Lue keskustelun säännöt.
Mulla alkoi nyt teini-iän kapinointi äitiä vastaan 24-veenä! Onko kellään ollut ikinä vastaavaa?
10.09.2012 |
Oikeastaan ikinä mulla ei varsinaista teini-iän hangoittelua ollut nuorena. Välit äitiini olleet aika huonot oikeastaan aina. Muutin pois kotoa 16-vuotiaana opiskelujen takia ja se oli parasta mitä mulle ikinä tapahtunut. Aina olen ollut äitini "tossun alla", olen antanut äitini mielipiteiden vaikuttaa itseeni aina, joskus jopa täysin huomaamatta.
Nyt, 24 - vuotiaana, sain oman lapseni ja kuin taikaiskusta alan vasta nyt sanomaan äidilleni vastaan, en enää tee niinkuin hänhaluaa ja/tai vaatii, kerron omat mielipiteeni ÄÄNEEN... Se tuntuu ihanalta ja vapauttavalta, mutta samalla ahdistavalta, kun äitini ihmettelee ääneen miksi olen niin kireä ja v-mäinen kokoajan. (ts. en enää myötäile häntä ja jos olen eri mieltä kerron oman mielipiteeni ja ennenkaikkea kyseenalaistan hänen tietotaitonsa)
En oikein tiedä mitä tehdä tai miten päin olla, haluaisin suuren pesäeron äitiini mutta se tuntuu tosi vaikealta...onhanhän kuitenkin äitini enkä häntä halua loukata.
Onko kenelläkään vastaavaa kokemusta ja miten selvititte asiat? Haluaisin ns. nostaa kissan pöydälle äitini kanssa mutta en usko että hän kuuntelisi. Aiemmim kun olen sanonut jostain asiasta suoraan hän a) kieltää kaiken b) sanoo älä höpötä siinä c) kysyy miksä oot niin kiree d) kysyy miks susta on tullut tollanen.
Kommentit (3)
Aiemmim kun olen sanonut jostain asiasta suoraan hän a) kieltää kaiken b) sanoo älä höpötä siinä c) kysyy miksä oot niin kiree d) kysyy miks susta on tullut tollanen.
Noista c- ja d-kohdastahan saat kätevästi keskustelun aloitettua. Vastaat vain, että olet huomannut aiemmin tehneesi kaiken äitisi toiveiden mukaisesti, ja jättäneesi omat toiveesi ja tarpeesi sivuun. Ja että et aio enää jatkaa sillä linjalla. Yritä sanoa tuo rauhallisesti, jopa ystävällisesti, jotta käy selväksi ettei kyseessä ole mikään valtataistelu tai riita, vaan itsestään selvä tosiasia, ja äitisi on yksinkertaisesti pakko luopua valta-asemastaan mukisematta.
Itselläni on samantapainen tausta, ja vasta nykyisen mieheni avulla olen alkanut ymmärtää että olen aikuinen, itsenäinen nainen enkä mikään äitini alamainen. Tämän tajuamisesta on seurannut, että kun olen äitini kanssa eri mieltä jostain tai sanon johonkin vastaan, sanomisesta tulee helposti liiankin kipakkaa ja tulikivenkatkuista. Varmaan se vuosien alisteisessa asemassa eläminen ja sen aikana kertyneet höyryt purkautuvat siinä samalla.
Äiti yleensä hämmästyy tuosta, ja näyttää siltä että vähempikin sanominen riittäisi. Äiti ei siis ole mitenkään sotajalalla minua vastaan, vaan olisi mahdollista käyttäytyä ihan normaalisti ja olla eri mieltäkin neutraalisti. Minulla on siinä vielä oppimista..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voithan vain todeta hänelle, että olet vain löytänyt uuden suunnan elämässä, ja tajunnut, ettei sun tarvitse olla mielinkielinen hänelle. Että jos se on v-mäisyyttä, niin olkoon, koska tämä tapa ei tule unohtumaan ;D
Sanot vaan napakasti omat mielipiteesi ja jos äitisi ihmettelee sun "kireyttä", niin toteat vaan neutraalisti, että ei se ole mitään kireyttä tai v-mäisyyttä, jos sanoo oman mielipiteensä.
Se, että joku on jonkun äiti ei sinänsä ole mikään suurenmoinen saavutus eli ihan turhaan ajattelet, että sun jotenkin kuuluisi pitää äitiäsi jalustalla vaan siksi, että on sun äitisi. Toki pitää suhtautua samalla normaalilla kohteliaisuudella, miten suhtaudut muihinkin aikuisiin.
Mulla on kokemusta vastaavasta äidistä ja ainut tapa "selvittää asia" on ollut just tuo, että pidän kiinni omista rajoista ja jos äiti rupeaa päsmäröimään, niin sanon vaan napakasti, että "teen tämän nyt näin enkä halua tähän muiden kommentteja" tms. Enkä näe äitiäni kovin usein, koska hän on todella rasittavaa seuraa.