Lue keskustelun säännöt.
Musta tuli sittenkin sellainen ei-rempseä huolehtijaäiti
20.08.2012 |
millaiseksi en aikonut tulla. Aina vannoin, että minähän en höösää pikkuasioista, mutta leikin ja hassuttelen sitten sitäkin enemmän. Juu näin ei käynyt; koko päivän huolehdin, että onko vaatetta nyt lapsilla liikaa vai liian vähän, kiellän menemästä vaaranpaikkoihin, otan käsistä pois kepit ja kaivan suusta pois kaiken epämääräisen ja kestän kaikki lasten kieltämisestä johtuvat nurinat ja suuttumiset. Sitten, kun mitään huolehtimista ei ole ja vois vain rentoutua ja leikkiä lasten kanssa, haluankin olla vaan hetken ihan rauhassa enkä tosiaan jaksa innostua leikkimään.
Ja sitten iltapäivällä kotiin saapuu perheemme supersankari, mieheni, ja alkaa innosta puhkuen leikkiä lasten kanssa, kuuntelee kaikki niiden jutut kärsivällisesti ja nauraa niiden kanssa, ja musta tuntuu että noilla on tuon kanssa aina niin paljon hauskempaa. :(
Kommentit (4)
Mä olen lukenut jostain, että psykologisesti roolijako menee useimmiten niin, että "äiti repun täytti, isä suunnan näytti" - eli huolehtiminen jää mutsille.
- kakkonen -
(itse olen taas muihin äiteihin verrattuna yleensä "liian" rempseä... Ei sekään niin sopivaa ole)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitten, kun mitään huolehtimista ei ole ja vois vain rentoutua ja leikkiä lasten kanssa, haluankin olla vaan hetken ihan rauhassa enkä tosiaan jaksa innostua leikkimään. (
se etukäteen ajateltu yhdessä leikkiminen ja lastenkirjojen lukeminenkin on jotenkin jäänyt todella vähälle ja enemmän yhteistä aikaa käyttää käytöksestä huolehtimiseen, ruokailuihin, pukemisiin jne. jne.
Varsinkin kun lapsella ei ole sisaruksia, on nuo leikkiinpyynnöt vain lisääntyneet iän myötä, mutta nyt työssäkäyvänä tuntuu, että illat menee ihan kodin pyörittämisessäkin eikä se lattialla autoilla leikkiminen innosta, vaikka oikeasti tiedostan ettei veisi kuin vaikka puoli tuntia ja lapsi olisi ikionnellinen (tiedän tämän siitä, etä pakotan itseni tuohon leikkiinkin välillä).
Yhdessä voi onneksi nykyään myös pelata, luistella, pyöräillä jne. Koen nämä tekemiset leikkimistä rentouttavammiksi tavoiksi toimia yhdessä.
Minun piti olla aktiivinen ja kannustava äiti, joka ei höösää pikkuasioista. No en höösääkään, mutta en oikein muista höösätä isommistakaan. Aktiivinen olin ekan lapsen kanssa, sen jälkeen olen tullut lähinnä välinpitämättömäksi, kun koko ajan on jotain jota "pitäs". Pyykkiä, tiskiä, roinaa, kahvitauko. Kannustava saatan olla, mutta pikemminkin olen sellainen, joka antaa lasten tehdä sellaisiakin asioita, joista pitäisi varoittaa ja kieltää. Tosi usein ajattelen, että "en jaksa, siitäpä oppii" jos ei ihan puuukkojen kanssa heilumisesta ole kyse.
Mäkin otan kepin pois, jos on realistinen vaara, että kaveria sohii, mutta en muuten. Toki lapsista pitää myös huolehtiakin.