omaa TUNNETTAAN pyytää anteeksi.

No siis tilanne saattoi olla vaikka se, että olin 17-vuotiaana huoneessani tekemässä läksyjä kun isä juoksi huoneeseen ja sanoi että tarvin tuon huoneesi maton tuosta (vei sen veljelle opiskelukämppään tms) ja kun en välittömästi siivonnut koulutavaroitani matolta hän suuttui ja löi minua kovaa reiteen. Aloin itkemään, isä ei reagoinut, asia jätettiin siihen.

Toinen esimerkki oli se, kun 18-vuotiaana (asuin vielä kotona) deittailin poikaa, joka vanhempieni mielestä ei ollut hyvää seuraa. Oli käynyt vain amiksen. No, vanhemmat määräsivät kotiarestiin ja läpsivät. Itkin yksin itkuni lenkillä ja kotiinpalattuani minä pyysin anteeksi käytöstäni, vanhemmat eivät.

Oisin voinut jopa olla ok tuon asian (sen kotiarestin) kanssa, jos vanhemmat oisivat pyytäneet anteeksi ja olleet jotenkin pahoillaan läpsimisestä... Että en mä tiedä. Jo pelkkä anteeksipyyntö ois ollut hyvä, asian selvittelystä en tiedä.

Olit 18v. ja sinua läpsittiin???

Hyvä luoja! Minkälainen aikuinen sinusta kasvoi?

Kamala minkälaisia vanhempia oikeasti on olemassa!

Miksi et muuttanut aikaisemmin pois kotoa?

Onko teiltä pyydetty lapsena anteeksi? Minulta ei ole muistaakseni koskaan, ja anteeksipyytäminen on itselleni hyvin vaikeaa.

ja se oli yksi niitä asioita, joita päätin tehdä toisin omien lasten kohdalla. Meille ei koskaan sanottu ääneen, että rakastetaan tai ei pyydetty anteeksi. Opetin itse lapsilleni päinvastaisen tavan, eli että herkästi puetaan sanoiksi ja kosketetaan. Halataan.

Tiedän, että vanhempani ovat oman aikakautensa "tuotteita", mutta halusin näissä asioissa tehdä toisin. Kotiperheessäni ei myöskään huudettu koskaan. Sitä yletöntä hillintää en ole onnistunut purkamaan omassa perheesssäni. Meilläkään ei huudeta, mutta se voi olla myös kahlitsevaa. Pidättäytyvä ihminen on ja pysyy,vaikka muutoksia osaakin tehdä tietyssä määrin.

Vanhimmat lapseniovat jo parikymppisiä ja heiltä saa palautetta kasvatuksesta. He ovat arvostaneet tyyneyttä ja molemminpuolista kunnioittavaa käytöstä, mutta sanovat, että olisin saanut olla vähän kovempi ja ankarampi joskus. Että he näkevät minun tehneen liikaa yksin, kun heitä olisi jopitänyt potkia hommiin.

Minä siis pyydän aina anteeksi, mut meillä ei lapsuuskodissani pyydelty koskaan anteeksi. Siksi juuri tiedänkin, että sellainen malli, jossa joku huutaa ja pahoittaa muiden mielen (=vallankäyttöä) mutta ei koskaan ota vastuuta käytöksestään (=pyydä anteeksi) on tosi ahdistava. Se on tavallaan valehtelua; yksi valehtelee ettei tehnyt väärin ja muut valehtelevat ettei heillä tullut siitä loukattu ja väärin kohdeltu olo. Ei sellaisessa ole hyvä elää. Tämä on toimintamalli jonka olen halunnut purkaa omassa elämässäni. Onneksi miehelläni on ollut kotonaan vähän reilumpi meininki. Hänen kanssaan olen oppinut mm. purkamaan riitatilanteet rakentavasti, kertomalla miksi teki tai sanoi niin ja miltä se tuntui. Kaikki tällainen on ollut mulle ihan uutta, koska meillä vain vaiettiin. Olen nyt vasta aikuisiällä oppinut, että erimielisyydet ja riidat on oikeasti tärkeitä, kun ne selvitetään oikein ja pyydetään anteeksi.

Usein pyydän anteeksi. en tosi 100%. Yleensä jos huudan niin syy on oikeasti jossain muualla (mies ottaa päähän tms.). Ja mielestäni pahaa mieltä tulee voida osoittaa muullakin tavalla kuin huutamalla ja riehumalla. Itse olen hyvin kiivas henkilö ja suutun helposti saatan jopa heitellä tavaroita jos oikein pahasti pinna katkeaa (en tosin vuosiin) Mutta pelkään että lapsen oppivat kiivauteni, jota en todellakaan tahdo, ottaa itseä päähän kun reagoin niin kiivaassti enkä osaa ensin miettiä ennenkuin sanon(teen).



Joten anteeksi pyytämällä annan esimerkin siitä että äiti on nyt tehnyt väärin, en pyydä anteeksi sitä että olen johonkin asiaan reagoinut, vaan sitä kuinka olen asiaan reagoinut.



Meillä kyllä lapset tottelevat paremmin rauhallisen ja perustellun nuhtelun jälkeen kuin huutamisen jälkeen.

Siis harmittaako ettei asioita käyty sitten läpi ja sovittu sitä ASIAA.

Miksi tunteenpurkausta täytyy pyytää anteeksi. Sehän on reaktio siihen johonkin vastoinkäymiseen.

On ihan hölmöä että omaa TUNNETTAAN pyytää anteeksi.

No siis tilanne saattoi olla vaikka se, että olin 17-vuotiaana huoneessani tekemässä läksyjä kun isä juoksi huoneeseen ja sanoi että tarvin tuon huoneesi maton tuosta (vei sen veljelle opiskelukämppään tms) ja kun en välittömästi siivonnut koulutavaroitani matolta hän suuttui ja löi minua kovaa reiteen. Aloin itkemään, isä ei reagoinut, asia jätettiin siihen.

Toinen esimerkki oli se, kun 18-vuotiaana (asuin vielä kotona) deittailin poikaa, joka vanhempieni mielestä ei ollut hyvää seuraa. Oli käynyt vain amiksen. No, vanhemmat määräsivät kotiarestiin ja läpsivät. Itkin yksin itkuni lenkillä ja kotiinpalattuani minä pyysin anteeksi käytöstäni, vanhemmat eivät.

Oisin voinut jopa olla ok tuon asian (sen kotiarestin) kanssa, jos vanhemmat oisivat pyytäneet anteeksi ja olleet jotenkin pahoillaan läpsimisestä... Että en mä tiedä. Jo pelkkä anteeksipyyntö ois ollut hyvä, asian selvittelystä en tiedä.

16-vuotiaan aloitin elämäni toisen seurustelun. Olin neitsyt, mutta hankin 5kk:n seurustelun jälkeen e-pillerit ja uskalsin jännittyneenä kertoa siitä äidille. Sen sijaan, että olisi pitänyt minua vastuullisena ja ajattelvana nuorena, hän sanoi "kapallinen kirppujakin on helpompaa pitää kurissa kuin kaksi kiimaista teiniä". SATTTUUUUUUUU!

Vein myöhemmin kotiin "näytille" uuden poikakaverini. Olkoonkin, että meillä oli ikäeroa: minä olin 17 hän oli 23 ja eroamassa liitosta, 1 pieni lapsi. Ero oli ihan selvä, he asuivat omissa asunnoissaan jne. Illan vietimme kahvitellen ja jutellen. Illalla kuitenkin isä joi ja löi minua poskelle, haukkui lutkaksi ja avionrikkojaksi. Seurusteluni oli kuitenkin täysin seksitön, olin niin lukossa että puoleen vuoteen mahtui 1 rakastelukerta. Mies odotti sitä, että itse tahdon. Minä jätin hänet kuitenkin.

Olen saanut 5-vuotiaasta alkaen ottaa vastaan vihaa ja inhoa kaikesta, joka liittyy millään tavalla seksuaalisuuteen. Meillä ei saanut koskaan nousta vanhempia vastaan sanallisesti, ei mitenkään. Luulisin sen liittyvän voimakkaaseen uskonnolliseen taustaan vanhempien takana, vaikka erosivatkin yhteisöstä.

Siis harmittaako ettei asioita käyty sitten läpi ja sovittu sitä ASIAA.

Miksi tunteenpurkausta täytyy pyytää anteeksi. Sehän on reaktio siihen johonkin vastoinkäymiseen.

On ihan hölmöä että omaa TUNNETTAAN pyytää anteeksi.

En tiedä sinusta, mutta itse hermostun paljon helpommin nälkäisenä, väsyneenä tai stressaantuneena. Ei syy aina ole sataprosenttisesti lapsissa.

Tietenkin pyydän anteeksi. Huutaminen on muutenkin huono tapa vaikuttaa toiseen ihmiseen, eikä tunne pyhitä huonoa käytöstä.

Rento hyväntuulisuus lapsen seurassa on TÄRKEÄ osa vanhemmuutta. Huutaminen ei kuulu asiaan, määrätietoinen voi olla huutamattakin.

Minä en hyväksy läpsimistä. Miten se mihinkään kirjoittamiseeni liittyy?



Minulta äiti vaan pyysi anteeksi, yleensä ympäripäissään kehtasi sen sanoa ja sehän oli siinä pakko antaa anteeksi. Eli asiaa ei käsitellä.



Itse juttelen ja opastan lapsia mutta kyllä saa ihminen (myös lapsilleni pidän sitä hyvänä) että ne sitten lopulta saa hermostua eikä kaikkea pidä kestää pää kylmänä. Minusta se ei ole normaalia.

En vaan näe sitä järkevänä että tuohtunut ihminen ei saa tuoda tunteitaan ilmoille siinä ja se käsitellään sitten loppuun.



Nimenomaan on tärkeää mitä siinä tulee sanottua ettei karju kaikkea ulos mutta se on ihan ok ja ettei tämä ole päivittäistä, edes viikottaista mutta niin saa käydä. Ei siihen maailma kaadu ja sitten se toinen osapuoli saa myös näyttää tunteitaan.



17, minä nimenomaan puhun niistä asioista ja se poksahdus on vaan tunne ja se on sallittua. Ihminen saa mennä metsään huutamaan, saa huutaa pihassa ja saa huutaa kotonaan. Se asiahan siellä jossain on mikä suututtaa ja se käydään läpi. Muttei sitä todellakaan saa vaan kylmästi painaa villasella pyytämällä anteeksi (että huusi) vaan se asia käydään läpi miksi niin teki.

Sitä taas itse lapsena kaipasin.



Kaikenlainen suuttuminen on inhimillistä mutta ne pitää käydä läpi. Eikä se ole sitä jos vaan sanoo anteeksi, koska toisella ei ole muuta kuin antaa se anteeksi ja onko lapsi siihen valmis? Minulla jäi monet asiat vaan selvittämättä tuon takia ja itse on saanut nähdä paljon siihen vaivaa että oppii jonkun toisen asian tilalle koska ei ole ollut muuta tapaa kuin äiti kännissä pyytää anteeksi huutamistaan ja se koko juttu jäi puhumatta. Niinkuin äitiä koskaan olisi kiinnostanut minun tekemät virheet.



Minulle se ei ole vallankäyttöä kun huudan. Vanhempana käytän valtaani päivittäin ihan vaan ohjaamalla lapsia hetkestä kolmanteen.

Mutta jos ryynit menee nokkaan (ja äidillä niin saa myös käydä) niin kyllä sitä saa suutahtaa ja karjasta että nyt mukulat toi toiminta lakkaa! Ja sitten puhutaan asia.



Mitä niin kamalaa tuossa muka on? Mutta kärjistelkää nyt lisää asioita johan on paksu ketju.



11

Esim. eihän työpaikallakaan kenekään täydy kuunnella huutoa; se luokitellaan usein toistuvana työpaikkakiusaamiseksi.



Itsekin muista lapsuudessa (ja nykyäänkin) että vanhempani huutavat ilmaisten siten pahaa oloaan. Mielestäni se kertoo vaikeuksista kommunikoida ja ilmaista tunteita sivistyneesti.



Säälin kaikkia jotka joutuvat lapsuudessa kuuntelemaan huutoa ilman että asioita oikeasti käytäisi läpi ja keskusteltaisiin. Joku aikaisemmin ketjussa on näköjään tajunnut juuri sen että se ei ole lapsen kehityksen kannalta hyväksi kasvaa kodissa jossa kuulluksi tulemiseksi on huudettava.



Uskon kuitenkin että valistuksen myötä huutaminenkin vähenee, kuten lasten fyysinenkin pahoinpitely on vähentynyt. Kun ihmiset opiskelevat kehityspsykologiaa ja saavat tietoonsa tutkimuksia, jotka todistavat lasten laiminlyömisen ja pahoinpitelyn (=huutaminen) aiheuttavan henkisiä vaikeuksia aikuisiällä ja jopa sairauksia, niin vanhemmat satsaavat enemmän lastensa tulevaisuuteen käyttäytymällä esimerkin mukaisesti.

Huutaminen on osoitus puutteellisesta aggression hallinnasta ja se on väärää vallankäyttöä. Itse sorrun huutamaan joskus (lähinnä pms-aikoihin), mutta lepyn saman tien ja pyydän huutamista anteeksi. Kerron lapsille, että huutamiseni on väärin ja olen siitä pahoillani. Voi kun saisin itsestäni tyynen ja hillityn.. Tosin olen kehittynytkin tuossa paljon, mutta aina on parantamisen varaa.

Huudan kyllä viikottain se on mun huono tapani. Mutta ymmärrän, että se on huonoa käytöstä ja pelottaa lapsia. Pyydän aina anteeksi kun rauhoitun, menen halaamaan ja selitän että se johtui suuttumisesta ja _siitä että itsehillintä petti eikä johdu lapsesta. Sanon että toimin väärin ja huonosti, eikä lapsen käytös ole siihen syynä. Puhun myös aika ikävästi kun menee totaalisesti hermo. Myös lapset pyytää anteeksi jos huutavat, mitä eivät kyllä hirmu usein tee.



Kyläl minua hävettää huono käytökseni. Ei sille ol emitään tekosyytä.