Olen jatkuvasti hirveän vihainen, miehelleni

Sitten kun se ihminen on sinulle täysin yhdentekevä, olet päässyt hänestä henkisesti eroon. Eri asia sitten on kokonaan, jos oletkin oikeasti vihainen ITSELLESI siitä että roikut yhä miehessä kiinni...

sisintäsi. Mitä tuo viha kertoo, sinusta? Miksi et voi antaa anteeksi miehellesi sitä että hän on mikä on?

Vastausta voit hakea siitä miten olisit toivonut sinua kohdeltavan - miksi? Miksi lataat miehellesi odotuksia ja miksi juuri sellaisia? Mitä kohtaa elämästäsi et itse jaksa yksin kantaa?





Ihmisen tulee kantaa itse itsensä ja lakata odottamasta että puoliso täyttää kaikki asetetut toiveet. Hänellä on oma elämänsä elettävänä.



Alituinen viha syö sinua sisältäpäin. Kokeile anteeksiantoa. Pääset irti vihasta ja voit ehkä olla armeliaampi sekä itselle että miehelle.

Musta tuntuu, että nyt miehesi olisi tuon lähdöllä uhkaamisen jälkeen vastaanottavaisella mielellä. Kerro vielä, miltä sinusta tuntuu, mitä ajattelet nyt ja kuinka vihaiseksi olosi tunnet ja mistä syystä. Sano, millaista tulevaisuutta odotat, millaista perhe-elämää haluat, minkälaista parisuhdetta. Sitten kysyt mieheltäsi, onko hän valmis tähän ja tekemään myös töitä sen eteen.

No ei ole kovin vakaa suhde jos noin pienestä olet eron ottamassa. Ei ihme, että nykyään suurin osa lapsista on avioerolapsia jos jokaisesta kämmistä otetaan ero.



Siis aikuistu. Huomaathan, että miehesi on pahoillaan kun ei osannut sinua auttaa kun tarvitsit apua. Kuka on niin täydellinen, että osaa aina käyttäytyä juuri niin kuin toinen haluaa. Mies on tehnyt virheen ja on siitä pahoillaan. Ei ole välttämättä ymmärtänyt tai osannut auttaa. Nyt yrittää sitä korvata, mutta sinä vain pyörit oman navan ympärillä ja kasvatat kaunaa sisällesi.

Vahingoitat vain itseäsi tuolla kun jäät pyörimään vihan tunteeseen kiinni.



Eroa toki, en sitä sano, mutta en ymmärrä tuollaista katkeruudessa vellomista. Mitä miehesi pitäisi tehdä kun ei hyvittelykään tehoa? Pitäisikö korvaukseksi vetää itsensä kaulakiikkuun? Vai pitääkö hänen yhdestä virheestä koko loppuelämänsä hyvitystyötä?



Kyllä parisuhde on kasvamista puolin ja toisin. Virheitä tehdään ja annetaan myös anteeksi.

En tiedä mitä ajatella. Perhe-elämä on vuosia mennyt miehen ja hänen työnsä ehdoilla. Hän on ilmeisesti tottunut ajattelemaan että kyllä kaikki hoituu, sitähän varten tuo vaimo on otettu.



Minä olen kyllä aivan järkyttynyt siitä että kun oikeasti tulee vaikea paikka niin se mies ei tuekaan minua eikä auta. Millainen parisuhde on se joka perustuu siihen että aina toinen joustaa, toinen auttaa, yrittää yhteistä hyvää, ja toinen ajattelee vain itseään ja omia tarpeitaan. Onko sitten kumma jos se yrittävä osapuoli lopulta palaa loppuun.



Selvisin nyt tästä mutta ei mieheni silti ole töitä vähentämässä, vaikka kuinka sanon että olen loppu. kun sanon että enkö voisi saada yhtä harrastuskertaa viikossa, sanoo että palkkaisit lastenhoitoapua.



ap

Olen sanonut mitä haluaisin elämältä. Hän haluaa ihan tiettyä kuviota eikä siinä ole minulle joustonvaraa.



En luota enää häneen kun hän petti minut noin vakavassa asiassa ja jätti heitteille.



Olen ladannut häneen sen odotuksen että me rakennamme elämää yhdessä ja pyrimme kohti yhteistä hyvää, ei vain omaa hyvää. Nyt ymmärrän että vain minä olen ajatellut yhteistä hyvää, hän on ajatellut että kumpikin pyrkii kohti omia päämääriään.



Nyt olen muuttanut asennettani. Minäkin ajattelen nyt vain mitä MINÄ haluan. Minua ei enää kiinnosta jos hän sanoo että väsyttää tai töissä on rankkaa. Minua kiinnostaa vain voiko hän hoitaa lasta kun minulla on meno. Nyt minun aikatauluni toimii yhtä hyvin kuin hänen. Olen vain kauhean vihainen koko ajan.



ap

miksi me sitten olemme parisuhteessa? Kyllä minä voisin ihan hyvin hoitaa lapseni ja käydä töissä ja hoitaa kaiken yksinkin. Kun mies on niin paljon töissä niin käytännössä hoidankin. Lapsen kanssa muutenkin kyläilemme keskenämme kun mies ei ikinä ehdi mukaan (lue: viitsi, minusta nyt tuntuu).



Jos parisuhde on sitä että kaksi ihmistä vain asuu saman katon alla ja välillä vertailee kalentereitaan, niin minulla on tosiaan ihan omituiset odotukset.



Minusta siihen kuuluisi hellyys, toisesta välittäminen, toinen toisensa tukeminen tiukan paikan tullen, pyrkiminen yhteisiin päämääriin, ajan viettäminen koko perheellä. Yhteinen harrastus jopa jos hyvin sattuu. Joka tapauksessa joskus halauksia, keskustelua, hymyjä.



Vai onko tarkoitus että minä siinäkin kohtaa kannan itseni ja haen keskustelut ystäviltä ja halaukset rakastajalta? Senhän jälkeen meillä ei ole muuta yhteistä kuin lapsen hoitojärjestelyt ja asuntolaina. Niin kuin ei nyt ole ollut.



ap

Todennäköisesti kyse on ollut siitä, että et ole kertonut miehelle, mitä haluat suhteelta. Olet antanut mennä miehen ehdoilla, koska se on ollut helppoa sinulle.

Nyt yhtäkkiä miehen olisi pitänyt lukea ajatuksesi ja muuttaa tyyliä.

Hän on luullut, että olet tyytyväinen kun et valita.



Me naiset teemme useasti sen virheen, että uhraudumme miehen puolesta, emmekä kerro, mitä aidosti haluamme. Kun vauvakuume iskee, myötäillään miestä, että saataisiin parisuhde aikaiseksi ja mies suostuisi vauvan tekoon.

Kun vauva on saatu aikaiseksi, aletaan katkeroitua kun mies ei huomaakaan olla se prinssi valkealla ratsulla, joka kantaisi kultaisella tarjottimella kuunkin taivaalta.

Aletaan kantaa kaunaa ja tyytymättömyyttä, mutta mitään ei puhuta ääneen.

Sitten paukautetaan, että otetaan ero ja häivytään. Mies jää seisomaan kuin öö aapisen laidalla tajuamatta, mistä on kyse.



Nainen lähtee etsimään uutta elämänsä prinssia. Löytää hänet ja luulee, että nyt löysi juuri sen unelmien prinssin. Myötäilee ja on hiljaa toiveistaan siksi, että prinssi ei jättäisi. Tehdään hänellekin vauva ja aletaan hiljaa katkeroitua kun uusikaan prinssi ei osaa lukea ajatuksia ja ei kanna kuuta taivaalta.



Kierros jatkuu ja jatkuu. Sinulla itselläsi on koko ajan paha olla ja syytät siitä miehiä. Oletko koskaan ajatellut, että suhteen alussa olisi hyvä rehellisesti puhua, mitä haluaa. Voisi olla helpompi elää toisen kanssa.

sitä että ihminen ei voi missään olosuhteissa heittäytyä toisen vastuulle, ei enää aikuisena. Se ehkä miehesikin pelotti että hän näki sinun romahtavan, yleensä masennus pelottaa monia. Silloin voi olla että joutuu tilanteeseen mihin jouduit - toinen ottaa henkiset hatkat. Parisuhteelle ei voi asettaa ihan mitä vaatimuksia tahansa, ei meistä puolisoista ole terapeuteiksi. Siihen on olemassa ammattiapua. Joka muuten yleensä auttaa paremmin kuin läheisten sanomiset tai tekemiset.

Olen koko ajan kertonut mitä haluan. Koska kuitenkin olen sopeutuva luonne, jos mies on perustellut järkevän kuuloisesti että kaikille olisi nyt parhaaksi jos... tai tämä nyt ei vain onnistu.... olen sopeutunut.



Meillä on iso ikäero ja miehellä lapsia edellisestä avioliitosta. Minä tulin uusperhekuvioon ihan pystymetsästä. Uskoin mitä lasten isä sanoi että miten tämän homman pitää mennä.



Myöhemmin tajusin monta asiaa että ne olisi voinut tehdä toisinkin, niin että myös minut otetaan huomioon. Miehen vain oli helpompi tehdä ne niin että ei otettu. En osannut pitää puoliani kun olin kokematon. En joustanut koska se oli minulle " helpompaa" vaan koska luulin että kunnon äitipuoli tekee niin.



Sikäli olette oikeassa, olin rakastunut ja halusin että homma toimii. Miten naiivia. Halusin miehen joten ajattelin että tämä kuvio on kestettävä " eihän kukaan sanonut että se helppoa olisi" .



On totta, olen joustanut liikaa, mutta EI ole totta etten olisi sanonut mitä haluan tai tarvitsen tai miltä minusta tuntuu. Miehen vain on ollut aina liian helppo sivuuttaa tarpeeni kun olen vain vähän itkeskellyt ja sitten alistunut.



ap

" jokainen kantaa itse itsensä tarkoittaa

sitä että ihminen ei voi missään olosuhteissa heittäytyä toisen vastuulle, ei enää aikuisena. Se ehkä miehesikin pelotti että hän näki sinun romahtavan, yleensä masennus pelottaa monia. Silloin voi olla että joutuu tilanteeseen mihin jouduit - toinen ottaa henkiset hatkat. Parisuhteelle ei voi asettaa ihan mitä vaatimuksia tahansa, ei meistä puolisoista ole terapeuteiksi. Siihen on olemassa ammattiapua. Joka muuten yleensä auttaa paremmin kuin läheisten sanomiset tai tekemiset."



Eli koska mieheni on selkeästi kroonisesti masentunut, ja erittäin pahasti jo vuoden, ei hän voi olettaa että minä tuen häntä ja autan häntä. Mitä jos hän ei suostu menemään ammattiauttajalle eikä edes myöntämään että on masentunut? " ei parisuhteelle voi asettaa ihan mitä vaatimuksia tahansa" . " toinen ottaa henkisesti hatkatJ" - minä olen nyt ottanut henkisesti hatkat ja aion ottaa kohta ihan fyysisestikin ennen kuin olen itse jollain suljetulla osastolla.



t ap edelleen raivoissaan.

Olen saanut paskaa niskaan aikaisemmissa suhteissani ja kaikki tämä heijastuu nykyiseen suhteeseen. Minulla on ollut jo lapsuudesta asti tarve miellyttää ja kaikin keinoin välttää riitoja. En oikein itsekään tiedä mistä tämä johtuu. Varmaan monistakin tekijöistä.



Jokatapauksessa nykyisen liittoni alusta lähtien, olen kynsin hampain pitänyt miehestäni kiinni. Huolehtinut paitsi hänen tarpeistaan, myös sittemmin syntyneiden lastemme tarpeista. Jotenkin olen kasannut niskaani kauhean määrän velvollisuuksia, jotka minun on toteutettava perheeni takia. Omat tarpeeni ovat jääneet jo kauan aikaa sitten jonnekin. En enää itse edes tiedä, mitä oikeasti haluan ja kaikki tuntuu kaatuvan päälleni. Vihaan miestäni siitä syystä, että hän ei ole valmis tekemään yhtä paljon töitä minun ja perheemme eteen. Vihaan sitä että hän ei huomioi minua niin kuin minä huomioin häntä. Teen käytännössä kaikki kotityöt ja olen kokopäiväisesti töissä myös kodin ulkopuolella. Nyt alkaa uupumus vallata mielen.



Suurin osa tästä kantamastani vihasta olen kantanut mukanani jo vuosia. Ja voin vakuuttaa että tällä tyylillä eläminen on aivan helvetin kuluttavaa. Jotenkin en vaan löydä ulospääsyä, koska en tiedä mikä on se elämäntyyli ja malli mitä oikeasti haluaisin toteuttaa. En tiedä niitä asioita jotka tekisivät mieltäni paremmaksi. Elän täysin perheelleni. Kaikki asiat jotka elämässäni teen, teen perheeni hyväksi. Elän perheeni kautta ja olen itse aivan hukassa.



Minussa itsessäni on siis vikaa ja paljon kun ajattelen parisuhteeni nykytilaa. Ei sillä että mies olisi täydellinen. En voi luottaa häneen ihan täysin. Tasaisin väliajoin mies romauttaa jo orastavan luottamukseni alas, tavalla tai toisella. Eikä asiaan liity toista naista, vaan muita asioita. Raha-asioita ja lupauksia tulemisista ja menemisistä ja palaamisista, jotka ovat jääneet toteutumatta miehen oman käyttäytymisen takia.



Nämä saa minut tuntemaan ettei mies kunnioita minua lainkaan. Ja tämä taas lisää omaa yrittämistä ja ahdistumista. Nykyään tilanne on siinä pisteessä että aina kun tunteitani vähänkin loukataan, käperryn itseeni. Päätän olla itsenäinen ja erkaudun miehestäni ja keskustelu meidän välillä kuolee totaalisesti. Yritän muka suojella itseäni ja ajaudun kauemmas ja kauemmas. Tätä tämä meidän elämä nyt on. Jostain pitäisi ratkaisu saada. Jotenkin olen vain itse niin hukassa että en tiedä haluanko jäädä vai lähteä. Pelkään jäädä lapsineni yksin, mietin rakastanko vielä vai en. Olenko koskaan rakastanut miestäni vai sitä tilaa että on joku. Mieheni on valtavan hyvä isä enkä halua riistää häntä lapsiltaan. Sekopäistä, eikö totta???

Vierailija:

sisintäsi. Mitä tuo viha kertoo, sinusta? Miksi et voi antaa anteeksi miehellesi sitä että hän on mikä on?

Vastausta voit hakea siitä miten olisit toivonut sinua kohdeltavan - miksi? Miksi lataat miehellesi odotuksia ja miksi juuri sellaisia? Mitä kohtaa elämästäsi et itse jaksa yksin kantaa?

Ihmisen tulee kantaa itse itsensä ja lakata odottamasta että puoliso täyttää kaikki asetetut toiveet. Hänellä on oma elämänsä elettävänä.

Alituinen viha syö sinua sisältäpäin. Kokeile anteeksiantoa. Pääset irti vihasta ja voit ehkä olla armeliaampi sekä itselle että miehelle.

Meillä ymmärretään,että vaikeita aikoja tulee itse kunkin elämässä. Toinen on silloin tukena ja kannattamassa,tahtomassa sen toisenkin puolesta.

itsellä samasuuntaisia kokemuksia.tottakai jos yhdessä eletään niin se pitää olla muutakin kuin oman tontin hoitamista.liian usei molemmat hoitaa " oman paikan" MUTTA käytännössä se tarkoittaa että mies hoitaa omat intressit ja nainen omat +lapset....

osoittaa ettei halua sinun lähtevän. Eikö se ole ihan hyvä merkki. Ehkä saatte puhuttua asiat halki ja pystytte parantamaan asioita.



Minun mieheni vain odottaa ratkaisuani rauhassa. Tietäen, että jossain vaiheessa pyydän anteeksi, koska en kestä kireää ilmapiiriä ja mykkäkoulua. Ja palaan taas takaisin miellyttämisen ja palvelemisen linjalle. Ja vielä kovemmin panoksin olen oikein mukava ja kiltti että mieheni unohtaisi aikaisemmat riitamme ja tykkäisi minusta taas... Itse olen tämän oravanpyörän käynnistänyt ja minun on sille piste laitettava. Enkä tällä hetkellä tiedä mikä muukaan se voisi olla kuin lopullinen ero =(

ihan kuin minä kirjoittaisin parin vuoden kuluttua jos mikään ei muutu.



Jonkin on pakko muuttua mutta en tiedä minkä. Olen samoin kuin sinä, panostanut kaiken ensin perheeseen. Se on ollut minúlle se tärkeä tavoite. On järkyttävää huomata että mies tavoittelee muuta.



Entäpä jos tämä että kynsin hampain pidän kiinni perinteisestä perheestä onkin se virhe ajattelussani? Mies on hyvä isä - no sikäli kuin isät on eli kun muistaa ja ehtii. Mutta jos meidän suhde ei toimi, miksi olisi pakko olla yhdessä.



Minun tulisi kasvaa itsenäiseksi vahvaksi naiseksi, mutta en saa tukea kotoa. Mies tietysti pitää kiinni saavuteituista eduista. Miten niin et suostu enää asuun täällä, miten niin et lähde enää anoppilaan, miten niin ei osteta sellaista kotia kuin minä haluan - minä en muunlaiseen lähde.



Jne. jne. jne.



ap

(ja anna se mahdollisuus OIKEASTI !) ja jos tämän jälkeen ei toimi, tee oma päätöksesi !

olen vihainen koska en uskalla leppyä. Jos lepyn, kaikki palaa entiselleen. Tämä raivo on ainoa joka erottaa minut siitä kynnysmatosta joka olen ollut. Tämä raivo on ainoa joka pitää minulla kirkkaasti mielessä että minun on löydettävä mitä itse haluan ja sitten järjestettävä niin että saan sen. En tiedä mitä se on mutta nyt en aio leppyä ennen kuin jokin muuttuu.



Miehen lepyttelyyn en paljon painoa pane. Hän tekee niin jotta saa minut taas tyytyväiseksi ja helposti käsiteltäväksi, ja elämä palaisi taas tutuille laduille, minä myöntyväiseksi " kumppaniksi" (lue alamaiseksi) ja hänen elämänsä raiteilleen. Kyllähän sen edestä voi muutaman taputuksen pepulle antaa. Kun hymyä ei tätä ennen ole tullut vuosiin.



Sekin saa minut ihan raivoihini, kun näen että hänelle se on vain näpäys katkaisijasta, se viehätysvoima on siellä ja ne kaikki keinot ja eleet, missä ne on olleet kun tässä on yhdessä eletty. Ne ei ole mitään ekstraa, " kultaseni" , ne on sitä minimiä ja perustaa mille parisuhde on rakennettu. Jos et sen vertaa ole viitsinyt enää vuosiin vaikka näytät hyvin tietävän mitä on puuttunut, niin älä viitsi vaivautua nytkään, nyt alkaa olla myöhäistä.



ap

Ap: miehesi on ilmeisesti tiennyt kovinkin tarkasti mitä haluaa. Mahdollisimman muuttumattoman kodin, jonka joku toinen hoitaa. Kun edellinen emäntä on lähtenyt lätkimään, niin otetaan nuorempi, sopeutuvampi.



Nyt sinä olet aukaissut silmäsi ja näet koko kuvion. Vaihtoehtoja on tasan kaksi: joko lähdette yhdessä kehittämään suhdettanne. Siitä tulee iso kriisi, koska mies joutuu muuttamaan niin paljon omia tapojaan ja tottumuksiaan. Tai toteat tilanteen mahdottomuuden (kuten ehkä edellinenkin) ja pakkaat kamasi.



Olen läheltä seurannut 2 tällaista casea. Naisen on oltava todella vahva kertoakseen mitä haluaa ja vaatiakseen saavansa sen. Esim. ei sinun tule pyytää mieheltäsi, että saatko edes yhden harrastuksen viikossa. Kyllä se kuuluu sinulle, jos hänelläkin on. Jos mies ei tule sovittuun aikaan hoitamaan yhteistä lasta, viet lapsen vaikka työpaikalle matkalla jumppaan! Ei ole sinun tehtäväsi yksin huolehtia lapsenlikasta- Miehellä on varmasti kännykkä, hänkin voi hoitaa asian.



Uuden opettelemiseen menee aikaa ja paljon hermoja! Mutta jos onnistutte, niin se on sen arvoista.



Suosittelisin pariterapiaa, anna vaikka joululahjaksi!!!

niinpä tietysti: mieheni tietää kaikissa muissakin asioissa erittäin tarkasti mitä haluaa. Perfektionismiin asti. Hän osaa olla todella peräänantamaton siinä mitä ja miten tehdään.



Olen tätä tässä pyöritellyt. Tiedän nyt mitä haluaisin. Kriisin varjolla voisin saada miehen väliaikaisesti pakotettua johonkin senkaltaiseen. Hänellä on kuitenkin hyvin vahva mielipide siitä miten hän haluaa elää. Ja totta on sekin että hänestä ei ole pitämään yllä sitä ympäristöä, jonkun muun se pitäisi tehdä.



Nyt olen oikeasti alkanut miettiä että voiko meillä olla tulevaisuutta. En halua palata vanhaan. En halua jatkaa sillä tiellä mihin mieheni meitä vie todella määrätietoisesti. En halua sitoutua niihin päämääriin, en pysty kerta kaikkiaan, nyt tuli seinä minulle vastaan, vaikka kiltti olenkin. En vain enää pysty.



En oikeasti usko että tuonikäinen mies enää muuttuu. Näen itsekin että jos pakotan hänet elämään toisella tavalla - minulle helpommalla - niin se on vain väliaikainen ratkaisu ja seuraavaksi se onkin hän joka räjähtää. Ja olemme vain kaikki muutaman vuoden vanhempia.



ap