Monet (liikunta) vammaiset ovat avuttomampia, kuin pienet lapset.

Niiden omassa kotona he itse päättävät. He saavat avun palveluntarjoajalta esim.invalidiliitto tai vammaisten lasten ja nuorten liitosta.

Heiltä nimenomaan kysytään, mitä he haluavat omassa kotona syödä ja mitä ostavat kaupasta yms. Ei todellakaan sama meininki kuin vanhus tai kehitysvammapuolella.



Nuoret vammaiset 18-30-vuotiaat ovat hyvin potentiaalisia ja aktiivisia toteuttamaan omaa elämäänsä vammasta huolimatta ja paljon vanhemmatkin myös.

Liikuntavammainen tarvitsee enemmän ulkopuolista apua kuin esim. normaali lapsi. Kokemusta on omasta takaa, lapseni on ollut viimeiset 12 vuotta avun tarvitsija.



Mutta yrittää kuitenkin itse, on paljon reippaampi kuin ikäisensä. Positiivisempi, koska ei murehdi pienistä asioista.



ps. otsikkosi on aika negatiivinen, avuttomampi antaa kuvan saamattomasta ihmisestä.

minusta siinä ei ole mitään inhottavaa. Surullista ja tuskallista se kyllä voi olla, ja usein onkin (joskin se voi olla paljon muutakin ja joukossa myös hyviä asioita) mutta mitään inhon tunteita ei tule, eikä kuulu tulla.

Olen tehnyt vammaistyötä useamman vuoden. En jaksanut sitä. Iso osa työstä oli myös ns hovimestarin hommaa eli "tuo vetta, anna sitä, anna tätä" vaikka ihminen olisi vammastaan huolimatta itse kyennyt. Eli paljon oli sitä että vammaa käytettiin tekosyynäkin ja sen taakse mentiin kun ei huvittanut. Ei kukaan terveellekkään suihkussa pese hiuksia, miksi vammaiselle pitäisi jos hän itse ne pystyy pesemään? No ei pidäkkään mutta vammaistyössä pitää silti, muuten tulee valitusta johdolle asti ja johtohan ei ymmärrä kuntouttavasta työotteesta tai vammojen laadusta mitään.

Vammaistyössä tunsin olevani usean kohdalla piika. Neliraajaalvaantuneiden kanssa tietty tätä ei niinkään esiintynyt koska he oikeasti tarvitsivat sen kaiken avun. Mun empatia ei sit varmaan riittänyt.

on surullista, jos ihminen ei pysty ilmaisemaan toiveitaan, tai niitä ei välitetä ottaa selville. Itse pyrin parhaani mukaan siihen, että tuntisin asiakkaan ja osaisin tulkita häntä mahdollisimman hyvin. Esim. puhekyvyttömälle saatetaan syöttää ja juottaa vuodesta toiseen samoja ruokia ja juomia, eikä oteta selville mitä hän niistä pitää (ei tietenkään aina onnistu)... tai viedään joka ikisen aterian jälkeen kuivitettavaksi ja sitten katsomaan televisiota, voi kai sitä joskus haluta muutakin.

Mielestäni ap:n aloitus on hyvä ja aiheellinen aina muistaa hoitotyössä, mutta ei säälin tai surkuttelun kannalta. Vaan siksi, että voi joka päivä tehdä parhaansa.

sellaisia työyhteisöjä, joissa tuetaan itse tekemistä.

Olen tehnyt vammaistyötä useamman vuoden. En jaksanut sitä. Iso osa työstä oli myös ns hovimestarin hommaa eli "tuo vetta, anna sitä, anna tätä" vaikka ihminen olisi vammastaan huolimatta itse kyennyt. Eli paljon oli sitä että vammaa käytettiin tekosyynäkin ja sen taakse mentiin kun ei huvittanut. Ei kukaan terveellekkään suihkussa pese hiuksia, miksi vammaiselle pitäisi jos hän itse ne pystyy pesemään? No ei pidäkkään mutta vammaistyössä pitää silti, muuten tulee valitusta johdolle asti ja johtohan ei ymmärrä kuntouttavasta työotteesta tai vammojen laadusta mitään.

Vammaistyössä tunsin olevani usean kohdalla piika. Neliraajaalvaantuneiden kanssa tietty tätä ei niinkään esiintynyt koska he oikeasti tarvitsivat sen kaiken avun. Mun empatia ei sit varmaan riittänyt.

Olen tehnyt vammaistyötä useamman vuoden. En jaksanut sitä. Iso osa työstä oli myös ns hovimestarin hommaa eli "tuo vetta, anna sitä, anna tätä" vaikka ihminen olisi vammastaan huolimatta itse kyennyt. Eli paljon oli sitä että vammaa käytettiin tekosyynäkin ja sen taakse mentiin kun ei huvittanut. Ei kukaan terveellekkään suihkussa pese hiuksia, miksi vammaiselle pitäisi jos hän itse ne pystyy pesemään? No ei pidäkkään mutta vammaistyössä pitää silti, muuten tulee valitusta johdolle asti ja johtohan ei ymmärrä kuntouttavasta työotteesta tai vammojen laadusta mitään.

Vammaistyössä tunsin olevani usean kohdalla piika. Neliraajaalvaantuneiden kanssa tietty tätä ei niinkään esiintynyt koska he oikeasti tarvitsivat sen kaiken avun. Mun empatia ei sit varmaan riittänyt.

oudossa paikassa olet työskennellyt. Minun kokemukseni on se, että johto painottaa kuntouttavaa työotetta jopa epärealistisuuteen asti...siis ihan jalattomia 100 kg asiakkaita pitäisi mukamas kävelyttää vessaan tms.

Mun mielestä tuo ongelma että vuodesta toiseen syötetään jotain mist ei edes tykkää eikä tiedetä toiveita jne on enemmänkin vanhuspuolen ongelma.



Vammaispuolella on niin paljon lakisääteisiä kuntoutuksia ja apuvälinejuttuja että aika harvoin varmaan käy niin että edes puhekyvytön neliraajahalvaantunut ei saa toiveita tuotua esille. Puhe ja liikuntakyvytön voi kommunioida silmillä tietokoneen kanssa tai aakkostaululla/kuvilla. Jos kädet toimii, on usein käytössä kommunikaattori.



Vanhuspuolella näitä ei ole eikä tule.

-kolmonen