Pahoinvoivat eroperheiden lapset

Onko tää joku omakohtainen kokemus?

Yksi ukko on ollut ja yksi tenava. Nyt 20-vuotias. Yuli vaan surku lapsia kohtaan, kun luin päivän lehden, jossa asiata kirjoitettiin.

Mulla kaksi eroperhelasta ja varmasti oisivat onnellisempia, jos perhe ois koossa. Ehkä. Tai sitten olisivat saaneet kauhean kuvan perhe-elämästä, kun parisuhdetta ei ole enää ja kaikki ovat koko ajan ahdistuneita ja voivat pahoin.



Mun oli siinä tilanteessa tehtävä aikuisen ratkaisu. Ennen kun pystyin pelastamaan muita, oli mun pelastettava itseni.



Usko pois, että näitä syyllisyyksiä kelaan vielä pitkään, eri yhteyksissä. Esimerkiksi tälläisissä. Ei nää erot hei ihan noin helppoja tempauksia ole. Vähän ymmärrystä, toivon.

Ja sääntö numero yksi: Älä koskaan syyllistä vanhempia, koska heille tulee paha mieli. Syyllsitäminen on tabu mammojen piireissä nykyään.

ollaan väkisin pinkeessä tunnelmassa, eikä erota kun se olis lapsille niin traumaattista..



Mä olen sellasen perheen lapsi jossa vanhemmat vaan riiteli koko ajan.. Ei ollut kivaa, ei.

Tuntuuko hyvältä kun voi nostaa omaa häntäänsä kun on niin kertakaikkisen hyvä että on onnistunut pitämään perheen kasassa.



Toisaalta olen keskustellut lasteni nyt jo aikuisten kanssa ja väittävät, ainakin minulle, olevansa ihan onnellisia.

tuttava sitkuttaa sairaan mustasukkaisen, alkoholistin kanssa, jottei lasten perhe hajoaisi. Ukko on pari kertaa kännissä häätänyt äidin ja alle kouluikäiset lapset kotoaan karkuun käytöksellään ja lapsi raukat oireilee, joten minun mielipiteeni on että joskus se ero voi todella olla paikallaan.

Tosin soisi ihmisten miettivän parisuhdettaan, ennenkuin lapsia alkaa tehdä, mutta ei kaikki ole aina niin mustavalkoista..

ollaan väkisin pinkeessä tunnelmassa, eikä erota kun se olis lapsille niin traumaattista..

Mä olen sellasen perheen lapsi jossa vanhemmat vaan riiteli koko ajan.. Ei ollut kivaa, ei.

Harva se päivä jompikumpi vanhemmista uhkasi lähteä ja jättää koko paskan. Välillä tavarat lentelivät ja lähes joka ilta tapeltiin.

Ikinä ei tehty mitään koko perheen voimin, tunnelma oli kireä ja painostava.

Onneksi vanhempani tajusivat erota. Minun puolestani olisivat voineet tehdä sen jo aikaisemmin, koska varsinkin nuo uhkailut lähtemisestä vaikuttavat minuun vieläkin, ei ero.

Näin todistaa tutkimukset.

Mutta mitä väliä lapsilla?

Ei mitään. Kun vanhemmat haluavat sitä ja tätä ja tällä kertaa erota, niin pienet ovat lasten kärsimykset sen rinnalla mitä aikuisten haluavat.

niin pitäisin sinuna mölyt mahassani.

MInä voin sanoa että koko lapsuuteni ja nuoruuteni toivoin (ja rukoilin) että vanhempani tajuaisivat erota. SE elämä mitä jouduin näkemään ennen vanhempieni eroa (erosivat ollessani 16v.) oli paljon traumatisoivampaa ja psyykettäni vahingoittavampaa kuin varsinainen ero.

Joten mielestäni joutaisit helkattiin jeesustelemasta siitä! Ydinperhe on ihanne mutta ei mikään pyhäkolminaisuus. JOkainen aikuinen tekee toivonmukaan eröpäätökset olemassaolevan tilanteen mukaan, parhaaksi katsomallaan tavalla.

Liian moni lapsi traumatisoituu turhanpäiväisen jeesustelun takia. Eron partaalla olevat tarvitsevat tukea näkemään itselleen oikean ratkaisun elämäntilanteessaan eivätkä syyllistämistä...

jos en olisi eronnut. Iltalehtien lööpeissä ja silleen. Yritystä oli pari kertaa mm. ajettiin väärällä kaistalla 160 lasissa tai uhkailtiin minua lasten kuullen kuolemalla.



Tietysti, eipähän olisi sitten enää pahoinvointia kun kasvettaisiin rikkaruohoa.



Ja ei, eksä ei ollut alkoholisti eikä mielenterveys järkkynyt silloin kun tavattiin. Miten olisin osannut ennustaa? 14 vuotta oltiin yhdessä ennenkuin päätin "luovuttaa".



Moni ero saattaa olla turha, mutta eivät kaikki. Etkä ikinä, ikinä voi tietää millainen se naapurin Lissun tai sukulais-Penan avioliitto oli kulissien takana ennen eroa.

Näin todistaa tutkimukset.

Mutta mitä väliä lapsilla?

Ei mitään. Kun vanhemmat haluavat sitä ja tätä ja tällä kertaa erota, niin pienet ovat lasten kärsimykset sen rinnalla mitä aikuisten haluavat.

niin pitäisin sinuna mölyt mahassani.

MInä voin sanoa että koko lapsuuteni ja nuoruuteni toivoin (ja rukoilin) että vanhempani tajuaisivat erota. SE elämä mitä jouduin näkemään ennen vanhempieni eroa (erosivat ollessani 16v.) oli paljon traumatisoivampaa ja psyykettäni vahingoittavampaa kuin varsinainen ero.

Joten mielestäni joutaisit helkattiin jeesustelemasta siitä! Ydinperhe on ihanne mutta ei mikään pyhäkolminaisuus. JOkainen aikuinen tekee toivonmukaan eröpäätökset olemassaolevan tilanteen mukaan, parhaaksi katsomallaan tavalla.

Liian moni lapsi traumatisoituu turhanpäiväisen jeesustelun takia. Eron partaalla olevat tarvitsevat tukea näkemään itselleen oikean ratkaisun elämäntilanteessaan eivätkä syyllistämistä...

Aika moni jotenkin kuvittelee, että jos vanhemmat ovat olleet epäkypsiä ja riidellet koko ajan ja muutenkin toimineet typerästi, ne eron jälkeen alkaisivat sitten toimia järkevästi ja lapsista pidettäisiin ihanasti huolta jne.

Ei se kyllä todellakaan niin mene. Ehkä sellaisissa tapauksissa missä esim. mies on ollut väkivaltainen, tai juoppo, mutta harvemmin muuten.

Minunkin perhe-elämäni oli melkoisen perseestä lapsena. Riitoja, kylmyyttä jne.

Vaan mitä tapahtui, kun vanhempani erosivat? No, äitini löysi uuden nuoren miehen, jonka huumassa teki kaikkea älytöntä, ja altisti minut ällöttäville ja traumatisoiville tilanteille ( panemisen kuuntelua etc.) Isäni löysi uuden kivan puolison, ja muutti hänen luokseen. Minä jäin yksin lapsuudenkotiimme 14-v iässä.

Että aika harvoin se elämä erolapsella ihan oikeasti paranee. Äiti ja iskä ehkä löytää ne uudet onnet, mutta se ei ole mikään lapsen onni. Mikä tuntuu olevan todella monelle aikuiselle ihan käsittämättömän vaikeaa tajuta. Piiloudutaan vaan hokemaan, että kun äiti on onnellinen, lapsetkin ovat.

No ei ainakaan minun tapauksessani. Eikä niin kovin monessa muussakaan.

vanhempieni ero olisi ollut kaikkien parhaaksi. Tästä olemme me kaikki (nyt jo aikuiset) lapset samaa mieltä.

Toki nykyään erotaan joissain tapauksessa liian helpostikin, tai pikemminkin ehkä avioliittoon sännätään jo alun perin liian heppoisin perustein?

Itse olen ollut onnellisesti naimisissa jo 10 vuotta, 2 lasta.

ollaan väkisin pinkeessä tunnelmassa, eikä erota kun se olis lapsille niin traumaattista.. Mä olen sellasen perheen lapsi jossa vanhemmat vaan riiteli koko ajan.. Ei ollut kivaa, ei.

että meillä kyse oli ennen kaikkea isäni mt-ongelmista ja väkivallasta, joka oli ennen kaikkea henkistä (äitiäni kohtaan joskus harvoin myös fyysistä).

Äitini sai eron aikaiseksi vasta kun me lapset olimme jo lähteneet kotoa, ja hänen elämänsä on ollut siitä asti seesteistä. Ero aikaisemmin olisi tehnyt meidän muidenkin elämästä huomattavasti seesteisempää pidemmän päälle. Joka ikinen meistä lapsista on käynyt terapiassa käsittelemässä lapsuuttamme.

Minulla myös oma lapsuuteni oli yhtä h***ä, vanhempieni ero olisi ollut kaikkien parhaaksi. Tästä olemme me kaikki (nyt jo aikuiset) lapset samaa mieltä. Toki nykyään erotaan joissain tapauksessa liian helpostikin, tai pikemminkin ehkä avioliittoon sännätään jo alun perin liian heppoisin perustein? Itse olen ollut onnellisesti naimisissa jo 10 vuotta, 2 lasta.

ollaan väkisin pinkeessä tunnelmassa, eikä erota kun se olis lapsille niin traumaattista.. Mä olen sellasen perheen lapsi jossa vanhemmat vaan riiteli koko ajan.. Ei ollut kivaa, ei.

Eron syy on useimmiten väkivalta/alkoholi, hyvin harvoin hyvästä liitosta erotaan, yleensä niissä syinä on pettäminen.

No kukapa täällä ei nykyään voisi pahoin.

Lapset voi aina huonosti jos heistä ei välitetä.



Eroperheessä ei välttämättä vanhemmat jaksa ymmärtää lapsen tarvetta ja huomiota. Toki saa olla fokus itsessään, mutta aina on lapsen vointi oleellista. Tämä on siis myös lastensuojeluasia jos lapsi voi huonosti eikä hänen tuskaa vanhemmat näe.



On omaa kokemusta lapsuudesta.

Enkä oikeasti voi sanoa kärsineeni vanhempieni erosta. Isäni ei ollut ikinä kotona, oli kännäämässä kavereittensa kanssa tai toisen naisen luona. Ero ei muuttanut arkeani millään tavalla. Näin isääni ehkä jopa hivenen enemmän, en tosin ole ihan varma.



Omat lapseni taas kärsivät vanhempiensa erosta. En kuitenkaan halunnut uhrautua lasteni takia ja pilata omaa elämääni. Erosta on nyt kohta 7 vuotta ja lapset voivat tällä hetkellä hyvin ja ovat mielestäni tasapainoisia. Toki teinit ovat teinejä, eivätkä aina mitenkään tasaisia luonteita, mutta mistään ei voi tietää mikä johtuu mistäkin. Vaikeuksia ja oireiluja oli aikanaan, mutta niiden yli päästiin. Nyt elämme kaikki tasapainoista elämää, eikä lapset edes muista aikaa, kun olimme kokonainen perhe. Ainoa surku on, että isä ei ole lasten kanssa juuri tekemisissä, tämä on isän oma valinta. Todella surullista, mutta lapset ovat joutuneet tähänkin tottumaan.



Kaikenkaikkiaan olemme pärjänneet kovinkin hyvin. Toivottavasti elämä jatkuu samanlaisena.

Näinhän siinä kävi kuten arvelin. SYYLLISTÄÄ ei ketäään saa, vaikka aikuinen ihminen teksi mitä!!

Kun ihminen toimii väärin, häntä saa syyllistää. Näin sanoo Sinkkonekin, jota arvostan.

'Että aika harvoin se elämä erolapsella ihan oikeasti paranee. Äiti ja iskä ehkä löytää ne uudet onnet, mutta se ei ole mikään lapsen onni. Mikä tuntuu olevan todella monelle aikuiselle ihan käsittämättömän vaikeaa tajuta. Piiloudutaan vaan hokemaan, että kun äiti on onnellinen, lapsetkin ovat.'

Näin todistaa tutkimukset.

Mutta mitä väliä lapsilla?

Ei mitään. Kun vanhemmat haluavat sitä ja tätä ja tällä kertaa erota, niin pienet ovat lasten kärsimykset sen rinnalla mitä aikuisten haluavat.

niin pitäisin sinuna mölyt mahassani.

MInä voin sanoa että koko lapsuuteni ja nuoruuteni toivoin (ja rukoilin) että vanhempani tajuaisivat erota. SE elämä mitä jouduin näkemään ennen vanhempieni eroa (erosivat ollessani 16v.) oli paljon traumatisoivampaa ja psyykettäni vahingoittavampaa kuin varsinainen ero.

Joten mielestäni joutaisit helkattiin jeesustelemasta siitä! Ydinperhe on ihanne mutta ei mikään pyhäkolminaisuus. JOkainen aikuinen tekee toivonmukaan eröpäätökset olemassaolevan tilanteen mukaan, parhaaksi katsomallaan tavalla.

Liian moni lapsi traumatisoituu turhanpäiväisen jeesustelun takia. Eron partaalla olevat tarvitsevat tukea näkemään itselleen oikean ratkaisun elämäntilanteessaan eivätkä syyllistämistä...

Aika moni jotenkin kuvittelee, että jos vanhemmat ovat olleet epäkypsiä ja riidellet koko ajan ja muutenkin toimineet typerästi, ne eron jälkeen alkaisivat sitten toimia järkevästi ja lapsista pidettäisiin ihanasti huolta jne.

Ei se kyllä todellakaan niin mene. Ehkä sellaisissa tapauksissa missä esim. mies on ollut väkivaltainen, tai juoppo, mutta harvemmin muuten.

Minunkin perhe-elämäni oli melkoisen perseestä lapsena. Riitoja, kylmyyttä jne.

Vaan mitä tapahtui, kun vanhempani erosivat? No, äitini löysi uuden nuoren miehen, jonka huumassa teki kaikkea älytöntä, ja altisti minut ällöttäville ja traumatisoiville tilanteille ( panemisen kuuntelua etc.) Isäni löysi uuden kivan puolison, ja muutti hänen luokseen. Minä jäin yksin lapsuudenkotiimme 14-v iässä.

Että aika harvoin se elämä erolapsella ihan oikeasti paranee. Äiti ja iskä ehkä löytää ne uudet onnet, mutta se ei ole mikään lapsen onni. Mikä tuntuu olevan todella monelle aikuiselle ihan käsittämättömän vaikeaa tajuta. Piiloudutaan vaan hokemaan, että kun äiti on onnellinen, lapsetkin ovat.

No ei ainakaan minun tapauksessani. Eikä niin kovin monessa muussakaan.

Minulla, kuten monella muullakin tässä ketjussa, on elämä on ollut paljon helpompaa vanhempien eron jälkeen.

Isäni kyllä meni myöhemmin uudelleen naimisiin, onneksi tosi mukavan naisen kanssa, jonka kanssa minulla on hyvin läheiset välit vieläkin. Äitini pysyi sinkkuna, tavallaan. Hän tapaili yhtä miestä mutta ei koskaan tuonut näytille. Tiesimme hänen olemassaolostaan kuitenkin.

Meidän lapset otettiin ihan eri tavallaan huomioon, kun kaikki energia ei mennyt kulissien ylläpitoon tai tappelemiseen.

Edelleen olen sitä mieltä, että vanhempieni olisi pitänyt erota aikaisemmin. Me lapset olisimme säästyneet paljolta.

-joku aikaisempi vastaaja-