tukiverkottomat, monessako lapsessa menee "raja jaksamiselle"?

mikä niissä lapsissa niin rasittaa.Onko sellaiset ihmiset joilla on "raja jaksamiselle" muutenkin hermoheikkoja? Onko tollasilla ihmisillä luonnostaan huono stressin sietokyky joka näkyy muussakin elämässä mm.sosiaalisissa suhteissa,työympäristössä vai loppuuko jaksaminen vain omien lasten kohdalla? En vaan ymmärrä.

minkä lisäksi olet selvästi aika rajoittunut elämänkokemuksiltasi ja ymmärryskyvyltäsi. Otan osaa. Ei se mitään, kunhan opit pitämään suusi kiinni ja taivastelun sijasta kysymään ja kuuntelemaan, kun MUUT selittävät asiat sinulle.

Kyllä, meillä nukutaan öisin ja syödään ruoka-aikoina, yksi on pitkäaikaissairas ja yksi oireili murrosiässä niin pahasti että tarvittiin järeitä viranomaiskeinoja, nyt se on onneksi ohi. Työ on juuri niin helppoa kuin miksi sen kokee, itse menen joka aamu tyytyväisenä töihin tai jään tekemään etänä kotiin jos on tarve käydä jossain kesken päivän tai lapsi on sairas. Tämä siis vastaaja, jolla on viisi lasta ilman turvaverkkoa. En siis kirjoittanut tuota pitkää lainausta.

Eli ei ole kyse pelkästään siitä, miten rasittavaksi työnsä kokee, joskin toki se subjektiivinen kokemus vaikuttaa tukiverkon tarpeeseen.

Esim. minä teen 8-12 tunnin työpäiviä, aikahaarukalla 04-22. Täysin epäsäännölliset päivät, pääosin päivä päättyy vasta klo 21.

Jos siinä olisi vielä siipalla vuorotöitä ja työmatkoja paljon, olisimme täydellisessä liemessä. Onneksi hän on kyennyt laistamaan osan hankalimmista työkeikoista ja pysyttelemään erossa vuorotöistä (olemme samalla alalla ja vuorotyö erittäin yleistä).

Etätöitä ei meillä ole mahdollista tehdä.

Lapsista toinen (se autistinen) valvoo, miten sattuu. Unihäiriöt kuuluvat sairauteen. Muutenkin vaatii jatkuvaa valvontaa, eikä satunnaistyöntekijä Mannerheimin lastensuojeluliitosta ole lainkaan optio, koska lapsi ei siedä vieraita, eikä joku parin päivän kurssin käynyt pärjää autistin kanssa.

Eli kyllä, olet onnekas.

(en muista järjestysnumeroa, olisikohan ollut 15)

huomaan jo nyt kuinka isosisarus auttaa. 3kk vauva seurailee tyytyväisenä lattialla/sitterissä 2v isosisaruksensa touhuja. Jos vauva jää ihan yksin alkaa huuto. Nyt voin laittaa ruokaa helposti, kun vauva on tyytyväinen. Esikoisen kohdalla oli hankalampaa.

mutta ei sitä mietitty rajaksi jaksamisen takia. Yksilapsisia tuttavaperheitä seuratessa totesin kyllä, että kahden kanssa pääsin helpommalla kuin moni kaveri, varsinkin, kun vauvaikä oli ohitettu. Ainoa lapsi näytti vaativan jatkuvasti aikuisen huomiota, kun meillä sain rauhan tehdä kotihommia, kun lapset leikkivät keskenään.

Meillä ei ole ollut mitään tukiverkkoja. Vanhempani ovat kuolleet. Sukuni on olemattoman pieni ja riitaisa. Miehen vanhemmat asuvat 600 km päässä ja ovat tehneet aikoinaan selväksi, että lapsenlapsia eivät aio kaitsea tms. jos vaikka meille tulisi joskus mieleen käydä jossain kahdestaan. Mielestäni olemme pärjänneet hyvin. Lapset jo kouluiässä. Olemme hyvin tiivis perhe ja meillä on kivaa yhdessä.

lapsilla ikäeroa 11 kuukautta. Toinen lapsista oli ns. jäykkä vauva ja vaati pitkään kuntoutusta. Asuin paikkakunnalla, josta en tuntenut ketään, ei minkäänlaisia turvaverkkoja (vieläkään). Isä oli kuvioista pois kokonaan. Lapseet sairastivat muutenkin koko ajan, ja jos eivät, olivat silti estolääkityksellä. Sairastin myös itse koko ajan, lopulta masennuin vakavasti. Asunto oli vielä sitten homeasunto. En nukkunut koskaan jne. EN SUOSITTELE! Elämäni hirveimmät vuodet. Yhden kanssa ehkä olisin pärjännyt, ainakin tuo 11 kk ennen kuin toinen syntyi oli ihan ok.





Nyt lapset ovat jo koulussa ja terveitä, elämä tuntuu helpolta, vaikkei turvaverkkoja ole vieläkään. Silti helppoa kuin heinänteko. Ensimmäisistä viidestä-kuudesta vuodesta en sitten mitään muistakaan, elinkö minä ne?

MUTTA lapsilla on pitkähköt ikäerot, vanhin on 19 (muuttanut pois kotoa) ja nuorin 2v. Vanhimmalla ja 4. lapsella on erityispiirteitä joiden vuoksi vaativat enemmän kuin ns normaali lapsi.

Mies on kokoaikatöissä, minä teen osa-aikatöitä (4. lapsen erityistarpeiden vuoksi), tukiverkkoja ei todellakaan ole. Mutta juuri sen vuoksi olen halunnut paljon lapsia ja ison perheen. En voi muuttaa sitä, että minulla ja miehellä ei ole tukiverkkoa, enkä sitä ettei meillä ol vanhempia. Mutta voin vaikuttaa siihen, että meidän lapsemme eivät jää tyhjän päälle, kun meistä aikanaan aika jättää.

enempää tuskin jaksaisin. Sukulaisten muodostama tukiverkosto ei meilläkään ole kovin hyvä; lähimmät sukulaiset asuu yli 300 km päässä, joten ihan akuutissa tilanteessa heistä ei ole mitään apua. MUTTA tukiverkostohan ei ole sama asia kuin sukulaiset, mummot ja paapat. Kyllä hyvät ystävät ja naapuritkin toimivat tukiverkostona, jos viitsii vain pyytää apua. Mielestäni suomalaiset ovat aivan liian arkoja pyytämään apua ympäriltä löytyviltä ihmisiltä, eihän monikaan aivan erakkona metsässä elä. Koetaan, että ollaan häiriöksi ja vaivaksi, vaikka yleensä apua saa kun sitä vain uskaltaa pyytää. Kannattaa vaikka alkaa juttelemaan mukavanoloisille naapureille sen sijaan että juostaan pakoon aina kun törmätään. Siitä voi olla kovasti hyötyö heiveröisenkin tukiverkonkin muodostamisessa.

Ihan jo siksi että en edes enempää halua. =)



Miehen äiti kyllä asuu suht lähellä, mutta koska hän on alkoholisti emme halua häneltä pyytää apua. Omat vanhempani asuvat kaukana joten heistä ei ole apua.



MLL:n palveluja käytämme sillointällöin, mutta tosiaan harvemmin. Olen aikalailla sitä mieltä että kun lapsia olemme tehneet niin me myös hoidamme ne. Enkä oikein osaa mitään tukiverkkoja kaivatakaan, eikä näin kahden lapsen kanssa niitä tarvitakaan. Ja jos tästä yh:ksi jäisin, en varmaan siltikään osaisi kaivata tukiverkkoja. =D



Kai olen vähän outo.

meilläkään ei ole tukiverkkoa, hoidamme lapset käytännössä kahdestaan. yhden kanssa oli ehkä rankempaa vaikka kahdessa onkin enemmän työtä. nyt he ovat seuraksi toisilleen myös silloin kun kavereita ei ole lähistöllä.

Kolme olisi liikaa.

No, se on aika lyhyt aikainen lysti. Silloin olikin helppoa, kun haki lapset tarhasta ja meni kotiin. Useamman koululaisen harrastusten ja sosiaaliseen elämään liittyvän touhun pyörittäminen on paljon hankalampaa. Aikatauluttaminen ja muu logistiikka tulee vaativammaksi - hankalampi hoitaa illansuuta itsekseen, kun osan lapsista pitäisi jo syödä, yhtä olisi haettava harrastuksesta jne.



alakouluikäisten kanssa on minusta kaikista hankalinta yhdistää perhe ja vaativa työ. Tarhaikäiset on helppoja, kun on se tarha ja kaikki muu menee aikuisten aikataulujen mukaan.

Kuopus nukkui ensimmäiset ehjät yöunet 2,5-vuotiaana. Kolmatta sairastelijaa/yövalvojaa emme jaksa.

kolmas olikin sitten liikaa (ja jos joku nyt haluaa kysyä, miksi teitte lapsia niin kerron että vahinko oli). Kaikilla kolmella lapsella kroonisia sairauksia, itsellä raskas työ ja pitkä työmatka. Lopulta romahti oma terveys, ja nyt odottelen kuntoutustukipäätöstä:-( Avioliitto on melko lailla päreinä siksi, että on ollut liian rankkaa. Emme ole olleet kahdestaan sitten esikoisen syntymän eli kolmeentoista vuoteen. Enää ei edes huvita.