Ulkomaille muuttaminen

Olen asunut ensin opiskelujen ja myöhemmin työn vuoksi Euroopan eri maissa useita vuosia. Mielestäni uusien kokemuksien hankkiminen sinänsä ei ole mikään itseisarvo ja ymmärrän, jos et halua vaihtaa "ihan hyvää elämää" tuntemattomaan.

Miehelläsi voi olla ruusuinen kuva elämästä ulkomailla. Arkea eletään loppujen lopuksi muuallakin ihan samalla lailla.

Ottakaa ainakin asioista kunnolla selvää ja lähtekää aluksi vaikka puoleksi vuodeksi kokeilemaan siipiänne. En kannustaisi myymään taloa tai tekemään muuta peruuttamatonta.

Jos kertoisit, mikä maa teillä on harkinnassa, saisit varmasti kohdennettuja neuvoja av:n ulkosuomalaisilta.

maa on Australia, se oli tossa yhdessä aikaisemmassa viestissä.

Jos kertoisit, mikä maa teillä on harkinnassa, saisit varmasti kohdennettuja neuvoja av:n ulkosuomalaisilta.

Suomeen palanneena sanoisin, että kannattaa muuttohuumassa muistaa, että: - vaikka verotus olisikin kohdemaassa pieni, pitää muistaa ottaa laskuissa huomioon monta seikkaa, jotka voivat veroedun leikata aika nopeastikin. Onko esim. lasten päivähoitoa saatavilla julkisella puolella, vai pitääkö se ostaa kalliilla? Entä koulut? Toimiiko julkinen terveydenhoito, vai edellyttääkö terveyspalveluiden saaminen hemmetin kalliita vakuutuksia (kuten meillä oli USA:ssa)? Jne. - Ja se turvaverkko on todella iso ja tärkeä asia. Ulkomailla olet hyvin yksin, menee pitkään ennen kuin saa sellaisia ystäviä, joiden kanssa voi vaihtaa palveluksia. Rahalla saa toki lapsenvahteja, mutta heidän laatunsa on kirjava ja hinta voi olla rouhea. - Asuminen maksaa monasti todella paljon. Kustanuksia tulee myös siitä, että vuosittain käy kotimaassa koko perheen voimin useampia kertoja. - Löytyykö kohdemaasta molemmille mielekästä tekemistä, pelkkä kotona lasten kanssa olo syö aivoja hyvin nopeasti. - AINA voi kokeilla, mutta ei kannata vuoden tai kahden takia sitten "polttaa siltoja" ja esim. myydä mieluisaa asuntoa.

Ensinnäkin asunnon myyminen ei ole siltojen polttamista. :) Ja toiseksi, jos kaikki asiat miettisi tuolla kaavalla, niin tuskin sitä uskaltaisi koskaan tehdä mitään. Yksinoleminen esim. oli meidän perheelle ainakin melko pikkujuttu kun muutimme Espanjaan, mutta emme olekaan läheisriippuvaisia vaan tottuneet siihen, että sukulaiset asuvat muutenkin kaukana.;) Uutta verkostoa tuli aika nopeasti, ei paljon mutta riittävästi. Tulimme takaisin lasten koulujen vuoksi, mutta muutto kaduttaa ja mietimme takaisin "kotiin" menemistä. Ulkomailla ihmiset olivat aivan erilaisia ja elämä oli ihanaa, säistä puhumattakaan. Arki on arkea, mutta suomalaiset ovat makuumme turhan hiljaisia ja ujoja. Täällä hävetään ja pelätään kaikkea persoonallista. :)

Koeta asettua hänen asemaansa, hän selvästi viihtyy kodissaan ja tykkää naapureistaan.

Lisäksi se ei edellytä mitään läheisriippuvuutta, että empii luopua hyvin toimivasta tukiverkostosta. Se, että sinulla sellaista ei OLLUT ei tarkoita, ettetkö ehkä olisi sellaista arvostanut, jos olisit sellaisen onnistunut saamaan. Pienten lasten kanssa hoitojelppi on kyllä kullanarvoista, eikä sen puuttuminen ole oikeasti mikään etu muille, kuin kaltaisillesi happamia-sanoi-kettu-pihlajanmarjoille -tyypeille ("kun minulla ei sellaista ollut, ei sitä voi kukaan muukaan arvostaa").

Paljon riippuu siitä, mihin muuttaa. Metropolissa on aina meno toisenlaista kuin Keuruulla. Mutta Helsingissä varsinkin on jo melko eläväinen meno, yllätyimme positiivisesti muutettuamme tänne (Yhdysvalloissakaan emme asuneet varsinaisesti syrjäkulmilla, vaan Brooklynissa)

Siellä on paremmat palkat ja elämä iisimpää kuin Suomessa. Asunnot kalliita ja pitkä nousukausin takana. Rikollisuuttakin jonkin verran. Itse en sinne muuttaisi, mutta tunnen siellä asuvia. Myrkkyötökät ym ällöttää.