hei te, jotka ette voi puhua omille vanhemmille MITÄÄN

Etkö pysty ymmärtämään, että AP on edelleen vanhempiensa lapsi, vaikkakin kasvanut aikuiseksi! Hänet on pienestä pitäen alistettu siihen asemaan, ja pois pääseminen on tosi vaikeaa, iso prosessi. Olet ap kuitenkin hyvällä alulla, sinulla on lisäksi sydäntä ja viisautta, joka tosin tekee sinusta haavoittuvan. Vanhempiesi kanssa ei ole muuta mahdollisuutta kuin alistua tai taistella vastaan, joka ehkä tarkoittaa välien katkaisua. Itsenäisyyden säilyttäminen vaatisi rajua riitelemistä, vanhempien alistamista, joka ei sekään ole viisasta eikä johtaisi hyvään ihmissuhteeseen.



Vanhempasi ovat sairaita, eivätkö kykene tasavertaiseen ihmisuhteeseen, sinä olet piikki heidän lihassaan kun olet menestynyt, ehkä toivottavasti ovat salaa ylpeitä sinusta. Joskus heikkojen vanhempien on kuitenkin vaikea olla ylpeitä lapsestaan joka on menestynyt liian hyvin.

Ap millaisia muut ihmissuhteesi ovat? Pystytkö luottamaan ystäviisi, olemaan läheinen ja luottamuksellinen? Mies sinulla on hyvä, arvelen, luotat häneen ja hän tukee sinua? Hoidatko lapsiasi parhaasi mukaan, jopa itsesi ja jaksamisesi välillä uhraten?



Tunnistan sinun tarinassasi paljon omia vanhempiani, vaikka tarinani on toisenlainen. Äitini on läheisriippuvuus suhteessa veljeeni, edelleen aikuisena. Minä jäin ulkopuoliseksi, aina olin lapsena se paha ja hankala. Tunnistan myös tun syvän surun ja orpouden tunteen, kun vanhempia ei oikeasti kiinosta eivätkä oikeasti ole tukena, kuin vain omissa puheissaan.

tuossa ylempänä joku epäili vanhempieni olevan kateellisia minulle: tämä on myös totta. Isäni on vastustanut kaikkea koulutusta aina (naisten kouluttaminen on hänen mielestään turhaa ja hukkaanheitettyä aikaa) ja erityisesti isääni nyppii se että itse sain maksettua ja rahoitettua työlläni opinnot niin lukiossa kuin yliopistossa. Vanhempani ovat todella kateellisia, kaunaisia ja katkeria kaikesta ns menestyksestäni (talo, auto jne). Itse en oikein noita asioita, kuten tutkinto, titteli, talo ja muut osaa laskea menestykseksi. Minulle menestys on tasapainoinen elämä ja harmoniset ihmissuhteet. Olen näissä täysin epäonnistunut.



Kun kysyit muista ihmissuhteista niin niitä ei ole. Ei minulla saanut olla lapsena koskaan ystäviä, vanhemmat haukkuivat kaikki kaverini tai estivät tapaamisen / kieltivät vierailut, joten ikävä kyllä olen tottunut olemaan aina yksin ja itsekseni. Se on ehkä yksi syy ns. "kirjaviisauteeni" eli olen aina itsekseni lukenut ja opiskellut ja siksi olen aina hyvin menestynyt opinnoissani. Kun en ole nimittäin mitään muuta tehnyt kuin opiskellut.



Ja tietty epäluulo ja etäisyys minulla on toisiin ihmisiin, pidän siis toisista ihmisistä, annan rahaa hyväntekeväisyyteen, autan vähäosaisia, minulla on paljon kummilapsia jne mutta ei niitä ystäviä. Miten voisin ikinä osata puhua mistään tunteistani tai mielipiteistäni ystäville kun en ole koskaan saanut puhua niistä, en lapsuudessa kotonani enkä koskaan vanhemmilleni.



Puolison kanssa menee mukavasti juurikin siksi että se ei liikoja kysele eikä keskustele :)



Kaikkein hassuinta tässä on se (siis tiedostan paradoksin oman rationaalisuuteni ja lapsellisuuteni välillä): että minun tekisi mieli KIUKUTELLA siitä että en saanut sitä mitä minulle kuului. Minulle olisi kuulunut normaali lapsuus. Minun olisi kuulunut saada hyväksyntää ja rakkautta, edes vähäisissä määrin. Minun olisi kuulunut saada ääneni kuuluviin, persoonani näkyviin. Mutta minut vain liiskattiin, tunteettomasti kuin hyönteinen kengän pohjaan.



Tämä aiheuttaa siis ihan suunnattoman sisäisen raivon. En oikein tiedä mihin se kohdistuu (maailmaan? jumalaan? vanhempiin? itseeni?) mutta siellä se kytee.



Mutta ei niin pahaa ettei hyvääkin: omille lapsilleni olen aivan toisenlainen vanhempi, teen kaiken siis ihan tietoisesti päinvastoin. Lapseni saavat välittämistä, rakkauta, kiinnostusta, huolenpitoa, suukkoja ja kehuja. Ja väkivallan suhteen on täysi nollatoleranssi, lapsilleni en edes karju saati kajoa mitenkään.



Olipas tämä nyt tajunnanvirtaa. Mutta en vaan voi mitään sille että suunnaton kiukku kuplii sisälläni joka kerran kun kuulen mäkättävän valituksen siitä miten olen KIITTÄMÄTÖN. Miten helvetissä sitä vielä pitäisi noin paskasta lapsuudesta olla kiitollinen? Vanhempieni ajatuskulku on aivan käsittämätön :(



Kiitokset kaikille vastanneille, näillä eväillä yritetään eteenpäin.

Tuntuu, että tunnistan sinut. Oletko SL? No, kuka ikinä oletkin, toivon sinulle hyvää.

ja kiitos toivotuksista, arvostan kovasti aina ystävällisiä ajatuksia!

t. ap

kiitos neuvoista ja näkökulmista. Sen verran vielä selvennän että vanhemmistani ei ole suurta haittaa lapsille koska heitä ei lapseni kiinnosta tippakaan. Ei ole mitään mummolavierailuita tai lapsenlapsien kanssa olemista, kun ei vanhempiani kiinnosta. Eivät ole esim kertaakaan käyneet jouluna, synttäreillä, tai ostaneet ainoatakaan lahjaa, tarkoitan siis että suhtautuminen lapsenlapsiin on tunnekylmää ja piittamatonta. Tämän takia heistä ei aiheudu niin suurta haittaa lapsille.

Mutta haitta kohdistuu minuun, eli vanhempani haluavat minut joskus auttamaan (käymään siellä) jolloin on otollista hyökätä kimppuuni syytellen ja raivoten tai sitten soittelevat haukkumispuheluita, lähettävät haukkumiskirjeitä ja haukkumistekstareita. Olen yrittänyt olla kertomatta heille mitään mutta sekään ei toimi, vaan he kaivavat sitten vanhoja asioita tai keksivät syyttelyä omasta päästään tyyliin "kuitenkin nyt siis aiot tehdä niin tai näin ja se on todella typerästi tehty".

Ja kyllä, joku sanoikin että olen selvinnyt hienosti ulkoisesti - tämä on niin totta. Sisäisesti en ole alkuunkaan selvinnyt. Sisäisesti olen ihan hajalla!

Itseänikin ärsyttää se että miksen voi käyttäytyä loogisesti vanhempieni seurassa, koska todistettavasti muissa ympyröissä pystyn olemaan napakka ja pitämään puoleni. Omat vanhemmat vaan on vuosikymmenet pitäneet yllä tätä asetelmaa. Olen tullut siihen tulokseen että selkeästi he SAAVAT siitä jotain. Jotain sadistista nautintoa, mielihyvää, itsensä ylentämistä toista alentamalla. Ei heitä häiritse tilanne ollenkaan eivätkä he halua muuttaa nykytilanteessa mitään.

Asiaa hankaloittaa tohvelisisarukseni jotka ovat vielä paljon enemmän vanhempien pauloissa, ja syyttelevät minuakin "ole nyt sitten kiltisti siellä ettet suututa vanhempia" tai "kun sinä aina aiheutat riitaa". Sisaruksilta ei saa asiaan tukea ollenkaan.

No, mutta kyllä tämä tästä, ja vähitellen eteenpäin, alan jäädyttämään ensi alkuun yhteydenpitoa ja uskompa että kohta (=pian) tulee joku sellainen kahakka jonka avulla sitten saan välitkin poikkaistua.

Suru äidin puutteesta, tuen puutteesta ja "orpoudesta" tuskin koskaan häviää (olen kyllä oikeasti kateellinen kaikille joilla on rakastava äiti ja tukea elämässä lapsuudenkodista), mutta niinhän se on että kortit ei mene tasan ja tämä nyt vaan pitää sitten kestää ja kärsiä.

Kiitos kaikille ja hyvää alkusyksyä!

kun avasit elämäntarinaasi ja kokemuksiasi. Hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi.



Toivon, että löydät ratkaisun, sijoituspaikan tuolle vihalle. Itsellä sama tunne löytyy myös, mutta pitää varoa tukahduttamasta sitä, ettei se käänny itseä vastaan. Eikä myöskään aiheettomasti viattomia kohtaan. Itseä ehkä helpottaa, kun olen vähän oppinut suuttumaan silloin kun joku tekee väärin, ja pitämään puoliani. Tosin niistäkin tilanteista herää syyllisyys.

Tai siis ei silleen, että jollekin kiukuttelisit, mutta saat tuntea kiukkua tilanteestasi. Mä havahduin jossain vaiheessa siihen, että olen ihan hirveän vihainen isälleni, joka ei koskaan tehnyt mitään. (Hän seurasi sivusta äitini mellastusta. Ei itse osallistunut, mut ei myöskään sanonut, että rauhoitu.) Ja meni kauan ennen kuin tunsin kiukkua äitiäni kohtaan siitä, että en ole saanut normaalia lapsuutta. Vaikka hän teki paljon pahempia asioita, niin meni paljon kauemmin, ennen kuin todella tunsin jotain häntä kohtaan. Ja välillä teki vaan mieli huutaa kaikille, että älkää valittako pienistä, kun mulla on niin paljon syytä olla kiukkuinen ja silti pidän tämän sisälläni. Mut siitä kiukustakin onneksi pääsee (ja ymmärtää, että on normaalia valittaa pienistä, kun ei ole isoja mistä valitella/itsekin valitan nykyään pienistä). Minulle oli tärkeä askel tunnistaa, että olen ihan hemmetin kiukkuinen, vihainen ja katkera siitä, että multa on riistetty ihan tavallinen lapsuus.



Ja välillä kun autan omaa lastani uhma- tai kiukkukohtauksen yli, mua itkettää muistaa, miten mut tukistettiin, huudettiin, räyhättiin ja haukuttiin hiljaiseksi. Piti lapsena oppia nielemään kaikki omat tunteet sen sijaan, että joku olisi ottanut syliin, lohduttanut, puhunut, rauhoittanut tai edes vienyt rauhoittumaan.



Ihan alkuaikoina kun sain oman lapsen olin jopa jollain tosi oudolla tavalla kateellinen kaikille maailman lapsille, myös omalleni, joita hoivataan rakkaudella. Ja tajusin, että miten iso pala mun sisältä puuttuu, kun mua ei ole niin rakastettu. Se sattui ihan hirveästi tajuta, miten totaalisen väärin mua on kohdeltu. Onneksi tuo kateuden tunne meni nopeasti ohi kun myönsin itselleni, että olen vähän kateellinen.



Tiedän että äitini vanhemmat ovat puolestaan häntä kohdelleet huonosti, ja joskus mietin, että onkohan mun äidillä se oma osattomuus aiheuttanut edelleen mun kaltoinkohtelun. Että oma äitini on saman kateudentunteen kohdalla päästänyt kateuden valloilleen eikä olekaan pystynyt antamaan omalle lapselleen enemmän kuin itse on saanut. Sillä tajuan, että jos olisin antanut kateudelleni vallan, minusta olisi tullut yhtä kauhea äiti kuin omastanikin. Tätä on tosi vaikea selittää, kuinka vahvalta se katkeruus tuntui, kun tajusin oman lapsen kohdalla, kuinka paljosta olen jäänyt paitsi, kuinka väärin minua on kohdeltu. Ja silloin nousi myös se kiukku omia vanhempia kohtaan, että miten te olette voineet pientä lasta kohdella niin väärin, lasta, joka vasta opettelee käsittelemään omia tunteitaan. Mutta itse olen jostakin sen voiman löytänyt toimia toisin kuin omat vanhemmat samssa tilanteessa. Ja se on lopulta myös mua vahvistanut. Nykyään saan omilta lapsiltani niin ylitsevuotavasti ehdotonta rakkautta, että enää en joudu ponnistelemaan tietoisesti, että jaksan aina valita oikean toimintatavan, sillä kyllä multa on työtä vaatinut ja kymmeneen laskemista, että en reagoi kuten minulle on reagoitu silloin kun lapsi käyttäytyy superrasittavasti, kun tuntuu, että ei ole ollut mistä ammentaa kärsivällisyyttä ja rakkautta, kun ei itse ole moista saanut kohdata. Minun on pitänyt nimenomaan valita, että en pelottele lasta hiljaiseksi vaan jaksan selvittää ne samat tilanteet yhä uudestaan ja uudestaan aikuisen kärsivällisyydellä. Sillä siitäkin mun vanhemmilla oli kyse, he eivät jaksaneet kasvattaa, mutta he halusivat, että lapsi julkisesti käyttäytyy aina kiltisti, on hiljainen, ei puhu, ei tee mitään noloa. Ja opin, että kun ei tee ikinä yhtään mitään, ei voi tuottaa pettymystä vanhemmille. Kun on koko ajan nöyrä ja kusi sukassa, niin silloin pääsee helpommalla (vaikka ilman syytäkin sai lokaa niskaan, mutta enemmän jos oli tehnyt jotain, mitä vanhemmat pitivät nolona ja tuhmana. Ja tähän riitti, että näkyi tai kuului millään tavalla). Oli vanhemmille helpompaa pelotella lapsi hiljaiseksi ja "kiltiksi".



Nykyään taas tunnen mielihyvää siitä, että hitto vie minä voin katkaista tämän sukupolvien kierteen ja rakastamalla omia lapsiani ja kohtelemalla heitä hyvin, saan sellaista vastarakkautta, jota mikään raha ja terapia maailmassa ei korvaa. Käy sääliksi äitini, joka ei ole saanut omilta vanhemmiltaan rakkautta ja on lisäksi jäänyt lapsensa rakkaudesta paitsi. Mutta vaikka anteeksi olen antanut, rakastamaan en äitiäni ole oppinut. (Niin siis anteeksikin voi jopa antaa, vuosien kuluttua. Mut pakko ei ole.) Kun ei sitä voi käskemällä toista rakastaa, rakkauskin lopulta ansaitaan omalla käytöksellä. Mua jopa säälittää äitini, ettei hän ole saanut kokea tätä, mitä minä saan omilta lapsiltani. Minä olen ollut paljon "kiltimpi" lapsi kuin omani, mutta kiltteyden hinta on ollut liian kova. On parempi, että lapsi saa välillä itkupotkuraivareita, koska "äiti on epis", kuin se, että lapsi ei ikinä uskalla ilmaista mitään tunteita. (Olen ehkä outo äiti, mutta koen onnistuneeni äitinä silloin, kun lapseni uskaltaa käyttäytyä huonosti seurassani. Ylpeä en ole tietenkään huonosta käytöksestä, noloahan se on, kun lapsi makaa äksänä lähikaupan karkkihyllyn luona, mutta pidän luottamuksen osoituksena sitä, että keskeneräinen pikkuihminen uskaltaa käyttäytyä keskeneräisesti. Ja juu ei saa karkkia vaikka kuinka äksänä parkuu. :-D)



Äitini syytti minua jo lapsena siitä, etten rakasta häntä. Ja joskus lapsena näiden syytösten tulvassa itseasiassa tajusin, että sehän on ihan totta. Podin ihan hirveää syyllisyyttä tästä oivalluksesta lapsena ja yritin olla siksikin maailman paras lapsi korvauksena tästä rakkauden puutteestani. Paljon myöhemmin tajusin, että vaikka äitini oli ihan oikeassa, että en häntä rakastanut, niin se ei johtunut siitä, että olin syntynyt tällaiseksi pahaksi ja kykenemättömäksi rakastamaan (kuten hän sanoi asian olevan) vaan siitä, että äitini ei koskaan toiminut niin, että lapsenrakkauteni häneen olisi voinut säilyä.



Noh, nyt multakin karkasi tajunnanvirta lapasesta. Mut pointti oli, että tunne kiukkua sydämesi kyllyydestä, se menee kyllä ohi ja sitten on parempi olla.

ymmärrän täysin tilanteesi, sillä niin moni kirjoittamasi asia oli kuin omasta kynästäni. Itse olen katkaissut välit äitiini ja isäni kanssa vain kuuntelen häntä, hän ei ole millään lailla kiinnostunut minusta (vanhempani ovat eronneet).



Uskon, että pystyt lopettamaan tilanteen, kun tajuat, että sinun tehtäväsi ei ole olla hyvä lapsi vanhemmillesi. Yritit sitä lapsena, olet yrittänyt sitä koko aikuiselämäsi. Et halua olla "paha, kiittämätön tms.", mitä vanhempasi väittävät. Mutta tässä kuviossa et voi voittaa, sillä teet niin tai näin, olet heidän mielestään aina paha jne, niin se vain menee. Kun ymmärrät, todella sielussasi, ettei heidän mielpiteellään tai puheillaan sukulaisille yms. ole MITÄÄN merkitystä, pystyt katkaisemaan välit vanhempiisi. Sillä muuta vaihtoehtoa ei ole, he eivät koskaan muutu.



Tottakai kiehut raivosta: vanhempasi pettivät sinut, hylkäsivät sinut, pahoinpitelivät sinua, olivat tuhota sinut ja sisaruksesi tuhosivatkin. Agressio ja tunteet ylipäätään oli sinulta kielletty, joten ne nousevat pintaan nyt. Sinulla on täysi oikeus kokea raivoa ja katkeruutta, sillä olit pieni viaton taimi. Varmasti omat lapset tuovat nuo tunteet vielä selvemmin pintaan, koska ymmärrät, että hyvä tai edes kohtuullinen vanhemmuus ei vaadi ihmiseltä mahdottomuuksia. Kokemasi lapsuus taas osoittaa poikkeuksellista sadistisuutta.



Se tuntuu niin epäreilulta, mutta surtava on sekin, ettei koskaan saanut ihania lapsuuden muistoja, rakkautta, ihania vanhempia tai hyviä sisarussuhteita. Että mitään ei jäänyt, paitsi sinä itse.



Mutta sinä oletkin se kullanjyvä tässä mätäkasassa. Olet jaksanut, pärjännyt, olet vahva. Olet hyvä, rakastava vanhempi lapsillesi ja puoliso miehellesi. Olet katkaissut sukupolvien kierteen, etkä vie tuhoa eteenpäin. Keskity siis perheeseesi, tulevaisuuteen, nauti turvallisuudesta ja rakkaudesta, jota se sinulle antaa, ammenna siitä voimia.



Ja sitten, ajan kanssa, kun opit puhumaan menneisyydestäsi tai muuten käsittelemään sitä, (kuten olet täällä palstalla tehnyt), pystyt avautumaan uusille ihmissuhteille ja ystävyyksille. Jokainen tunneälykäs ihminen ymmärtää, ettei sinun ole helppo luottaa ihmisiin, kokemasi jälkeen.



Toivon sinulle valoa ja rakkautta tulevaisuuteesi.

Minä asetin rajat vaikka tuo kuvailemasi raivarihan siitä oli seurauksena. Olen kuitenkin pitänyt pääni.

Eikö henkinen ja fyysinen väkivalta ole riittävä syy välien katkaisuun?

Ja kenelle sinun täytyy päätöstä perustella? Vanhemmillesiko, vai muille sukulaisille, tuttavilleko?

Pelkäätkö mitä tapahtuu jos kulissit kaatuvat ja ihmiset saavat tietää ettei vanhempasi olekaan täydellisiä, ja pelkäätkö saavasi ympäristön paheksunnan kun kulissit kaatuvat?

Itsellä sama tilanne, ja ihanaa lukea että muillakin on tällaista!!tietenkään en tällaista toivo kenellekään, mutta luulin olevani ainoa. Omat vanhemmat ovat tärkeitä, olivat he millaisia vain. Itse itken aina kotimatkalla pahaa oloani. Käyn lapsuudenkodissani siksi, koska lapsilleni siellä on hyvät mummo ja pappa. En halua heiltä mummolaa kieltää. Ikinä minua ei ole kehuttu, ei kannustettu, ei sanottu kauniiksi, rakkaaksi, ihanaksi. En muista että olisin ikinä istunut äitini sylissä. Hyviä asioita ei ikinä kommentoida, huonot asiat ja vastoinkäymiset puidaan viimeiseen pisaraan asti, ja jos ei niitä ole, ne keksitään ja asioita suurennellaan. Vierailun jälkeen tulee tekstareita joissa puututaan perheemme asioihin ja keksitään ja suurennellaan asioita. Olen niin rikki :( minulla ei ole ketään kunnon ystävää, enkä ole anoppini kanssakaan kovin läheisissä väleissä, luulen sen johtuvan tuosta lapsuudenperheestäni, etten uskalla luottaa keneenkään. Minulla on maailman ihanin mies ja ihanat lapset, pelkään että pilaan avioliittonikin lapsuudenkodin taakan vuoksi, en uskalla luottaa mieheenikään, enkä usko että hän tahtoo minulle puhtaasti hyvää.

Hei Ap!



Sinun tarinasi muistuttaa hyvin paljon omaani, ainoa ero on siinä, että sinä selvisit (jos sitä mitataan sillä, että on hyvä koulutus, työ, jne) -minä en. Lapsuuteni kokemus tunnetasolla tapahtuneesta torjunnasta tuhosi minut ja sisarukseni henkisesti lähes täysin. Vasta nyt, yli 30-vuotiaana, olen alkanut saada elämästä taas kiinni ja suostunut uskomaan sen, että olen ihan yhtä hyvä kuin muutkin ihmiset.En ole outo, en ole ruma, halveksittava vaan ihan hyvä, riittävän hyvä itselleni. Kaikki sisarukseni ovat kärsineet/kärsivät mielenterveyden ongelmista, lähinnä keskivaikeasta ja vakavasta masennuksesta.



Olen pohtinut sisarusteni kanssa sitä, miksi ihmeessä vanhempamme ylipäätänsä ovat tehneet lapsia ja sinä sanoitkin ääneen sen saman syyn, johon mekin keskusteluissamme päädyimme - statuksen vuoksi. 1970-luvulla aviopareja pidettiin epänormaaleina, jos liitto oli lapseton.



Minä en tunne vanhempiani eivätkä he tunne minua. Miksipä he minua tuntisivatkaan kun heillä ei koskaan ole ollut halua tutustua minuun tai toisiin lapsiinsa. Lapsuuteni oli hyvin rakkaudeton, kylmä. Koskaan ei otettu syliin, halittu, suukotettu tai sanottu: "sinä olet ihana pikkuinen tyttö, minä rakastan sinua." Ja paino on sanalla koskaan. Jos pelotti, piti turvautua nalleen tai vuotta vanhempaan isosiskoon, jos tuli pipi, revimme nuken lakanasta kangassuikaleen kääreeksi. Itkeä ei saanut, nauraa ei saanut, juosta ei saanut, hyppiä ei saanut. Pikkulapsen tuli olla kuin eloton nukke.



Olimme kaikki siskokset todella hyviä koulussa -siitä ei saanut milloinkaan kiitosta. En tarkoita rahalahjoja tai muuta sellaista palkintoa, olisin ollut todella otettu sanallisista kehuista. Rikkeet sen sijaan huomattiin hyvin ja rangaistuksena oli yli-inhimilllinen tukkapölly tai lyömistä. Isä repi tukasta kaksin käsin niin kauan kunnes uhri alkoi itkeä. Lapsena olin varma siitä, että hän vihasi minua, noh, ei hän ainakaan rakastanut...



Valmistuin ylioppilaaksi, todistus täynnä laudatur-arvosanoja, kirkkaita sellaisia vieläpä. Sukulaiset ja muut vieraat ihailivat saavutustani, kehuivat. Minusta se tuntui kummalliselta, oli outoa paistatella huomion keskipisteenä ja saada tunnustusta jostain. Isä ja äiti eivät koskaan kehuneet eivätkä kannustaneet mihinkään. Heidän suustaan sai kuulla vain kaikkea negatiivista,kuten vaikkapa sen, että minä olin heidän mielestään ruma tyttö. Sen sain kuulla jo alle kouluikäisenä.



Pääsin sitten yliopistoon, helpotus oli suuri, kun pääsin kotoa pois! Olin kuitenkin niin pahasti rikki ja vammautunut, ettei opiskeluista tullut mitään parikymppisenä. Tässä olen nyt kulkenut terapiassa reilut kymmenen vuotta ja vasta nyt, kolmenkympin paremmalla puolella, olen alkanut saada elämästä kiinni! Valmistun kohta yliopistosta, en sitten tiedä, kelvannenko työelämään tämän ikäisenä -tarkoitan alaa, jonne olen valmistumassa - itseni olen elättänyt hanttihommia tehden siitä saakka kun muutin kotoa pois. Valitettavasti paukut eivät riittäneet molempiin, akateemisiin opintoihin ja raskaiden töiden tekemiseen.



Olen selvinnyt "hengissä" aika pitkälti sen ansiosta, että olen ottanut etäisyyttä vanhempiini. He eivät tiedä minusta nimeni lisäksi muuta kuin osoitteeni ja puhelinnumeroni ja hyvä niin. Tietysti suren edelleen sitä, että en kelvannut heidän lapsekseen, tottakai. On vaikea tehdä pesäero omiin vanhempiinsa, vaikka järki kehottaakin siihen! Aikuinen ihminen on hautaan saakka jonkun lapsi ja lapsessa on "sisäänrakennettuna" lojaliteetti omaa vanhempaa kohtaan.



Voi kuinka toivonkaan sinulle Ap kaikkea hyvää elämääsi! Surullista, että tässä maailmassa on sellaisia ihmisiä, jotka eivät rakasta omia lapsiaan. Rakkaus omaa lasta kohtaan on kuitenkin jotenkin "alkukantainen" tunne, onhan se lajin säilymisenkin kannalta aika olennaista! Minä en ole yhteiskunnan kannalta kovinkaan onnistunut yksilö, mutta siitä olen kiitollinen, että olen pystynyt säilyttämään ihmisyyteeni. Ja olen ihmeissäni, että osaan rakastaa ja olen empaattinen ihminen - ehkä se johtuu siitä, että nuo tunteet ovat kasvaneet sisääni kun en ole niitä ulkoa päin saanut...



t. kohtalotoveri vm.1974

kiinnostava aihe, eikä välttämättä sellainen mistä puhutaan kavereille ja tutuille kahvikupin ääressä.

sillä eihän missään normaalissa perheessä toimita tuolla tavoin. Tsemppiä vaan, sun pitää vaan elää omaa elämääsi ja katkaista välit vanhempiin, sillä ne ei sua todellakaan rakasta.

jo oman terveytesi tähden. Ei ne enää siitä muutu ja ole iloinen että olet noilla lähtökohdilla selvinnyt täysjärkiseksi aikuiseksi. Keskity siihen mikä tuo iloa elämään!

mutta minulla ihan päinvastainen syy, eli vanhemmat ovat eläköidyttyään tulleet kaiken murehtijoiksi, eivätkä kestä kuulla pieniäkään ongelmia. Jos esim. sanoisin että riideltiin miehen kanssa, he viikkokausia siellä keskenään vatvoisivat itku kurkussa "perhehelvettiämme" vaikka tosiasiassa kyseessä olisi äkkiä ohimennyt pikku riita. Tai jos kertoisin lapsen ihottumasta, niin siellä ne googlettaisivat mitä kamalampia mystisiä ja hengenvaarallisia sairauksia jotka voivat sen ihottuman aiheuttaa ja olisivat varmoja että lapsi pian kuolee, ja siihen perään murehtisivat senkin että miten minä tulen selviämään lapsen kuolemasta.

mutta minulla ihan päinvastainen syy, eli vanhemmat ovat eläköidyttyään tulleet kaiken murehtijoiksi, eivätkä kestä kuulla pieniäkään ongelmia. Jos esim. sanoisin että riideltiin miehen kanssa, he viikkokausia siellä keskenään vatvoisivat itku kurkussa "perhehelvettiämme" vaikka tosiasiassa kyseessä olisi äkkiä ohimennyt pikku riita. Tai jos kertoisin lapsen ihottumasta, niin siellä ne googlettaisivat mitä kamalampia mystisiä ja hengenvaarallisia sairauksia jotka voivat sen ihottuman aiheuttaa ja olisivat varmoja että lapsi pian kuolee, ja siihen perään murehtisivat senkin että miten minä tulen selviämään lapsen kuolemasta.

Minäkään en kerro koska minua pidetään noin kuusivuotiaana edelleen, osaan siis juuri ja juuri syödä itse, mutta en vielä pukea oikeanlaisia vaatteita. Niin ex kuin nykyinen mieskin on vanhempieni mielestä meidän perheessä ainoa aikuinen, joka osaa asioita hoitaa. Koskaan en ole mitään oikein tehnyt ja jos olenkin niin se on ollut miehen ansiota.

t. lapsi vm 1972

tuohon vielä lisäksi, että omassa lapsuuden perheessä oli alko-ongelmaa ja äidin itsemurhayrityksiä. Nykyisin kyllä ei tuota alko-asiaa enää ole. Mutta suhtauminen lapsiin on ollut aivan samanlaista. Mikään ei kelpaa, mikään ei riitä. Kaikki mitä teen, on aina väärin. Ennen lapsten syntymiä välit olivat tosi jäiset, mutta lapsenlapset ovat vähän heitä pehmentäneet mutta vain suhteessa lapsenlapsiin. Suhtautuminen minuun on edelleen samanlaista. Meillä on siis kulissisuhteet, lasten vuoksi. Vaikka he olivat ja ovat täysin epäasiallisia minua kohtaan, niin en kuitenkaan henno lapsilta isovanhempia poissulkea (omat vanhempani tekivät senkin, kauheaa jos halusin olla mummoloissa ja kauheaa sekin, jos en sinne halunnut). Olen yrittänyt lapsille sanoa, että mummo ja pappa ovat välillä vähän hassuja, mutta siitä ei tarvitse välittää. Vanhemmilleni olen kyllä sanonut napakasti, ettei lasten kuullen puhuta "omituisuuksia". Nämä omituisuudet ovat esim, syömään pakottamista sillä uhalla ettei mummo enää sitten tykkäkään lapsista yms. Alkuun pyrin olemaan valvovana silmänä heidän tapaamisissa, mutta olin pitkään aivan rikki mummolakeikkojen jälkeen. Nykyisin lapset käyvät siellä pääasiassa itsekseen ja keskustelemme vierailujen jälkeen mitä on tapahtunut. Olen itse käynyt vuosia terapiassa lapsuuden traumojen vuoksi ja oppinut ainakin sen, etten voi vanhempiani muuttaa, he ovat sellaisia kuin ovat mutta minun ei tarvitse siitä välittää. Olen kehittänyt hyvin valikoivan kuulon, äiti antaa varsinkin noiden vierailujen jälkeen rajua palautetta lastenkasvatuksestani, mutta annan hänen puhua mitä puhuu enkä jää sitä miettimään. Sairaitahan he mieleltään jossain määrin ovat.

Vaihda puhelinnumero salaiseksi, kiellä lähestyminen millään keinoin. Mene terapiaan. Minulla auttoi kun terapeutin kanssa sain pohtia asiaa: minulla hyvä työ, kaunis koti, ihana aviomies ja maailman parhaat lapset mutta ei vanhempieni hyväksyntää. Ja sitä hyväksyntää en tule saamaan milloinkaan. Itkin asiaa terapeutilla 10h ja sitten sain eväitä katsoa eteenpäin. Miehen äiti on myös valtavan hieno ihminen ja hän on tukena perheellemme. Oikeastaan ainoa isovanhempi lapsillemme. Nyt olen ollut ilman yhteyksiä vanhempiini 2v. Onhan se surullista ja muutamat sukulaiset luulevat minun olleen "paha lapsi" ja sen takia vanhempani eivät pidä yhteyttä minuun (vanhempieni selitys kun en käy heidän kanssa samaan aikaan missään juhlissa). Niille sukulaisille jotka ovat kysyneet olen kertonut todellisen tilanteen minun kantilta.



Mieti mitä menetät jos et ole tuollaisiin latistajiin missään yhteyksissä? Mieti mitä saavutat jos taas annat heidän latistaa sinut?