Tärkeiden asioiden krooninen lykkäily (procrastination) ongelma - mikä avuksi?

Kaikki jää vimma tippaan, inhoon sitä itsessäni ja vielä enemmän mua ärsytti se mun ex-miesystävässä. Kun huomasin kuinka inhottavaa tuo on, paransin hiukan tapojani, mutta kuitenkin. Yleensä asiat venyy ja vanuu liikaa

Lykkään tiettyjä asioita viime tippaan, vaikka toisaalta innostuessani olen äärimmäisen ahkera ja aikaansaava. Noiden juoksevien asioiden krooninen lykkääminen on kuitenkin ihan selkeästi haitta elämässäni ja se aiheuttaa myös itsetunnon laskua. Pahimpia ovat juuri juoksevat asiat, jotka yleensä tulevat postissa. Myös kirjaston kirjat, lääkäriaikojen varaamiset ja ylimääräiset hoidettavat asiat ovat hankalia.



Jossain määrin olen päässyt asioiden kanssa sinuiksi suggestoimalla itseni hoitamaan esimerkiksi tietyt laskut heti kun ne saapuvat. Koska ne ovat "minun juttuni ja olen AINA hoitanut tämän asian hyvin". Samalla verukkeella myös liikun paljon. (Tai ehkä siksi, että se auttaa ahdistukseen.)



Töissäni olen yleensä hyvin ahkera, riippuu kyllä tilanteesta. Kiireessä ja paniikissa saan paljon aikaan tai sitten jos työ on hyvin organisoitu ulkoapäin. Myös kotona tietyt asiat hoidan melko säntillisesti; siivoan, laitan ruokaa, pesen pyykit, koska perheeni hyvinvointi riippuu sellaisista asioista. Jos asuisin yksin, tuskin saisin aikaan niitäkään.



Olen lukenut siitä ADHD:n muodosta, jossa ei ole ylivilkkautta eli ADD:stä. Onkohan minulla tai jollain toisella teistä se? Voi olla jossain määrin, mutta en miellä omaa tilannettani niin pahaksi että alkaisin mitään lääkkeitä popsimaan. Mutta muuten hyviksi havaitut vinkit ovat tarpeen.

Tuntuu että olen vähän päässyt siitä yli, kun olen miettinyt sitä että MIKSI teen näin. Sama kaava kun toistuu ihan uskomattomissakin asioissa.



Ensinnäkin saan siitä mielihyvää, että jätän jonkun tärkeäksi tietämäni asian odottamaan. "Ei tartte vielä".

Joskus se on sitä, että ajattelen että aikaa on vielä vaikka kuinka kauan siirtyä ajattelutasolta käytännön toteutukseen, voin vaikka suunnitella asiaa vielä tosi huolellisesti ja ehdin tehdä sen sitten tosi hyvin ja ihan ajoissa (niinpä).

Joskus se on sitä, että tiedän ettei aikaa enää ole, mutta että tilanne ei ole huomenna enää merkittävästi huonompi, joten voin tehdä sen kaiken sitten huomenna. Tai ensi viikolla tms.

Joskus se on sitä, että asian hoitaminen on ikävää, pitää keksiä joku selitys ja järjestellä ja hakea todistuksia ja selvittää asioita, en jaksa joten odottelen ja unohdan asian ja teen sitten kun on voimia.



Joka tapauksessa olen oppinut, että to do -asian lykkääminen on kivaa. Sen voi unohtaa, sitten taas muistaa, unohtaa, muistaa, monesti vaikka loputtomasti. Yksi tärkeä puoli tätä asiaa on se pakokauhun sekainen adrenaliinipiikki, joka tulee kun tajuaa että jotakin kamalaa on tapahtumassa. Se usein sitten auttaakin asian hoitamista, toisaalta, mutta ei aina sekään. Esim. maksumuistutus ei enää luo minkäänlaista adrenaliinipiikkiä minulle, ainakaan että menisin nettipankkiin ja hoitaisin laskun pois, kyllähän ne sitä suoritusta odottelee vielä. Ja sitten joissain asioissa sen adrenaliinipiikin saa monta kertaa, apuaapua tää on jäänyt hoitamatta, jonkun ajan päästä tajuaa että huh, ei se haittaakaan, voin unohtaa. Sitten taas x päivän päästä, apua se on edelleen hoitamatta, mitäköhän nyt, huh no ei tän pahempaa, hyvä hyvä. Jne.



Se kyllä sitten tuo adrenaliiniryöpyn, jos minun huolimattomuuteni selviää jollekin ulkopuoliselle. Vaikka se tilanne, että minun typeryyteni ja laiskuuteni ja välinpitämättömyyteni selviäisi jollekin, sanotaan vaikka perheelleni, olisi ihan sietämätön, jostain syystä olen aina vain uudestaan tilanteessa, jossa pelkään että kohta paljastun. Varmaan siis kuitenkin nautin siitä jännityksestä ja vaaran tunteesta (yhdessä sen asian kanssa, että ei oikeasti ole tarvinnut tehdä mitään ja silti muut luulee, että olen tehnyt) enemmän kuin siitä, että hoitaisin asiat hyvin eikä tarvitsisi pelätä mitä milloinkin on unohtunut ja kuka sen huomaa. Adrenaliinipiikkiä saa vielä tuntemattomien ongelmien kohdalla paisuteltua sillä, että kuvittelee mielessään mitä kaikkea tästä nyt voi seuratakaan, ja miten vaikeaa tämän asian hoitaminen tuleekaan olemaan. Tuttujen juttujen kanssa tuo ei toimi, koska tiedän jo miten homma menee ja mihin asti kannattaa venyttää.



Joskus ajattelen joistakin asioista, että olisi kiva tehdä jotain. Lähettää vaikka kortti tai kukkia jollekin, niin hän ilahtuu. Mielessäni jo teen sen asian, voi olla että jopa ostan sen kortin valmiiksi, sitten en kuitenkaan saa sitä hoidettua loppuun, mutta mielessäni ajattelen sitä moneen kertaan ja käytän paljon ajatustyötä asiaan. En kuitenkaan ihan keksi hyviä sanoja korttiin, joten odottelen vielä inspiraatiota. Tai ehkei ole postimerkkejä, ostan sitten kun joskus kaupassa muistan. Aikanaan se tilanne, johon kortti sopii, menee ohi, turha enää lähettää, säästän kortin, "ajatus on tärkein" eikö niin. Ja ajattelinhan minä, huomattavasti enemmän kuin mitä pelkkä kortin kirjoittaminen ja saman tien postiin laittaminen olisi vaatinut, vaikka se vastaanottaja ei sitä tiedäkään.



Näin myös joskus virallistärkeiden asioiden kanssa. Ajattelen että eihän sillä oikeasti ole väliä, hoidanko tämän asian ns. virallisesti kuntoon, kun oikeasti minulla kyllä on oikeus, olen vaikka suorittanut maksut ja tehnyt kaiken muun, mutten ole vain sitä jotakin todistuslappua sitten käynyt hakemassa ihan ajoissa. Tai että kyllähän tuo yritys nyt tässä viiden euron maksumuistutuksessa omansa ottaa ihan varmasti. Tai että minähän tästä lopulta itse vain kärsin, etten hoida tätä asiaa ajoissa.



Ja sitten on vielä se puoli, adrenaliinipiikkiin liittyen, että koen tosi helpottavana sen, että mokailtuani ja myöhästyttyäni ja asioita sotkettuani yleensä ne kuitenkin hoituu tosi paljon helpommin kuin mitä etukäteen luulen. Monesta asiasta pääsee ihan vain maksamalla selville vesille. Melkein kaikki asiakaspalvelijat ja virkailijat ja jopa hammaslääkärit on ystävällisiä kun heille lopulta soittaa. Tosi monessa asiassa myöhäiset voidaan ihan helpostikin vielä järjestää mukaan, varsinkin jos kyse on jostakin voittoa tavoittelevasta firmasta (totta kai haluavat asiakkaita) eikä mistään seuratason vapaaehtoistouhusta. Ja melkein joka asiaan on olemassa järkevät proseduurit, joiden mukaan ne menee vaikka kuinka sössisi, ja monesti joka portaalla on yhtä ystävälliset ammattilaiset auttamassa.



Ja se ehkä tärkein, tosi monesti jotakin asiaa ei tarvitse lopulta tehdä ollenkaan, jos vain tarpeeksi kauan lykkää.



Siinähän sitä palkintoa jo onkin kerrakseen.



Nyt kun olen tätä kaavaa itselleni selvittänyt, olen saanut käännettyä touhujani siihen malliin, että saan nautintoa siitä että teen asiat kunnolla ja ajoissa. Olen siis oikeasti tosi tunnollinen, vaikka ei uskoisi. Haluan tehdä asiat hyvin ja oikein, haluan että muut ihmiset ajattelevat minusta hyvää. Olenkin alkanut ajatella tietoisesti, että joku päivä joku näistä tyypeistä, joiden kanssa asioitani ajaudun selvittelemään, voikin olla joku tuttu eikä joku anonyymi puhelinvastaaja. Ja että ennen pitkää minun maineeni huolellisena ihmisenä on oikeasti mennyttä, jos olen jatkuvasti myöhässä, eikä tuttuille mene enää selittelyt läpi. Niin kauan kuin kuvittelen, että pääsen lopulta kuin koira veräjästä, ei ole mitään syytä muuttaa käyttäytymistäni, mutta kun alan syyllistää itseäni (mutta ei niin paljon etten sitten hoida mitään ikävämpiä asioita sen syyllisyyden pelossa) alan pystyä olemaan ajoissa.

kun aloin kirjoittaa vastausta, ketju oli vasta alussa. Sitten jätin homman kesken :D, ja palasin vasta nyt kirjoittamaan loppuun. Mukava huomata, että muita laskuja avaamattomina arkistoivia on näinkin paljon.



Lapsuudesta, meillä ei ollut mitenkään erityisen ankaraa. Mutta olin kyllä aina kiltti tyttö ja isosisko, pärjäsin koulussa. Oman huoneen siivous ja läksyjen teko kai oli ne tärkeimmät asiat hoidettavaksi, ja kyllä ne usein jäi tekemättä tai läksyt viime tippaan tai ainakin yömyöhään. No joo jälkeen päin ajatellen myös mm. hampaiden pesu ja aika pitkään myös suihkussa käyminen ja kaikki tällaiset oli olevinaan ikäviä. Kyllä se oli varmasti, etenkin se huoneen siivous, uhmaa. En tehnyt teini-ikäisenäkään juuri muuta teinijuttua, en käyttäytynyt huonosti tai muutakaan, en vain siivonnut omaa huonetta. Muita huoneita kyllä saatoin siivota. Muistan, että monesti vanhemmat meinaisivat milloin mitäkin "kurinpidollista" tai kannustavaa systeemiä, mutta eivät sitten lopulta hoitaneet niitä loppuun asti, eli ne tuppasivat unohtumaan alun jälkeen.



Oman lapsen kohdalla olen ajatellut, että ainakaan niin en toimi, että esittelen jonkun uuden "perheen säännön" tai mitä tahansa, ja sitten jätän lapset ikään kuin omilleen sen kanssa. Vaan vanhemman täytyy katsoa lapsia pitkäjänteisemmin, että asiat tapahtuu ja hoidetaan niin kuin oli puhe, niin kauan että sovitaan jotain muuta. Ja toinen asia, yritän aina miettiä miten lapsi voi oppia arvostamaan sitä jonkun asian hoitamista itseisarvona, eikä niin että sillä voi saavuttaa jotakin ulkoista. Sanotaan nyt vaikka se hampaidenharjaus. Hampaiden harjauksesta ei luisteta siksi, että on joulu tai syntymäpäivä tai väsyttää (koska silloin hampaiden harjaamatta jättämisestä alkaa tulla juhlapäivä ja palkinto). Hampaat harjataan, koska on ihanaa mennä nukkumaan tai lähteä aamulla liikkeelle puhtailla hampailla, toisin sanoen hampaat harjataan koska hampaiden harjaus on ihana asia, ja hampaiden harjaamatta jättämisestä tulee ikävämpi olo.



Suihkussa käydään, koska puhtaana oleminen on ihanaa.



Lakanat vaihdetaan ja peitot tuuletetaan, koska raikkaaseen sänkyyn on ihanaa mennä nukkumaan.



Aamulla herätään ajoissa, koska rauhalliset aamut on ihania ja kiireiset aamut kamalia. Illalla mennään ajoissa nukkumaan, koska nukkuminen on ihanaa.



Oma huone siivotaan, koska siistissä huoneessa on kiva ja terveellistä olla. Jos ei siivoa, oletus on että ei pysty tai osaa, jolloin vanhemmat auttavat siivouksessa ja se tehdään yhdessä. Siivous ei kuitenkaan ole mikään rangaistus, vaan sitä tehdään ihan iloisesti, koska se on pieni vaiva, sillä tavalla meidän kotimme on viihtyisämpi ja tavarat säilyvät hyvässä kunnossa. Tarvittaessa vanhemmat auttavat viemällä huoneesta ylimääräistä tavaraa niin kauan, että tavaramäärä on sopiva ja siisteystaso alkaa säilyä. Kun siivous sujuu, voidaan kokeilla voidaanko valikoitua tavaraa tuoda lisää.



Yleensäkin asioita tehdään, koska sillä tavalla saa omaa elämänlaatua parannettua. Yleensäkin on kivempi tehdä asioita kuin olla tekemättä. Yleensäkin asioiden tekemisessä, raskaassakin työssä, on se hyvä puoli, että kun tekee yhtä asiaa, ei tarvitse tehdä muuta, ja sitten on hyvä mieli siitä kun on tehnyt jotain. Jos ei tee mitään, on koko ajan huono omatunto, ei saa mitään aikaiseksi, ja hyvin nopeasti mihin tahansa asiaan tarttuminen tulee vaikeaksi.



Ja koitan näillä metodeilla kouluttaa myös itseäni...

Ja nyt menen harjaamaan hampaat ja nukkumaan :). Huomenna siivoan ja vaihdan ne lakanat.

sulla ollut lapsuudessa ja nuoruudessa tuota ylempänä kuvailtua, että asioiden lykkääminen on ollut ikään kuin ainoa tapa itse vaikuttaa niihin?

Tuntuu että olen vähän päässyt siitä yli, kun olen miettinyt sitä että MIKSI teen näin. Sama kaava kun toistuu ihan uskomattomissakin asioissa.

Ensinnäkin saan siitä mielihyvää, että jätän jonkun tärkeäksi tietämäni asian odottamaan. "Ei tartte vielä".

Kai tuli sitten hetkeksi olo, nyt en voi asialle enää yhtään mitään. Olen kyllä kärsinyt tuosta tosi paljon, mutta en paljon oppinut:(

En koskaan avaa saamaani postia, jos en epäile sen olevan joku hauska posti, kutsu tai tilinauha tms. Mieheni aukoo kaikki postini, jos en itse ole niitä aukaissut. Hän odottaa aina noin päivän aukaisenko itse. Parturia, lääkäriä tms. en saa koskaan varattua kuin viimeisessä hädässä. Töissä jos on joku hankalampi asia, vetkutan sen hoitamista kunnes on pakko hoitaa. Mies myös hoitaa nykyisin laskujen maksun, aikanaan hoidin kyllä ne itse, mutta nyt en enää vuosiin.



Kuitenkin hoidan kaikki ns. mukavat asiat todella tehokkaasti. Töissäkin olen aivan tehokas yleensä aina, koska työni luonne on sellainen, mutta ne vähemmän kiireiset ja vähänkin hankalammat jutut jäävät roikkumaan.

Kaikki jutut kuin minun näppäimistöltä. Olen luullut olevani vain laiska ja saamaton mutta meitä on muitakin :D Minulla on myös impulsiivisuutta. Oon yrittäny kans päästä adhd-tutkimuksiin koska olen todella vilkas ja vaikeasti paikallaa pysyvä usein. Lääkäri ei kuitenkaan ottanut minua todesta.

Päivän kulku

Aamulla hirvittävän vaikea päästä alkuun

Siis TODELLA vaikea

Iltapäivällä alkaa sujua

Kahden maissa innostun

Neljältä olis pakko lopettaa, vituttaa lopettaa koska on todella kivaa tehdä töitä

Melkein odotan että tulis seuraava päivä

kunnes....

Aamu koittaa

On aivan sairaan, hirvittävän, kammottavan vaikea aloittaa

Yritän, mutta olen kuin täin tervassa

Huopaan ja vatvon, surffaan ahdistuneena

Iltapäivällä alkaa sujua

Kohta olen innoissani

Toivon ettei tarvis lopettaa

kunnes

Ja niin edelleen. Tämmöinen on niin pirun raastavaa ja yrityksistäni huolimattan EN VAAN ONNISTU KASVAMAAN AIKUISEKSI! Olisin todella kiitollinen hyvistä ja toimivista neuvoista.

Sain tuon aikaansaamisahdistuksen vuoksi pienimuotoisen burnoutinkin ja vetäydyin kotiäidiksi joksikin aikaa. Saa nähdä, kuinka käy, kun taas jossakin vaiheessa palaan takaisin työelämään...

tavallaan. Sitä valtaahan ja itsestä määräämistä se jollain tavalla on, mutta en voi väittää että en esimerkiksi sitä omaa huonetta olisi saanut sisustaa tai myös siivota sillä tavalla kuin itse halusin. Pääasia oli, että kunhan siivoaisin jollain tapaa edes joskus, mutta koin sen oman huoneen siivoamattomuuden kyllä jotenkin itsemääräämisoikeuteeni liittyvänä. Ja myös sellaisena asiana, että katson mitä tapahtuu, jos en siivoa. Eihän siitä oikeasti juuri mitään tapahtunut.

En olisi uskaltanut teini-ikäisenä esimerkiksi keittiön pöytää jättää siivoamatta ja maata sohvalla katsomassa telkkaria kun äiti oli tulossa töistä kotiin, mutta oman huoneen uskalsin jättää. (Tosin, yleensä se telkkari meni salamana kiinni ja keittiö alkoi siistiytyä vasta sillä viimeisellä hetkellä kun auton ääni kuului pihalta... Procrastination.)

sulla ollut lapsuudessa ja nuoruudessa tuota ylempänä kuvailtua, että asioiden lykkääminen on ollut ikään kuin ainoa tapa itse vaikuttaa niihin?

Tuntuu että olen vähän päässyt siitä yli, kun olen miettinyt sitä että MIKSI teen näin. Sama kaava kun toistuu ihan uskomattomissakin asioissa.

Ensinnäkin saan siitä mielihyvää, että jätän jonkun tärkeäksi tietämäni asian odottamaan. "Ei tartte vielä".

Paitsi että mulla tuo on paljon pahempaa töissä ja koskee kaikkea tekemistä muiden ihmisten kanssa. Laskujen maksaminen töissä tai kotona ei ole ongelma, mutta kaikki puhelinsoitot on ihan horroria. Yleensä pyydän ihmisiä varaamaan kalenteristani ajan, niin on pakko hoitaa nekin.



Nuo adrenaliinipiikit kuulostaa niin tutuilta, olen miettinyt, että sitäkö ajan tällä takaa, olenko "koukussa" niihin. Mitään järkeä tässä ei ole, varsinkin kun vietän herään aamuöisin miettimään kauhukuvia, mitä tapahtuu, kun jätin asian X tekemättä ajallaan. Päivisin pystyn vielä huijaamaan itseäni mukamamas muilla tärkeillä tekemisillä, mutta yöllä puskee armoton tylyttäjä päälle ja maalailee ihan uskomattomia kauhukuvia :(



Enpä tiennyt että tälle on nimikin ja nähtävästi muitakin uhreja.



T. Akateemisesti koulutettu, koulutusta vastaavissa vastuullisissa tehtävissä, kiinnijäämistä odotellessa...

ihan selkeästi vanhemmat, ennen kaikkea äiti oli autoritaarinen, aina-oikeassa -persoona. Mäkätti loputtomasti kaikesta, muttei koskaan opettanut tekemään mitään ja pahimmillaan teki asiat itse uudestaan. Esim. opin keittämään vettäkin vasta kun olin jo muuttanut kotoa pois. Olin kyllä kysynyt äidiltä mistä tietää, että vesi kiehuu, mutta vastaus oli vain että kyllä sen tietää tms. Sama juttu kaikessa muussakin. Äidillä oli ja on vieläkin ärsyttävä tapa myös esittää oma käsityksensä lastensa mielipiteenä: ethän sinä siitä tykkää jne. Jos halusi jotain, mitä äiti ei halunnut, niin hirveä perustelu ja aivopesu, kunnes et enää tiennyt mitä mieltä olet. Opin muodostamaan omia mielipiteitä vasta tosi myöhään ja vieläkin otan joskus asioita liikaa at their face value. Tiedän, että tekemättömyyden aiheuttama vapauden tunne on peräisin siitä, että se toisintaa äitikapinan aikoinaan antamaa tunnetta itsenäisyydestä, kun todellinen itsenäinen päätöksenteko oli mahdotonta.

ihan selkeästi vanhemmat, ennen kaikkea äiti oli autoritaarinen, aina-oikeassa -persoona. Mäkätti loputtomasti kaikesta, muttei koskaan opettanut tekemään mitään ja pahimmillaan teki asiat itse uudestaan. Esim. opin keittämään vettäkin vasta kun olin jo muuttanut kotoa pois. Olin kyllä kysynyt äidiltä mistä tietää, että vesi kiehuu, mutta vastaus oli vain että kyllä sen tietää tms. Sama juttu kaikessa muussakin. Äidillä oli ja on vieläkin ärsyttävä tapa myös esittää oma käsityksensä lastensa mielipiteenä: ethän sinä siitä tykkää jne. Jos halusi jotain, mitä äiti ei halunnut, niin hirveä perustelu ja aivopesu, kunnes et enää tiennyt mitä mieltä olet. Opin muodostamaan omia mielipiteitä vasta tosi myöhään ja vieläkin otan joskus asioita liikaa at their face value. Tiedän, että tekemättömyyden aiheuttama vapauden tunne on peräisin siitä, että se toisintaa äitikapinan aikoinaan antamaa tunnetta itsenäisyydestä, kun todellinen itsenäinen päätöksenteko oli mahdotonta.

Omalta kohdalta lisäisin vielä, että tekemättömyys osaltaan johtuu tuosta, että lapsena oppi siihen ettei omat mielipiteet ja päätökset yleensä ovat "vääriä". Nyt aikuisenakaan ei luota että osaisi tehdä oikeita päätöksiä tai käyttäytyä oikein tietyissä tilanteissa. Mulla on tosi usein olo, että en ymmärrä kokonaisuutta tai kaikkia siihen vaikuttavia osia, joten tukeudun auktoriteetteihin, koska oma kykyä tehdä fiksuja päätöksiä ei mukamas ole :(

ihan selkeästi vanhemmat, ennen kaikkea äiti oli autoritaarinen, aina-oikeassa -persoona. Mäkätti loputtomasti kaikesta, muttei koskaan opettanut tekemään mitään ja pahimmillaan teki asiat itse uudestaan. Esim. opin keittämään vettäkin vasta kun olin jo muuttanut kotoa pois. Olin kyllä kysynyt äidiltä mistä tietää, että vesi kiehuu, mutta vastaus oli vain että kyllä sen tietää tms. Sama juttu kaikessa muussakin. Äidillä oli ja on vieläkin ärsyttävä tapa myös esittää oma käsityksensä lastensa mielipiteenä: ethän sinä siitä tykkää jne. Jos halusi jotain, mitä äiti ei halunnut, niin hirveä perustelu ja aivopesu, kunnes et enää tiennyt mitä mieltä olet. Opin muodostamaan omia mielipiteitä vasta tosi myöhään ja vieläkin otan joskus asioita liikaa at their face value. Tiedän, että tekemättömyyden aiheuttama vapauden tunne on peräisin siitä, että se toisintaa äitikapinan aikoinaan antamaa tunnetta itsenäisyydestä, kun todellinen itsenäinen päätöksenteko oli mahdotonta.

kirjoitin tuossa yllä vihasta, sun kirjoituksesi oli hyvä, tästä oivalsin että kyllä, siinä että jotenkin lamaantuu, on jotain selvitytymiskamppailua. kun ei voi olla aktiivinen ja osallistuva, voi hallita elämäänsä lamaantumalla.

Siis aivan kuin minun kynästäni tuo!

Minunkin lapsuudessani äiti mäkätti aina siitä, kun oli sotkuista/ hän "joutui tehdä KAIKEN yksin" (ruuanlaitto, tiskaus), mutta joka kerta kun menin auttamaan, hän hätisteli minut aina pois. "Ei sitä noin tehdä, annas kun minä.." TAI "Tuossa menee koko päivä, annas kun minä teen tämän .." vastaavia verukkeita tuli aina, vaikka olisinkin osannut homman tehdä. Ilmeisesti en kuitenkaan koskaan yhtä hyvin kuin äiti :/ Myöskin kaikki mielipiteeni piti aina korjata, tai niitä pidettiin muuten vain naurettavina.

Mielenkiintoista sinänsä. Muutettuani omilleni, olen aina selviytynyt keskivertonuoria paremmin. En esimerkiksi KOSKAAN ole joutunut lainaamaan cvanhemmiltani rahaa, tai käymään porukoilla syömässä koska oma jääkaappi on tyhjä.. Myöskin koko lukion tein töitä 30h viikossa koulun ohella, samoin opiskellessani yliopistossa... Pidän siis itseäni perusahkerana tyyppinä. Minulla on myös varsin vahvoja mielipiteitä nykyään, emmekä oikein tule äitini kanssa toimeen. Oma ajatusmaailmani eroaa niin radikaalisti hänen maailmankuvastaan, eikä hän edelleenkään tunnu hyväksyvän sitä (?). Myöskin, vaikka olen meistä lapsista se joka on saavuttanut eniten elämässä (akateeminen koulutus, arvostettu työpaikka, lapset ja talo jne..) äiti tuntuu edelleen olevansa siinä uskossa, etten pärjää OMILLANI (ts. tarvitsisin jatkuvasti hänen, mieheni, isäni jne APUA joka asiassa), tämä on todella raivostuttavaa! Siksipä en voisi IKINÄ myöntää tätä, että laskujen makselu, virastoasiat jne you name it, ovat minulle todella hankalia asioita hoitaa ajoissa.

Tunnistin itseni myös siitä, kun joku tilitti noista lykkääntyvistä hommista erityisesti töissä.. Allekirjoitan täysin. Tuntuu, että lykkäilen asioita valikoidusti. Lasten jutut esimerkiksi hoidan AINA ajallaan, koska ne on pakko. Muutenkin kaikki ne jutut, joiden hoitamattomuudesta jäisin heti kiinni, hoituvat alta aikayksikön. Eli ne, joihin liittyy muitakin henkilöitä itseni lisäksi. Kiinnijäämisen pelko on niin suuri, ja se "häpeä" mitä siitä seuraisi kun kaikki saisivat tietää, millainen laiskap*ska olen. Olen yrittänyt soveltaa tätä kiinnijäämisen pelkoa motivaatioksi kaikkeen tekemiseen, mutta se ei vaan toimi niihin juttuihin (no vaikka ne laskut!) joista tiedän, että voin ihan hyvin lykätä niitä.

Tulipas epäselvä tilitys. Toivottavasti tajusitte mitä yritän sanoa :D Eli jos elelisin yksin ja jos työnkuvani olisi sellainen, etten olisi välittämässä vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, varmaankin KAIKKI olisi yhtä kaaosta, kun ei olisi ketään "jota varten täytyy pitää koti siistinä ja työhommat tehtynä määräaikaan mennessä".

Kukaan läheiseni ei ikinä uskoisi, että omaan tällaisen ongelman.

viimeisin postaus osoitteessa alexbeadon.com

viimeisin postaus osoitteessa alexbeadon.com

mutta se ei johdu siitä että olisin onnnistunut muuttamaan tapojani, vaano len hyväksynty tuon tavan osaksi persoonaani. En taistele sitä vastaan. Hyväksyn että hoidan kaiken viime tingassa ja se on ihan ok.

mutta haluaisin kysyä teiltä ongelmasta kärsiviltä, että kun olitte lapsia, vaativatko vanhempanne teitä hoitamaan velvollisuutenne vai saitteko olla aika vapaasti?

Miehessäni huomaan aina joskus tuota epämieluisten asioiden lykkäämistä (vaikka joissain asioissa hän on toisaalta hyvinkin tehokas). Minulla on se käsitys, että hänen lapsuudenkodissaan lapsia ei juurikaan jämäkästi käsketty tekemään asioita, vaan korkeintaan vain jäkätettiin esimerkiksi siitä, että lapset eivät osallistuneet siivoamiseen tms.

Eli se tekemättömyys on ikään kuin kapinaa ikuisesti päässä soivaa äidin nalkutusta vastaan?

Lomakkeiden täyttäminen ja laskujen maksaminen netissä on ihan helvettiä, kun kirjiamet ja numerot pomppii silmissä.



Nykyään pitää tehdä tosi paljon itse sellaista mihin ennen sai palvelua, esim. pankkiasiat. Melkein pitää olla kotitoimisto.