Hiljaisten hetkien pelko

ikä on tuonut itsevarmuutta, ja tajun siitä että jos juttu ei kulje ei vika ole YKSIN minussa eikä siksi minun tarvitse märehtiä syyllisyydessä sen takia.

entisen itseni tusta, että oli vaikea sietää hiljaisuutta. Olen vaan aika hyvin oppinut siitä pois. Empä juurikaan enää edes muistanut että olen itsekin joskus noin tuntenut. Nykyään minulla on sitten muita pelkoja mitä häpeän ja koitan niistä pääsät terapiassa eroon. Mm. kirjoittaminen jonkun (varsinkin vieraan) katsellessa ja kassalla maksaminen. Inhottavia nämä fobiat.. Uskon kuitenkin että pääsen näistäkin ajan myötä kun opin suhtautumaan niihin eri tavalla. On niin paljon kaikkea sattunutkin elämässä mikä vaikuttaa osaltaan näiden pelkojen syntyyn ja varsinkin nyt raskaana ollessa ne tuntuvat vaivaavan kahta kauheemmin.



Meitä vaan on niin moneks. Yks pelkää hämähäkkejä, toinen hammaslääkäriä, joku ihmisille puhumista jne.. jne.. Pitäisi oppia hyväksymään itsensä puutteineen päivineen ja ymmärtää että se ei tee sinusta mitnkään huonompaa. Se on vaan niiiin paljon helpompaa sanoa toiselle, kuin toteuttaa sitä itseensä. :)

Varsinkin uusien tuttavuuksien kanssa panikoin. Hyvien, pitkäaikaisten ystävien kanssa en, koska luotan jo siihen, että he tuntevat minut, eikä yksittäinen hiljainen hetki saa heitä pitämään minua yhtään sen tylsempänä.



Yritän jo ennen tapaamista miettiä läpi puheenaiheita, joita voi sitten heittää, kun se hiljainen hetki iskee - siinä tilanteessa kun pää lyö tyhjää, jos ei ole mitään ennalta mietittyä valmiiksi: viime päivien uutisotsikot, lasten hauskat sattumukset, kysymyksiä, joita voin kysyä (miten kesäloma meni, jne). Tai sitten yritän rakentaa tapaamisen (esim. treffeillä käytin tätä) jonkun tapaamisen ympärille: keilaaminen tai vaikka petanque puistossa, jolloin hiljaisen hetken tullen voi keskittyä siihen tekemiseen tai kommentoida sitä.