Miksi lapsi salaa muilta oman vanhempansa väkivaltaisuuden?

Hänellä ei ole muita vanhempia.

lojaalisuus omia vanhemnpia kohtaan, usko että on itse syypää ja ansaitsee rangaistukset, häpeä, pelko. Lapset on niin täysin vanhempiensa armoilla

että jos kerron jollekin, että hän lyö mua, niin eivät ne siellä mua usko. Mutta sen jälkeen se hakkaa mut niin, että mitään jälkiä ei jää, mutta sisäisiä vammoja syntyy varmasti.



Arvaa kerroinko kenellekään?

salaa perheväkivallan.

Siinä aikuisen keino alistaa pieni lapsi.

salaavat sen että äiti lyö heitä, onneksi yhden kerran mattopiiskalla hakkaamisen jäljet on saatu valokuvattua ja lapset käytettyä lääkärillä. Rikosilmoitus tehty, mutta lasten äiti on kertonut kaikille että lapset valehtelee. Ja onnistunut manipuloimaan lasten mielen niin että tuota piiskaamista ei ole koskaan tapahtunutkaan. Onneksi on lääkärin lausunto ja valokuvat

enemmän kuin lojaalisuuteen uskon siihen, että väkivallasta kertominen johtaa pahempaan välivaltaan. Lapsellahan ei ole ulospääsyä tilanteesta.



Toinen on syyllistäminen. Jos lapsii kokee, että häntä rangaistaan, niin hän saattaa pelätä, että muutkin aikuiset rankaisevat, jos he tietävät hänen olleen tuhma.



Oscar.

ja ei tullut mieleenkään kertoa, isä uhkasi tappaa jos kerron kenellekään. Lapsi ei osaa katsoa asiaa suhteellisuudentajuisesti ja loogisesti arvoiden. Tuollainen uhkaus on totinen tosi, ja lapsi jo ennalta pelkää henkensä puolesta aina kun joutuu pahoinpidellyksi.



Ikävä kyllä useimmat selviävät kuin koira veräjästä, isänikään ei ole koskaan joutunut vastuuseen siitä silmittömästä väkivallasta jota hän harjoitti vaimoa ja lapsiaan kohtaan. Vielä tänäkin päivänä luulee olevansa "hyvä isä" joka piti "akan ja kersat kurissa ja nuhteessa". Kaikkia ei saada edesvastuuseen koskaan :(

ja sain selkääni pari kertaa.



Mä en kertonut kenellekään, koska kuitenkin rakastin ja rakastan edelleen vanhempiani. Ymmärsin jotenkuten jo silloinkin, että he purkivat minuun joskus vain omaa väsymystään, turhautumistaan ja ongelmiaan. Säälin heitä.



Korostan siis, että mitään kovin pahaa mulle ei ole tehty, eli en periaatteessa koe olevani mikään pahoinpidelty lapsi. Vaikka toisaalta olin kyllä sitä ja jos nykyään tulisi ilmi, mitä minulle tehtiin, olisi mut varmaan otettu pois vanhemmiltani.



Vanhempiini minulla on edelleen silti hyvät välit, ollut aina. Äiti joskus on pyytänyt anteeksikin ja sanonut, että jos saisi teot tekemättömiksi, tekisi mitä vaan. Uskon häntä. Ja olen antanut anteeksi.

Pelko pahemmasta ja häpeä olivat syitä omalla kohdallani. Sairas vanhempi osaa manipuloida lastaan ja saa tämän tuntemaan itsensä kokonaan epäkelvoksi. Jos kodin tapahtumista kertoo muille, niin samalla koko maailma saa tietää, millainen surkea otus lapsi itse on. Lisäksi lapsi pelotellaan niin, että tämä uskoo, että kertominen ei saisi mitään hyvää aikaan vaan kahta kauheamman kohtelun.

Syitä on tässä jo mainittu. Jokainen tajuaa nuo syyt, kun asettuu alle 10-vuotiaan lapsen asemaan. Tarpeeksi pienestä pitäen kun on kohdeltu kaltoin, niin lapsihan luulee sen kuuluvan asiaan eikä muusta tiedäkään.



Sitä suuremmalla syyllä perheen ulkopuolisten ja viime kädessä viranomaisten tehtävänä on suojella lasta, mikäli omat vanhemmat ovat sairaita ja väkivaltaisia.

lojaalisuus omia vanhemnpia kohtaan, usko että on itse syypää ja ansaitsee rangaistukset, häpeä, pelko. Lapset on niin täysin vanhempiensa armoilla

Itse myös elin täysin kulissiperheessä, jossa isä oli syvästi paatunut ja paha kotikiusaaja, sukulaisten ja muiden ihmisten edessä taas suht'normaali.

Suurin syy väkivallan peittelyyn omalla kohdallani oli suunnaton häpeän tunne. Lapsi häpeää kokemaansa pahaa mutta ennen kaikkea niitä syitä, jonka vuoksi tuo aikuinen häntä pahoinpitelee. Häpesin niin paljon itseäni, koska olinhan minä "huono, paha, laiska ja tuhma lapsi", joka muka ansaitsin kaikki rangaistukset. Näin uskoin: lapsi uskoo vanhemman syyt väkivaltaan, ja pelkää, että ne paljastuvat jos hän kertoo kokemastaan pahasta.

Myös uskottavuus nousee keskeiseksi asiaksi. Kuka nyt lasta uskoisi kun toinen osapuoli on aina mallikelpoisesti ulkopuolisten edessä esiintyvä seuramies? Tämä aikuinenhan saa väkivallan näyttämään harmittomalta kurinpalautukselta, jolla kuritonta lasta on ollut vain pakko kasvattaa. Lapsihan tietysti tämän aikuisen mukaan liioittelee kokemuksiaan.

Onneksi olen vielä elossa. Henkiset arvet ei parane koskaan.

että sitten ne ainoat vanhemmat viedään siltä pois, ei pieni lapsi pysty toivomaan vanhempiensa menettämistä vaikka sillä olisi kuinka hirveät oltavat itsellään. Teini-ikäinen jo ehkä, tai teini-ikäinen pystyy jo itse notkumaan muualla kuin kotona. Itse asuin käytännössä poikaystäväni ihanan rauhallisessa kodissa, mutta sanallakaa en hänenkään vanhemmilleen hiiskunut omasta kotitilanteestani silloin aikoinaan. Lapsuus oli selviytymistä, mutta selvisin.

että sitten ne ainoat vanhemmat viedään siltä pois, ei pieni lapsi pysty toivomaan vanhempiensa menettämistä vaikka sillä olisi kuinka hirveät oltavat itsellään. Teini-ikäinen jo ehkä, tai teini-ikäinen pystyy jo itse notkumaan muualla kuin kotona. Itse asuin käytännössä poikaystäväni ihanan rauhallisessa kodissa, mutta sanallakaa en hänenkään vanhemmilleen hiiskunut omasta kotitilanteestani silloin aikoinaan. Lapsuus oli selviytymistä, mutta selvisin.

Mutta mä ainakin muistan niin pitkälle kuin muistia riittää ajatelleeni, että kunpa joku heivaisi vanhempani hutisin vittuun. Mä en tuntenut mitään lojaaliutta tai rakkautta heitä kohtaan, vain pyhää vihaa, halveksuntaa JA PELKOA.

Sekin on ihan paskapuhetta, että lapsi aina rakastaisi vanhempiaan, ei rakasta jos nämä eivät sitä rakkautta ansaitse. Kaikki ainakaan. EN olisi taakse katsellut ja vanhempiani ikävöinyt, jos olisin pois päässyt.

että sitten ne ainoat vanhemmat viedään siltä pois, ei pieni lapsi pysty toivomaan vanhempiensa menettämistä vaikka sillä olisi kuinka hirveät oltavat itsellään. Teini-ikäinen jo ehkä, tai teini-ikäinen pystyy jo itse notkumaan muualla kuin kotona. Itse asuin käytännössä poikaystäväni ihanan rauhallisessa kodissa, mutta sanallakaa en hänenkään vanhemmilleen hiiskunut omasta kotitilanteestani silloin aikoinaan. Lapsuus oli selviytymistä, mutta selvisin.

Mutta mä ainakin muistan niin pitkälle kuin muistia riittää ajatelleeni, että kunpa joku heivaisi vanhempani hutisin vittuun. Mä en tuntenut mitään lojaaliutta tai rakkautta heitä kohtaan, vain pyhää vihaa, halveksuntaa JA PELKOA.

Sekin on ihan paskapuhetta, että lapsi aina rakastaisi vanhempiaan, ei rakasta jos nämä eivät sitä rakkautta ansaitse. Kaikki ainakaan. EN olisi taakse katsellut ja vanhempiani ikävöinyt, jos olisin pois päässyt.

Komppaan tätä edellistä. En minä ainakaan isääni rakastanut tai pelännyt että menettäisin hänet. Minä tunsin häntä kohtaan halveksuntaa ja suurta pelkoa. Parempi olisi ollut jos vanhemmat olisi eronneet ja oltais päästy kaikki tuosta kävelevästi ihmisjätteestä eroon.

ees oikein tiennyt, että kelle olisin kertonut. Ja lisäksi oli ukaasi, että jos ikinä kuulee, että on kerrottu, niin seuraukset ovat vielä kauheammat kuin se mitä nyt tapahtuu. Lisäksi sanottiin, ettei kukaan usko, koska molemmat käy töissä, ei juo kuin viikonloppuisin, lapsilla on puhtaat vaatteet, koti on järjestyksessä, niin jos joku tulee katsomaan, eivät ikinä tule uskomaan, koska päältä päin näyttää niin normaalilta.



Pelko pahemmasta ja usko siihen, että kukaan ei kuitenkaan usko, kummasti vähentää haluja kokeilla, että kuka aikuinen olisi niin luotettava, että sille uskaltaa kertoa ja itse pääsee pois seuraamusten alta.



On oikeastaan kauheaa, kuinka helppoa lasta on manipuloida ja kohdella törkeästi. Lapsen normaali on se mihin hän on koko elämänsä kasvanut. Mäkään en itseasiassa osannut edes pitää tilannetta kauheana ennen kuin sitten kun sanottiiin, ettei saa kertoa. Siitä hiffasin, et täähän ei olekaan ookoo, mutta kellekään en uskaltanut senkään jälkeen kertoa.



(Lukiossa esseissä kirjoitin asioista ja toivoin, että se äikänope puuttuisi. Ei puuttunut.)

Mutta voisin kuvitella, että häpeän ja pelon ja mahdollisen riippuvuuden lisäksi ihan vaan se, että väkivalta on lapselle niin traumaattinen kokemus, että se ikäänkuin koteloituu lapsen sisimpään ja aikaansaa totaalista lamaantumista, jotta lapsi pystyy selviytyään psyykkisesti hän ikäänkuin katselee tapahtumia ulkopuolisena, "kylmettää tunteensa ja tuntemuksena". Kun traumaattinen kokemus on ohi, hän ei pysty sanallistamaan tai käsittelemään tapahtunutta mitenkään eikä jakamaan sitä muiden ihmisten kanssa. Lapsi on siis totaalisen avuton ja yksin kokemuksensa kanssa.



Jostain tukistamisesta on vielä ehkä mahdollista kertoa, mutta kun kysessä on noinkin kammottava väkivalta mitä esim. tuo 8-vuotiaas raukka on kokenut, vaikuttaa se erittäin syvästi lapsen psyykseen.



Toivon aivan helvetillisiä kärsimyksiä noille kahdelle - mikä sana kuvaisikaan heitä, niin kamalaa sanaa ei taida olla keksityn - saastakasalle, jotka kiduttivat lasta sadistisesti. Ihan helvetillisen kammottavaa, kituliasta loppuelämää.

itseäni lapsena uhkailtu kasvatuslaitoksella ja lastenkodilla. vanhemmat sanoivat, että niissä lapsia vihataan todella paljon, että enkai sinne halua...ja minusta kukaan ei pidä.

en tietenkään halunnut vielä pahempaan paikkaan.

isäni oli insesti ja äitini yritti hukuttaa minut, kun kerroin asiasta hänelle.

kun äiti hakkasi mua ja mun siskoa illalla. Oli ilta, olimme jo yöpuvussa ja paljain jaloin, tietysti. Äiti pisti meidät pihalle pakkaseen, lumihankeen ja sanoi: "Sen kun menet kertomaan..."



Itkimme ihan hysteerisinä talomme portailla kunnes äiti tuli päästämään sisälle. Sen jälkeen en enää uhkaillut.



Tätä kertomusta äitini kertoo vieläkin mm. perhejuhlissa viihdykkeenä. Jokin aika sitten kun kerroin hänelle, että meinasi hermo mennä oman lapseni kanssa, hän sanoi: "Nyt varmaan ymmärrät, miksi laitoin teidät silloin pihalle..." Mä olen käynyt niin pitkään terapiassa, että pystyin nyt, 44-vuotiaana sanomaan äidille näin paljon: "En tosiaan ymmärrä. Ja en ymmärrä, että sä et vieläkään osaa pyytää anteeksi." Äiti oli edelleen sitä mieltä, ettei siitä ollut meille mitään haittaa (!!!!) - mä katoin sitä ja sanoin: Kuule äiti, mä olin paikalla, ja kyllä siitä oli.



Tapahtui meillä paljon muutakin, enkä edelleenkään kykene äidilleni päin naamaa sanomaan tämän vahvemmin. Ja mä olen tosiaaan jo aikuinen, jolla on omia lapsia. Koulutettu, hyvätuloinen, hyvässä työssä. Mutta äitiäni tietyllä tavalla pelkään edelleen.



Terapeutti sanoo, että kyseessä on kuolemanpelko. Lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan, jos he hylkäävät, seurauksena voi olla kuolema. Valitettavasti näin oli tämän pienen tytön kohdalla. Yksikin rakastava ihminen olisi voinut muuttaa tuon tytön elämän - jos tyttö olisi uskaltanut luottaa ja kertoa.

äitiäni kohtaan, eron jälkeen uusi isäpuoleni oli väkivaltainen minua kohtaan, äidilleni ja hänen läsnäollessaan oikein mukava.

Elin isäpuoleni kanssa 7v:stä,12v:ksi ja tuona aikana hän löi,läpsi,potki ja kuristi viikottain.



En koskaan kertonut kenellekkään koska halusin suojella äitiäni, en halunnut aiheuttaa pahaa mieltä hänelle. Kun äitini oli paikalla näytti, että olisimme tulleet oikein hyvin toimeen, katselimme telkkaria yhdessä ym. Noina hetkinä yritin kai miellyttääkin miestä, mutta ei se mitään hyödyttänyt.

Inhottava se oli muutenkin, aina kaikki minussa oli väärin, olin lihava ja ruma, hiukset oli vääränlaiset ja tyhmäkin olin.

Aamuisin herätettiin niin, että pakkasella vietiin peitto ja vaatteet ja laitettiin ikkuna auki, aika raikasta.