Kuolleen lapsen huone

suru on heillä suuri :((( siitä ei toivu koskaan..

vuosi on tosi lyhyt aika...

eli kukin suree tavallaan...

ja voi tuoda lohtua piipahatamalla lapsensa huoneessa, katsellen muistoja, ehkä tuoksuja...

mikä sinä, ap , olet sanomaan mikä on oikein, mikä outoa.....

anna ihmisten surra rauhassa, kunkin omalla tavallaan....

Meillä oli pitkään myös pojan kengät eteisessä mutta olen ne nyt saanut pois. Luulen että se että saa asiat pois silmistä ei saa niitä pois mielestä. Tai tiedän tämän ainakin omalta osaltani. Ja minä haluan pitää tavaroita esillä, jotenkin tarvitsen todisteita siitä että poikani todellakin oli olemassa 10 vuotta. Menetettyä lasta kantaa mukanaan joka päivä joka sekunti ajatuksissa ja sydämmessä.

Tuntuu vaan että olisi helpompaa siivota pois kaikki jotta ei joutuisi näkemään tavaroita koko ajan.

Ap

nyt varsinkin kun ystäväni lapsen kuolemasta tuli 7v täyteen ja huone on edelleen entisensä ja vaateita on sängyn päällä täsmälleen siten, kun poika ne siihen heitti lähtiessään kohtalokkaalle matkalleen. Niitä äiti käy haistelemassa päivittäin.

Surullista on sekä kuolema että se fakta, että joskus on päästettävä irti ja jos sitä ei toinen osaa tehdä.

Muu perhe kärsii todella, muut lapset eivät paljon kavereita kehtaa kotiin tuoda, kun äiti saattaa raivostua, jos joku sinne huoneeseen menee ja ovi sinne pitää olla koko ajan auki.

Voimia kaikille kuolleiden äideille ja isille, ei se ole helppoa enkä haluaisi itse kyllä kokea.

Propsit sille joka jaksaa huonetta siivota noinkin pian.



Itselläni on myös omat veriset vaatteetkin tallessa onnettomuudesta. Lapsen meni kaatopaikalle teholta kun ajattelin vaan että ostan lapselle sitten uusia kun lapsi parantuu.



Ei lapsen huoneelle tartte mitään tehdä. Minua harmittaa muissa lapsissa se että meni mylläämään kuolleen sisaruksen sängyn jne. heti samana päivänä kun todettiin lapsi kuolleeksi.

Todella yleinen reaktio mikä lapsen menettäneille tulee on se kauhu myöhemmin kun elämää alkaa joskus suunnittelemaan: alkaa miettimään juurikin lapsen huoneen muuttamista tai matkaa ulkomaille.

Osaa ihmisistä rajoittaa muuttaminen koska lapsi makaa siellä hautapaikalla jonne ei pääsisi esim. ulkomailta.



Leluja ja vaatteita on meillä jätetty säilöön, osa jäi leikkiin ja päälle puettavaksi nuoremmalle lapselle.



Minua oksettaa että asiasta tietämättömät arvostelisi muita jotka on kokeneet asian.

Kerrankin eräs niinikään onnettomuudessa kuolleen lapsen äiti mietti illalla lapsen kuoltua että heittääkkö lapsen aamupäivänen kakkavaippa roskiin vai säästääkkö. TE ETTE VAAN VOI TÄTÄ KÄSITTÄÄ!



Kuolemasta ei pääse yli, sen kanssa on pakotettu elää.

Kun näet ihmisen muttet tiedä että häneltä lapsi on kuollut, niin et sinä näe hänestäettä hän kärsii asiaa vielä kymmenien vuosien kuluttua, se on jokaisessa päivässä mukana: menetys.



Elämä jatkuu, mutta lapsen menettäneellä siinä elämässä on aina läsnä jotain jota muut ei tunne tai huomaa.



Hienointa mitä lapsensa menettänyt tekee on elää elämäänsä välittämättä mitä muut hänen teoistaan on mieltä. Kuten sinusta ap. Olet piikki niskassa, lisäpaino vetämään tunnetilaa alemmas.

voisin myös kuvitella, että sen lisäksi, että ei ole voimia siivota huonetta niin sen siivoaminen ja ottaminen muuhun käyttöön tuntuu samalle kuin antaisi sen lapsen kokonaan pois, ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Siinä ikään kuin petetään sen lapsen muisto, heitetään sekin pois ja yritetään olla kuin lasta ei olisi koskaan ollutkaan. Kun huone pidetään sellaisenaan ,niin pidetään sen lapsen muisto elämässä mukana. Multa ei ole lasta kuollut, mutta pidän aika hurjana ajatusta, että lapsen kuoleman jälkeen voisi vaan siivota tavarat pois ja jatkaa elämää. Vähän saa välistä surra, mutta karavaani liikkeelle vaan. Ymmärrän kyllä, että ap ajattelee, että perheen olisi helpompi, kun ei ole niitä tavaroita muistuttamassa, mutta ehkä niitä tavaroita ei tarvita siihen muistutteluun, ehkä sen menetyksen muistaa ihan ilmankin ja ne tavarat auttavat muistelemaan hyvällä tavalla.

jossa lapseni eli vaikka monet eivät tätä ymmärrä. Tiedän että lapseni ei ole enää täällä mutta täällä hän eli ja en halua häntä jättää.

sen kuolleen tangokuninkaan, Sauli Lehtosen vanhemmista. Heillä oli noin 10 vuotta myöhemmin edelleen Saulin huone koskemattomana. Samoin muistan, kun Raisa Räisänen katosi, niin äitinsä kertoi 6-7 vuotta katoamisesta, että Raisan huone on ennallaan ja samat vaatteet tuolin selkämykselläkin kuin lähteissään.



Lapsesta luopuminen on kuulemma tosi vaikeaa. Siivoaminen, lehtitilausta lopettaminen, tilien sulkeminen jne. Niitä lykkää, kun ei halua päästää irti. Tämän Eveliina Lappalaisen isähän kertoi, että Eveliinalle tuli lehtikin varmaan vuoden ajan kuolen jälkeen, kun ei voimat riittänyt soittaa. SAnoi, että jokainen askel, vaikka pankissa käyminen selvittämässä tilit, on raskas ja sitä lykkää.