Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka olet lapsesi kaveri ennemmin kuin kasvattaja
26.08.2012 |
Haluaisin kovasti oppia ymmärtämään ajatuksenjuoksuasi. Haluaisin tietää, miten ihmeessä kuvittelet tekeväsi lapsellesi palveluksen sallimalla hänelle kaiken, mitä hän keksii haluta. Ymmärrän, että oman lapsen eteen tekee tietysti kaikkensa, mutta en jaksa ymmärtää sitä, että lasta ei opeta pärjäämään ja että kaiken on aina oltava kivaa ja ihanaa lapsen elämässä.
Annan esimerkkejä lasteni koulukavereista:
1) Kouluruokailu. Lapsi ei ole koskaan syönyt sitä, koska äiti on päättänyt niin. Tai oikeastaan lapsi on päättänyt niin, äidille kyllä käy, että lapsi hakee ruokalasta jäätelöä tai juhlapäivinä jälkiruokaa mutta ruokaa ei tarvitse syödä. Koska lapsi ei tahdo.
2) Lapsi ei pidä uskonnosta eikä halua käydä uskonnontunneilla. Ensin äiti yrittää kaikkensa, jotta lapsen ei tarvitse sinne osallistua (miksi ei voisi tehdä sillä tunnilla vaikka matikan tehtäviä?), sitten eroaa kirkosta ja tadaa, lapsi ei osallistu uskonnontunneille. Paitsi yläasteella kun tuli kiva uskonnonope luokanvalvojaksi. Silloin lapsi sai osalistua ja rippikoulunkin kävi.
3) Lapsi ei ui. Siis koulun kanssa. Hänen ei tarvitse. Syynä oli aluksi allergia mutta se menetti merkitystään, kun kuitenkin lapsi kävi uimassa äitinsä kanssa kouluajan ulkopuolella. Sitten se oli vain vanhemman päätös. Lapsi ei myöskään juokse, kun se hengästyttää. Äiti kirjoittaa lupalappuja liukuhihnalta liikuntatunneilta poissaoloon. Kun liikunnasta tuli nelonen, äiti aloitti taistelun siitä, että lapsi saisi suorittaa liikunnan nelosen kirjallisena.
4) Kun lapsi urheilupäivänä kastui (satoi), tuli äiti hakemaan lapsensa kotiin tuntia ennen koulupäivän päättymistä. Lapsella oli kurjaa olla märissä vaatteissa. Mitä väliä, vaikka ohjeistukseksi oli annettu sadekelivaatteet. Lapsi lähti kotiin äidin kanssa ja oli siis tässä vaiheessa 15-vuotias.
5) Lapsi valitsi valinnaisaineeksi kotitalouden, mutta ei enää ollutkaan kaveriväleissä muiden valinneiden kanssa. Halusi vaihtaa ja sai luvan vaihtaa käsitöihin. Parin viikon jälkeen ei viihtynyt käsitöissä ja halusi vaihtaa kotitalouteen takaisin. En tiedä, mitä opettaja mietti, mutta pienen väännön jälkeen lapsi vaihtoi takaisin kotitalouteen.
6) Äiti soitti TET-paikkaan ekana aamuna ja ilmoitti, että lapsi tulee hänen luvallaan töihin tuntia myöhemmin (klo 10), koska bussi olisi tullut klo 8.10 ja työ olisi alkanut vasta klo 9. Eihän nyt 15-vuotias voi jaksaa odottaa noin kauaa työn alkamista! Samassa puhelussa ilmoitti, että lapsen pitää päästä klo 14.45,jotta ehtii bussiin.
Voisin jatkaa näitä esimerkkejä loputtomiin. Surullisinta tässä on se, että kyse ei ole vain yhdestä oudosta äidistä, vaan esimerkeissä on useampia lapsia lasten kaveripiiristä.
En ymmärrä.
Kommentit (24)
oisin voinut kans esim. luvata että märkä lapsi saa tulla kotiin (miksi ihmeessä pitäisi notkua koulussa, vilustua ja olla sen jälkeen viikko pois kotona kuumeessa????)
Myös ruokailun suhteen olen avoin, miksi lapsen olisi aina pakko syödä lautanen tyhjäksi???? Mikä kasvatuksellinen funktio sillä on tässä läskien luvatussa maassa???? Täällä keski-ikäiset opettajat käyvät lihavuusleikkauksissa ym. lihavuudesta johtuvia sairauslomia. Välillä tulevat kouluun patistamaan, että kyl oppilaiden pitää kunnioittaa ruokaa ja syödä lautanen tyhjäksi... äly hoiiii
Muuten ei kiinnosta miten "naapurit" kasvattaa lapsiaan, niin kauan kun eivät kiusaa omiani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
... Voisiko olla kyse yksittäisistä poikkeusjärjestelyistä? Nojoo, en näin äkkiseltään itsekään ymmärrä ihan noita kaikkia esimerkkejä, mutta minusta on esim. ok, että lapsella on sananvaltaa omiin uskonnäkemyksiinsä ja ne saattavat jopa vaihtua kerran 9 vuoden aikana. Tai vilustunut ja märissä vaatteissa oleva lapsi voi lähteä koulusta hieman aikaisemmin, mikä ei suinkaan tarkoita että "unohtamalla" tavaroitaan saa erivapauksia kerta toisensa jälkeen.
Kuulopuheet tai oman lapsesi kertomukset eivät välttämättä ole kovinkaan totuudenmukaisia, itseasiassa hyvin epätodennäköistä että ihmiset puhuvat muiden asioista ilman pientä värittämistä. Varsinkin lapset tykkäävät käyttää perustelua "mutku kaikki muutkin" kun haluavat itse löyhempiä sääntöjä tai uusia tavaroita.
Mielestäni lapsen ei kuulu olla elää keskipisteenä eikä kaikkea pidä todellakaan tehdä lapselle valmiiksi, mutta ei siellä kotona siltikään tarvitse elää kuin armeijassa. Lapseen voi suhtautua kuten ihmiseen, kuunnella ja tulla vähän vastaankin eikä aina katsoa sitä lasta ylhäältä alaspäin.Siitä seuraa väistämättä tilanteita, joissa toimitaan toisin kuin yleensä.
todella hyvät ja lämpimät välit. Etenkin tytär (21) kertoo minulle paljon asioistaan, reissaamme yhdessä jne. Silti en koe, että olisimme ns. kavereita. Minä olen ja tulen aina olemaan äiti. Hän voi puhua minulle esimerkiksi suhteesta avoimieheensä, mutta minä en avaudu koskaan suhteestani hänen isäänsä samalla tavalla. Kuuntelen vaikka kuinka pitkään hänen juttujaan, mutta en edes kuvittele, että hän jaksaisi kuunnella minun juttujani samalla intensiteetillä. Hän saattaa pyytää neuvoa johonkin ihmisuhdeasiaan ja omien kavereidensa ongelmiin, mutta minä en koskaan kysyä häneltä neuvoa johonkin oman ystäväni pulmaan. Olen häntä kuitenkin 30 vuotta vanhempi ja elämänkokemukseni on toista luokkaa - niin terävä ja ihana nuori nainen kuin hän onkin.
Myös aikuisella lapsella on oikeus äitiin, joka ei kuormita nuorta aikuista avioeroilla, miessuhteilla, vaihdevuosivaivoilla jne. 100-prosenttinen kaveruus on taakka lapselle. Hänellä on oikeus koko aikuisiän olla se, joka oppii ja seuraa vanhemman esimerkkiä. Tästä syntyy hyvä ja läheinen suhde, jolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä kaverisuhteen kanssa.
Olen tavannut näitä äitejä, jotka kaveeraavat teiniensä kanssa. Yhdessä ollaan tupakalla, ostetaan jääkaappi täyteen kaljaa jne. Ei siinä kuitenkaan ole kyse kaveruudesta vaan kosiskelusta. Vanhempi kosiskelee lastaan, jotta tämä pitäisi hänestä. Säälittävää.
Kaveruus ja läheinen suhde lapseen ovat kaksi eri asiaa. Kun lapsen kanssa on oikein läheinen, on lapsella hyvä ja turvallinen olla, vanhempi on se, joka kuuntelee, auttaa ja opastaa mutta joka ei kaada oman elämänsä kipuja lapsen kannettavaksi eikä tee lapsesta omaa uskottuaan.
Kaverisuhde tarkoittaa sitä, että vanhempi uppoaa teininsä maailmaan eikä enää näe, mitä asioita lapsi tarvitsee kasvaakseen yhteiskunnan jäseneksi. Kun lapsi päättää, vaikkapa vuosittain, kuuluako kirkkoon vai ei, ollaan aika kaukana hyvästä vanhempi-lapsi-suhteesta. Ihan maalaisjärkikin sen jo sanoo.
Psykologi Bent Hougaardin käsite curling-vanhemmuus tuli kuin taivaanmannana monille neuvottomille kasvattajille, jotka tasapainoilevat koulun sääntöjen ja vanhempien mielipiteiden välillä. Curling-vanhemmuus tarkoittaa sitä, että vanhemmat tasoittavat lapsien tien kehdosta kouluun, ja ryhtyvät näiden laupeiksi kotisamarialaisiksi, palkatta. Koti on viihdytyskeskus, jossa määrää alle kouluikäinen. Lasten elämä on kuin sileää curling-rataa, elo suojaisa kuin munankeltuaisella. Hougaardin mukaan curling-lapsista kasvaa röyhkeitä aikuisia, jotka eivät kestä vastoinkäymisiä.
"Ope, hei, voit sä väistää, kun mä en näe taululle", sanoo eturivin tyttö nyreästi. Jos kirjoitan taululle, en voi samalla väistellä lapsen tieltä. Opettajana en voi huutaa tytölle, että kai minulla on oikeus käyttää taulua. Samankaltaiseen tilanteeseen joutui lastenpsykologi Bent Hougaard. Hän näki noin viisi vuotiaan pojan heittävän hiekkaa hiekkalaatikolla, ja pyysi tätä lopettamaan. "Paska vanha setä, et sä mua määrää", poika huusi. Bent Hougaard laski mielessään viiteen, ja alkoi pohtia ongelmaa. Syntyi käsite curling-vanhemmuus, joka Hougaardin mukaan on keskiluokan ongelma. Lapsille ei aseteta rajoja, ja he saavat tehdä valintoja aivan itse. Aivan liian varhain. Vanhempien syyllisyys aikapulasta ajaa heitä ahdinkoon.
Minä ensin -asenne alkaa Hougaardin mukaan hiekkalaatikolla. Bent Hougaard syntyi 1940-luvulla, ja kuuluu ikäpolveen, jolle vitsa vinkui rehtorinkansliassa. Hougaard ihannoi sitä, että lapsi ja opettaja tiesivät molemmat paikkansa. Opettavaa aikuista oli toteltava. 1970-luvun lapsena muistan taas oppineeni tarhassa, että kaikkien kanssa tulee leikkiä. Opin pelkäämään ydinvoimaa ja askartelin DDR:stä tuotettujen lastenohjelmien malliin.
Rakkautta ja substraalia
Hougaard kutsuu "psyykkiseksi substraaliksi" myönteistä vaikutusta, jolla vanhemmat haluavat antaa lapsille parhaat elämisen mahdollisuudet. Hougaard on kriittinen sen suhteen, että lapsille ikään kuin annostellaan ravinteita oikeassa suhteessa. Lapsilta
kysytään koko ajan, mitä tämä haluaa. Tämä on hänen mielestään yhteydessä yhteiskunnan yleiseen macdonaldisaatioon. Macdonaldisaatio tarkoittaa automatisoituvaa maailmaa, jossa laatu ei ratkaise, vaan määrä, nopeus, edullisuus, tehokkuus ja helppous. On helpompi antaa lapselle karkkipussi, kuin inttää vastaan. Easy come, easy go.
Hougaardin mukaan on muistettava, että lapset eivät ole ystäviämme. Heillä on kykyjä, mutta he eivät ole kyllin kyvykkäitä. Lapsille annetaan aivan liian pitkiä vastauksia. Lapsipsykologian Hougaard leimaa höpölöpöksi, jolta lapset tulisi säästää. Aikuisen on yhä asetettava rajat, Hougaard toteaa. Luottamusta ja kannustusta olisi annettava sopivassa suhteessa.
olen ehkä itsekin enemmän kaveri kuin äiti teinityttärelleni...siis en osaa perustella kunnolla, miksi näin.
1. Lapseni syö usein kouluruuan, sillä hänellä on nälkä ja hän harrastaa urheilua. Välillä on niin pahaa ruokaa, että syö vain ehkä salaattia ja leipää.
Muut esimerkit ovat kohdallamme aika absurdeja...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
todella hyvät ja lämpimät välit. Etenkin tytär (21) kertoo minulle paljon asioistaan, reissaamme yhdessä jne. Silti en koe, että olisimme ns. kavereita. Minä olen ja tulen aina olemaan äiti. Hän voi puhua minulle esimerkiksi suhteesta avoimieheensä, mutta minä en avaudu koskaan suhteestani hänen isäänsä samalla tavalla. Kuuntelen vaikka kuinka pitkään hänen juttujaan, mutta en edes kuvittele, että hän jaksaisi kuunnella minun juttujani samalla intensiteetillä. Hän saattaa pyytää neuvoa johonkin ihmisuhdeasiaan ja omien kavereidensa ongelmiin, mutta minä en koskaan kysyä häneltä neuvoa johonkin oman ystäväni pulmaan. Olen häntä kuitenkin 30 vuotta vanhempi ja elämänkokemukseni on toista luokkaa - niin terävä ja ihana nuori nainen kuin hän onkin.
Mulla on tällaiset välit ihanaan äitiini! Olen 39- vuotias ja äitini 65.
En tarkoita siis ruoan suhteen. Olen samaa mieltä, että lapsi päättää, paljonko syö. Tosin jos lapsi itse annostelee ruoan lautaselleen, on mielestäni aika kohtuullista, että syö kaiken tai ainakin lähes kaiken (jos jokin päällisin puolin tuttu onkin aivan oudoista aineksista tehty, ymmärrän, että siitä ei välttämättä pidä). Mitään lautanen tyhjäksi -meininkiä en siis hyväksy, jos lapsi ei ole saanut päättää annoksen koosta, enkä oikein jaksa ymmärtää sitä jatkuvaa naputusta siitä, miten kaikkea on otettava. Jos ei pidä, niin ei tarvitse ottaa. Mutta jotain tietysti on otettava, vaikka sitten sitä näkkäriä.
Sen sijaan en ymmärrä, miten jokin oppitunti voisi olla oppilaan päätettävissä, saatikka sitten uskonasiat, jotka ovat pienelle lapselle käsittämättömiä ja isommallekin vielä suuri mysteeri. Lasta on tietenkin kuunneltava, mutta perusteluksi ei mielestäni voi riittää, että ei pidä aineesta. Mitä jos lapsi ei pidä käsitöistä?
Lain mukaan alle 15-vuotiaan uskonasioista päättää vanhempi. Lapsi on vielä uskonasioissa aivan alkeellisella tasolla eikä häntä voi kuormittaa tuollaisella taakalla. VAnhempi siis on se, joka päättää, että lapsi joko kuuluu kirkkoon tai ei kuulu, mutta hän ei voi tehdä päätöstä sen takia, että lapsi ei viihdy uskonnontunneilla (kun se on tylsää). En pysty käsittämään, minkälainen vanhempi ei tajua, että kaikki ei voi lapselle olla mielenkiintoista ja ihanaa, vaan niitä pettymyksen tunteitakin pitää olla ja niitä on harjoiteltavakin käsittelemään. Miten ne muut oppilaat, jotka eivät pidä jostain aineesta? Saavatko hekin ne lopettaa, kun lasta on kuunneltava?
Esimerkkini märistä vaatteista oli vähän hankala.Kun on erikseen ohjeistettu, että liikuntapäivänä pitää olla mukana sadevarusteet, ja osalla lapsista niitä ei kuitenkaan ole. Ja kun sitten sataa, niin saavatko nämä (tahallaan) unohtaneet palkita siten, että haetaan kotiin, kun ovat niin märkiä ja voivat vilustua? Miksi se äiti ei voinut kiikuttaa niitä sadevarusteita paikalle aiemmin, kun kuitenkin pystyi pari tuntia myöhemmin hakemaan sen lapsen kotiin märkien vaatteiden takia? Tämä asia muuten oikeasti sieppasi, koska kyseessä oli lauantaityöpäivä ja siis urheilupäivä, josta oli annettu ohjeita reilusti etukäteen. Pienet ekaluokkalaiset (yksi heistä omanikin) siellä sadetakeissaan ja kumisaappaissaan värjöttelivät, kun iso kuudesluokkalainen haetaan kotiin, ettei vaan kullannuppu korkokengissä ja minihameessa vilustu urheilupäivänä! Olin itse paikalla ja samoin osa vanhemmista, ja nämä teinitytöt epäsopivissa vaatteissa siellä aivan tahallaan keikistelivät ilman sadevarusteita ja saivat vanhemmiltaan palkkioksi vielä lähteä aiemmin kotiin. Tosi moraalista toimintaa! Vieläkin kiukuttaa, kun open yli käveltiin eikä hän oikein voinut mitään tehdä, kun lapsi vain haettiin kotiin.
Itse koen, että lapsi voi kokea pettymyksiä ja epäömiellyttäviäkin asioita ja että siitä hän oppii niitä käsittelemään. En tarkoita tällä, että lapsen elämän olisi oltava koko ajan hankalaa tai että häntä ei kuunneltaisi, vaan tarkoitan sitä, että lapsi ei tekisi niitä päätöksiä vaan aikuiset, jotka huomioivat lapsen kannan. Esim. urheilupäivänä meidän lapset olisivat joutuneet olemaan kylmissään, ellen sitten olisi tuonut niitä sadevarusteita paikalle. En todellakaan olisi palkinnut lasta vapaatunnilla, kun ei ole ottanut varusteita mukaan. Meillä ei myöskään uskonasioista päätä lapsi vaan me vanhemmat. 15-vuotiaana saa lapsikin sanoa tahtonsa, ei sitä ennen. Emme kuulu kirkkoon tai ole kuulumatta lasten tahdon mukaan vaan ihan omien päätöstemme mukaisesti emmekä muuta vakaumustamme vain, koska lapsi niin tahtoo, ettei olisi tylsää.
Pakko sanoa, etten ole yhtään lähempänä ymmärrystä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen lapseni kanssaeläjä, molemmat muokataan toisiamme. En usko kasvatukseen joka tulee "ylhäältäpäin". Vaikutetaan toineen toisiimme omalla tavallamme elää, ei siinä mitään kasvatusta tarvita.
Alle 12-vuotias poika vaihtaa koulua kuin sukkia, koska "siellä on ihan tyhmä ope ja osa luokasta kiusaa". Kiusaaminen on totta, vaan miten siihen päädyttiin? Sillä, että kys. poika VASIKOI päivittäin muiden oppilaiden touhuja rehtorille saakka..! Äitinsä hysteerisenä puolusti poikaansa ja niinpä se koulu tosiaan vaihtui kolme tai neljä kertaa vuoden sisällä.
17-vuotias poika elää yh-äidin ja sisarusten kanssa pienessä asunnossa. Sisarukset, pienemmät tytöt, jakavat huoneen mutta isoin makuuhuone on varattu tälle herralle. Ei opiskele, ei käy töissä, pelaa tietokoneella kaikki päivät ja viikonloput ryyppää. Äidiltä tulee rahaa tasaisena vanana peleihin, kaljaan ja vaatteisiin, pienemmät saavat pärjätä sillä, mitä on. Pojan tietokonetta ei saa käyttää kukaan muu, joten jos pienempien pitää esim. tehdä läksyjä koneella, on lähdettävä kirjastoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti ei saa mitään kuria teinityttöönsä, joka uhittelee ja haistattelee tälle päin naamaa. Äiti: "varasin meille sen risteilyn nyt ensi viikoksi, lähdetään yhdessä lauantaina". 14-vuotias tytär: "joo vittu mä mihinkää lähe, mee keskenäs vaa! en tasan mee minnekään vitun laivalle vittu sun kaa." Äiti: "..."
Myöhemmin sama äiti kertoo tästä välikohtauksesta minulle ja kun ihmettelen ääneen, että mitä hän aikoo tehdä, eihän hän voi tuon ikäistä yksinkään yöksi jättää: "Kuinka sä saat 14-vuotiaan väkisin lähtemään mukaas, häh?? Haluaisin nähdä, miten sen itse teet!" No öööh...miten olisi AUKTORITEETILLA? Tyttö on kasvatettu äidin "kaverina" alusta asti, ehkä se selittää.
Tökkäsi siinä vaiheessa kun alkoi tämä yleistys, että jos on kaveri lasten kanssa, antaa kaiken periksi.
Minä en anna muissakaan kaverisuhteissa kaikkea periksi niin en kai minä anna lapsienikaan kanssa.
Mutta hyviä kavereita ollaan lasten tai oikeastaan jo melkein aikuisten kanssa. Aina ollaan oltu ja hyväkäytöksisiä ja kohteliaita ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tökkäsi siinä vaiheessa kun alkoi tämä yleistys, että jos on kaveri lasten kanssa, antaa kaiken periksi.
Minä en anna muissakaan kaverisuhteissa kaikkea periksi niin en kai minä anna lapsienikaan kanssa.Mutta hyviä kavereita ollaan lasten tai oikeastaan jo melkein aikuisten kanssa. Aina ollaan oltu ja hyväkäytöksisiä ja kohteliaita ovat.
niin silloin et ole kaveri vaan kasvattaja.
En ajattele kasvattajaa minään autoritäärisenä pikkuitlerinä vaan ihan aikuisena, joka laittaa rajat. Silti voi kuunnella, olla hauska ja puuhata lapsensa kanssa vaikka mitä.
Kaverina tarkoitan ihmistä, joka ei laita rajoja ja jonka mielestä lapsi saa itse päättää kaikista asioista. Vanhempi ei uskalla eikä halua näitä päätöksiä tehdä, koska hän kalastelee lapsen suosiota. Haluaa olla vain se kiva vanhempi.
Ap
On vissin riittänyt, että olen omalla esimerkilläni osoittanut, että mikä on fiksu tapa toimia. Kuri ja säännöt ovat olleet tarpeettomia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta onhan noita. Monesti lapsi on samanlaisissa tapauksissa vielä pari vuotta nuorempi.
T. Mutsi, joka riitelee 14-vuotiaan kanssa siitä saako ottaa kolmannen reijän toiseen korvaansa. Ja jonka mielestä kaksi tuon ikäiselle riittää. Vaikka asia on loppujenlopuksi tälle äipälle ihan sama...
Vanhempien tehtävä on valmistaa lasta aikuisuuteen ja elämään yhteiskunnassa. Ne säännöt ja kuri ovat rajoja, mitkä tuovat turvallisuuden tunnetta lapselle. Lapsi ei siitä välttämättä juuri silloin pidä, mutta myöhemmin kyllä arvostaa. Kurilla itse ainakin tarkoitan sitä, että lapselle opetetaan oikean ja väärän merkitys ja että teoilla on seuraamuksensa - kuten normaalissa yhteiskunnassa. Miten muutoin lapsi voisi oppia elämän pelisäännöt, jossei vanhemmiltaan? Sanoisin, etteivät mitenkään.
Olen omin silmin nähnyt, miten välinpitämättömällä "kaverivanhemmuudella" saadaan aikaan lapsessa turvattomuutta ja sitä kautta käytöshäiriöitä ja sitten päivitellään, kun ei lääkärit tee mitään jne.
Vanhempien kuuluu olla vanhempia, ei lapsen kavereita. Vanhemmuus ei ole helppoa, mutta lasta ajatellen on tärkeää ja välttämätöntä pitää ne rajat/säännöt!
- Äiti murkulle 15v ja taaperolle 1v -
Tänäkin aamuna radiossa tuli ohjelmaa siitä, kuinka nuorten syrjäytyminen, koulupudokkuus ja mielenterveyshäiriöt ovat lisääntyneet. Tämän oletettiin johtuvan siitä, että vanhempien omat elämänhallinta taidot ovat heikot joten rahkeet eivät riitä lasten kasvattamiseen. Jos lapsia ei kasvateta, he tekevät omia valintojaan suppealla elämänkokemuksellaan ja seuraukset ovat arvattavissa.
Minä en ole kaveri äiti koska välitän lapsistani ja heidän tulevaisuudesta. Se ei tarkoita siitä, ettenkö voi silti olla mukava äiti samalla kuin ole auktoriteetti ja tuki ja turva.
ne oli jotain ihan muuta soopaa. Typeryyttä ehkä.
Mä olen ainakin lasten kaveri ja kyllä kasvatan silti myös.
Lapset meillä käyttäytyy todella hyvin ja saavat joka paikassa kehuja miten ovat fiksuja. On toki tilanteita, joissa on pakko olla tiukkana, mutta silti voi hyvin olla lasten kaveri myös. Ei ne mitenkään ole toisiaan poissulkevia asioita.
vanhempi ei voi koskaan olla lapsensa kanssa kaveri millään tasolla. Ja se että lapset on (yli)kilttejä ei ole mikään tae siitä että voivat oikeasti hyvin.
Lapsilla ja vanhemmilla voi muuten olla kivaa ja lämpimät välit keskenään, mutta kaveruus? Ei ei ei.
Tänäkin aamuna radiossa tuli ohjelmaa siitä, kuinka nuorten syrjäytyminen, koulupudokkuus ja mielenterveyshäiriöt ovat lisääntyneet. Tämän oletettiin johtuvan siitä, että vanhempien omat elämänhallinta taidot ovat heikot joten rahkeet eivät riitä lasten kasvattamiseen. Jos lapsia ei kasvateta, he tekevät omia valintojaan suppealla elämänkokemuksellaan ja seuraukset ovat arvattavissa.
Minä en ole kaveri äiti koska välitän lapsistani ja heidän tulevaisuudesta. Se ei tarkoita siitä, ettenkö voi silti olla mukava äiti samalla kuin ole auktoriteetti ja tuki ja turva.
Mä en myöskään ole koululaisteni kaveri vaan äiti ja laumanjohtaja. Se ei silti tarkoita sitä, että olisin joku kotinatsi, jota lapset pelkää eivätkä viihdy kotona. Mä ulkoilen, urheilen, laitan ruokaa ja matkustelen lasten kanssa ja pidän huolta, että heillä on ruokaa, katto pään päällä ja puhtaita vaatteita. Vastapainoksi vaadin, että kodin sääntöjä on noudatettava ja vanhempia ( kuten opettajia ) on kunnoitettava. Ja koulutyöt = lasten työtä. Näillä eväillä meillä on murkunkin kasvukivut jääneet melko vähäisiksi ja viihtyy tuo hyvin vielä viikonloppuiltaisinkin kotona. Mun mielestä on myös ihan käsittämätöntä, että joidenkin 14 vuotiaiden annetaan päättää koko perheen puolesta ja vielä haistatella päälle.
me kaikki av-mammat olemme täydellisiä kasvattajia.