hei te, jotka ette voi puhua omille vanhemmille MITÄÄN

...siihen arvosteluun ja sättimiseen. Siis tavallaan vanhemmat pitävät nelikymppistä lastaan yhä kuusivuotiaana jota pitää kurittaa, komentaa ja käskyttää. Eli vanhemmat eivät tajua (tai halua tajuta) että lapsi on aikuinen, ja aikuisia tulee kohdella KUNNIOITTAVASTI.



Omat hullut vanhemmat muuten aina vetoavat raamattuun että "raamatussakin sanotaan että kunnioita isääsi ja äitiäsi, senkin kiittämätön paska lapsi, etkä osaa käyttäytyä". Ikäänkuin sellainen vanhemmuus olisi tippaakaan kunnioittamisen arvoinen, mitä omat vanhempani ovat minua kohtaan harjoittaneet.



Vanhempienkin kunnioitus kyllä siinä mielessä pitäisi ANSAITA, että he edes vaivautuisivat kohtelemaan lasta arvostavasti ja kunnioittavasti itsekin.



Mutta kunnioitusta on näköjään turha odottaa, halveksuntaa, ylenkatsetta, mitätöintiä, alistamista ja nöyryyttämistä on kyllä sitä vastoin yllinkyllin tarjolla ja ihan ilmaiseksi :)

vanhemien pitää myös antaa tämän tapahtua. Ota oma vastuu ja irtaudu heidän vaikutusvallastaan vaikka eivät itse sinua aikuisena pitäisikään. Ja kannattaa tosiaan käydä vaikka terapiassa puimassa asiat pois vaivaamasta. SE on rankkaa ettei saa vanhempiensa hyväksyntää, minulla ei enää mahdollistakaan isän kuoleman jälkeen mutta kun sen tiedostaa niin se ei vaikuta niin paljon elämään.

tlanteessa ei liene muista mahdollisuuksia kuin katkaista välit. Uusi puhelinnumero ja salainen sellainen tai sitten jos on hankalaa niin joko et vastaa heidän puheluihinsa tai jos ovat rimputtelevaa sorttia niin vastaat, mutta laitat puhelimen tyynyn alle ja jatkat muita hommia. Toi juttu on sairas, todella sairas ja sun kuuluu saada elämä ilman moista henkistä väkivaltaa.

Vanha ketju, mutta minulle myös ajankohtainen. Samanlaista taustaa minullakin, kotona ei kehuttu, ei kannustettu, ei kysytty, ja vanhemmat vielä joivat joka viikonloppu (juovat edelleen eläkeläisenä joka päivä, alkaa aina noin klo 18.00 illalla). Illoin tapahtuvista kännipuheluista olen sentään pääsyt eroon, kun en vaan enää vastannut heidän puheluihinsa iltaisin.

Ajankohtainen ongelma on heidän heille rakas kesämökkinsä ja sinne meno. Mökki on pieni, eikä sinne mahdu nukkumaan muut kuin he, vieraiden (maks. 2 samalle ilmapatjalle mahtuvaa) pitää nukkua erillisessä pienessä majassa. Heidän mökillään ei ole sohvaa (mahtuu juuri ja juuri muutama tuoli ja pöytä), ja he viettävät aikansa puuhaillen päivän (en edes tiedä mitä kun mitään projekteja siellä ei ole) ja vetäytyvät terassilleen tissuttelemaan alkuillasta ja aikaisin nukkumaan. Sauna eivät oikein jaksa eivätkä halua lämmitellä, suihkua ei ole. Hygieniapyyhkeillä pitää pitkälle pärjätä siellä. Mökki on keskellä ei mitään, mihinkään ei voi kävellä, ei uida eikä kalastaa, ei mitään. Heille tämä on jostain syystä taivas ja käyvät siellä paljon. Matka on myös pitkä noin 5h suuntaansa. He siis aina pyytävät sinne käymään, ja kerran olen ollut ja toiste olen vältellyt menemästä. He ovat aina niin toiveikkaita ja pahoillaan ja syyllistävät kun sinne ei "pääse" heidän kanssa menemään. Autottomana olen heidän aikataulujensa armoilla. Taas kärttävät, että katso nyt kalenterista milloin pääsette tulemaan. Argh.

Heitä ei kiinnosta haluaako kukaan sinne, ovat vain pahoillaan ja pettyneitä kun kukaan ei sinne haluaisi.

En heille voi siis rehellisesti kertoa mitään kun ovat juuri sellaisia kuin joku aikaisemmin kuvaili omista vanhemmistaan, murehtivat muiden asioita tissutellessaan ja vatvovat niitä ja kertovat kuinka eivät tykkää tekemistäni valinnoista. Yritin kertoa heille kuinka työni oli tosi raskasta ja stressaavaa, ja haluaisin vaihtaa työtä. Isäni vastaus oli vain, että "ne jotka tulevat uusina irtisanotaan ensimmäisinä", ja asia oli sillä käsitelty. No en kertonut sitten kun minulta puhti loppui ja irtisanouduin ennen kuin olisin työkyvytön. Hain kouluun, jotta saisin paremman työpaikan tulevaisuudessa. Heidän mielestään tällainen on täysin edesvastuutonta jne. Eivät osaa kuunnella eivätkä kannustaa (olen eronnut ja kaikenlaista kokenut, niin ei he kysy miten olen voinut tai mitään). Että nyt sitten heille valehtelen edelleen olevani samassa paikassa töissä ja nyt kohta "kesälomalla", ja siksi kärttävät sinne mökillekin. Hohhoijaa, todella kuluttavaa. Mutta ei niin kuluttavaa kuin se heidän haukkumisensa idioottimaisista valinnoista. Kai..

Lapsuuden traumojen takia välit vanhempiin on olleet aika viileät enkä ole edes kyennyt nauramaan heidän seurassaan, koska päähän on jotenkin niistä huonoista ajoista jäänyt ettei kenelläkään saanut olla kivaa. Tässä yksi päivä kuitenkin repesin yhdestä jutusta nauramaan ja se oli kyllä todella outo tilanne, mutta vaikutti jotenkin vähän avaavan näitä ummehtuneita solmuja.

Laitoin välit täysin poikki. Mikään muu ei auttanut.

Älä ole tekemisissä.

Hyvin yksinkertaista.

Isälleni pystyin puhumaan kaikenlaisista asioista, äidilleni en mitään. Äidin vastaus oli vakio, älä mulle valita, mitäs teit, mitäs olit siellä, mitäs kaveeraat sen kanssa, ihan oma syys, älä mulle tule jne. jne. Lapset kasvatin ihan väärin, minun syyni jos oli lasten kanssa sanomista jne. Olin äitini ainoa lapsi.