Lue keskustelun säännöt.
Oman lapsen myötä olen tajunnut, miten paskoja omat vanhemmat oli.
09.08.2012 |
Olen aina ajtellut, että mulla on ollu hyvä lapsuus ja onnellisen olot.
Kuitenkin vasta nyt tajuan miten sairas kuvio meillä on ollut kotona. Isä oli raivohullu, jonka takia piti kävellä varpaillaan. Ikinä ei saanut näyttää tunteitaan eikä puhua mistään. Jos teki jotain "väärää", siitä olisi seurannut raivokohtaus. Siispä en tehnyt mitään.
Äiti oli marttyyri ja syyllistäjä. Isän ja äidin riidat olivat kauheita, muista että tärisin peiton alla pelosta. Joskus isä uhkasi tappaa minut ja itsensä ja jättää äidin "ajattelemaan". Leipäveitsellä jos tarkkoja ollaan.
Äiti pahoitti aina mielensä todella kovasti jos sattui olemaan ilkeä, suuttunut, laiska tms. Syyllistys ja paheksuminen kasvattivat myös.
Koko lapsuuden ajan mulla oli todella ulkopuolinen olo, yritin ennakoida tilanteita ja tarkastelin kaikkea jokapuolelta etten aiheuttaisi mitään kohtauksia. Joskus kun olin alakoulussa enkä siivonnut huonettani niin äitini tuumasi ihan ystävälliseen ja keskustelevaan sävyyn, että "et voi olla kotona jos sotket. Syömässä ja nukkumassa saat käydä". Välillä äiti myös lähti mitään kertomatta pois pariksi päiväksi. Sai varmaan tarpeekseen isästä.
Kun isä kuoli, niin se oli ilon päivä ja helpotus. Koko lapsuuden oli toivonut isän vaan häviävän jonnekin.
Nyt kun on oma lapsi, niin en voi ymmärtää, miten kukaan äiti voi jäädä moiseen parisuhteeseen! Lasta pitäisi puolustaa eikä heittäytyä moneksi päiväksi mykäksi.
En todellakaan ole tasapainoinen, vasta näin kolmekymppisenä alan löytämään itseni. Olen ollut masentunut suurimman osan aikuisikääni enkä varmaan koskaan pääse siitä kokonaan irti. Lisäksi olen perfektionisti siinä määrin, että se haittaa elämääni.
Kaikesta huolimatta mun on todella vaikea sisäistää sitä, että lapsuus ei ollut onnellinen. Ja se johtuu vieläkin siitä, että jos niin sanoisin, niin loukkaisin äitiäni. Koska hänhän teki parhaansa ja rakasti meitä niin, että se korvasi kaiken. Olisi silkkaa epäkiitollisuutta, tyytymättömyyttä, itsekkyyttä ja ilkeyttä väittää muuta. En voi edes puhua näistä äitini kanssa, kun hän niin pahoittaa mielensä. Ja laittaa kaiken isän syyksi. Sitä olen saanut kuulla aina, "isäs on sellanen, isäs sitä ja tätä...".
Sori vaikeaselkoisuus, tää oli tämmöstä tajunnanvirtaa, pulpahti taas vanhat jutut mieleen. Tiedän, että nykyään kaikki on vaan itsesäni ja omasta asenteesta kiinni, mutta ei ole helppo muuttaa sitä millaiseksi on kasvanut.
Kommentit (10)
Hiuksista revittiin pitkin lattioita jne. Oman lapsen myötä päivä päivältä tajuan lisää asioita, jotka ovat omassa lapsuudessani menneet vikaan. En toki tuota väkivaltaa normaalina pitänyt aiemminkaan, mutta entistä sairaammalta kaikki on alkanut tuntua nyt, kun on oma lapsi.
Yllättävän paljon asioita joutuu miettimään näin vanhemmaksi tulon myötä. Toivon, etten siirrä omia traumojani lapsilleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä vaan välillä luen silmät pyöreenä täältä niitä ketjuja joissa jotkut kertoo karmivista lapsuudenkodeista ja sit kesken ketjun tajuan, että ei helvetti, mähän voisin myös kirjoittaa moisesta... En vaan sisäistä totuutta omalta kohdaltani.
Eihän se mitä meillä tapahtui ollut pahaa, koska se tapahtui MEIDÄN perheessä!
ap
Minun veljeni tappoi itsensä vaikka meillä oli ihan tavallinen perhe. Tämä ei ole pelkästään subjektiivinen mielipide.
Pärjäillään.
kuvittelee, että oma koti ja lapsuus on normaali. Kai se on myös keino suojella itseään ahdistukselta.
Mutta ap:n lapsuus ei todellakaan kuulosta normaalilta.
Mietin tuota, ettet uskalla ja voi puhua lapsuudestasi äitisi kanssa.
Varmaan ihan järkevää miettiä, mitä sillä saavuttaisi, että puhuisi suunsa puhtaaksi. Edistäisikö se sinun eheytymistäsi, ap? Itse jotenkin sivusta käsin ajattelen, että se voisi sitä tehdäkin: kerrankin irtautuisit tuosta pakotetusta "Kiltin Tytön" roolistasi ja suuttuisit kunnolla.
Tottahan toki äitisi pyrkisi kieltämään kaiken ja ulkoistamaan sen henkisen väkivallan isäsi vastuulle. Mutta voisithan sinä siihen sanoa, että et nyt puhu isästäsi, se on oma tarinansa, vaan siitä, miten äiti hylkäsi sinut tunnetasolla heti, kun sattui olemaan pahalla päällä tai riidoissa isäsi kanssa.
Olen pahoillani puolestasi, kenenkään ei pitäisi joutua elämään tuollaista lapsuutta.
Minulla on taas ihan päinvastoin, syntymäni oli vahinko, kahden liian nuoren pakkoavioliitto alkoi minusta, elämä oli köyhää, talo jossa asuimme oli vanha ja vetoinen, puulämmitteinen, huussi oli ulkona ja vesi kannossa, rahat olivat vähissä, äiti piti kovan kurin oli "oltava ihmisiksi", kasvimaata sain kitkeä heti kun osasin kontata.
Mutta kun vanhempana olen muistellut lapsuuttani, vanhempani rakastivat toisiaan, rakastavat vieläkin 45v avioliiton jälkeenkin, he olivat ahkeria, isä kävi työssä välillä kahdessa, äiti hoisi meitä kolmea lasta kotona, kesällä hoiti kasvimaata ja teki kaikki vaatteemme, kutoi sukat ja matot, poimi marjat ja sienet, aina olin koulussa parhaiten pukeutunut kiitos äidin, jos pitkän harkinnan/säästämisen jälkeen ostettiin jotain kaupasta ostettiin parasta. Se ihmisiksi olo tarkoitti että lautanen vietiin tiskipöydälle, vaattet piti pitää siisteinä, kylillä ei riekuttu iltaisin liian pitkään jne eli sain kunnon kasvatuksen, minä vaan lapsena olisin hallunut olla niin kuin Peppi Pitkätossu. Kasvimaan kitkeminen oli sitä että äiti kitki ja lapset olivat mukana mutta jos repi porkkanat tottakai siitä huomautettiin että kitke rikkaruohot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
äitisi puolelta (isän puolelta kun oli selvää, että ei rakastanut).
Äitisi siis oli se läheisin ja lämpimin ihminen lapsuudessasi johon olit ripustautunut ja kiintynyt, mutta joka silti ehdollisesti rakasti sinua, ei koskaan ehdoitta. Jouduit siis kokemaan että sinua ei rakastettu sellaisenaan, vikoineen päivineen, eri tunnetiloissa. Todella ahdistavaa ja yksinäistä, kokea hylkäämistä heti kun olisit ollut todella se "itse" vanhemdmillesi.
Itse olen kanssa kokenut vastaavaa, ja myös turvattomuutta isäni kohdalla; hän sai ihan hirveitä raivokohtauksia myös ja alisti koko perheen valtansa alle. Meidän oli toteltava häntä kuin Jumalaa, eikä kapinointia tai eriävää mielipidettä sallittu. Isä oli myös todella itsekäs toisinaan, ja tämä aiheutti minussa mieskammon.
Olen nyt huomannut aikuisiällä, että esim. työpaikalla minun on erittäin vaikeaa "taistella oikeuksistani" koska niin syvät jäljet on jäänyt kasvatuksestani. Työpaikalla esim. auktoriteettien (esimiehet) kyseenalaistaminen ahdistaa ihan hirveästi, esim. jos esimies käyttäytyy epäreilusti, minun on vaikea alkaa puolustautua, pelkään heti että saan esim. potkut jos alan puolustautua. Tästä on minulle ollut paljon haittaa, varsinkin kun työpaikallani työilmapiiri ei ole hyvä, ja kyynärpäätaktiikalla menee kaikki esim. lomat. Olen siis helposti se kynnysmatto, kun ihmiset jotenkin haistavat minussa tässä suhteessa heikkouden; en osaa pitää niin kovasti puoliani huonossa työyhteisössä, ehkä asia olisi eri, jos henki olisi hyvä.
enkä halua vai enkö uskalla puhua äitini kanssa. Tiedän, että hän pahottaisi mielensä ja itkisi kotonaan illat pitkät sitä kuinka hän on ollut huono äiti. Ja hän on vanha. Ehkä on vaan parempi antaa menneitten olla menneitä. Emme ole kauheasti tekemisissä.
Tai sit vaan en uskalla. :/
Meillä oli vapaa kasvatus. Kaikkea sai tehdä eikä varsinaisesti ikinä kielletty tai kerrottu miten pitää olla. Piti hoksata itse ja mielellään etukäteen. Olin todella mukavuudenhaluinen poikatyttö lapsena. Jouduin minäkin kitkemään, kastelemaan, siivoamaan yms. Mutta vaikka vihasinkin kotitöitä, niin samalla se oli semmoista äidin perseen nuolemista, jolla sai äidin iloiseksi ja itselle kehuja. Äidin mieltä ei saanut pahoittaa, hänellä oli jo tarpeeksi vaikeaa isän kanssa.
En muista, että muhun olisi kohdistunut fyysistä väkivaltaa kuin ehkä kerran, äitiä isä löi minun nähden kerran (äiti ei reagoinut lyöntiin mitenkään), mutta äiti kyllä kertoi ainakin muutamaan kertaan että "isäs löi".
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
äitisi puolelta (isän puolelta kun oli selvää, että ei rakastanut).
Äitisi siis oli se läheisin ja lämpimin ihminen lapsuudessasi johon olit ripustautunut ja kiintynyt, mutta joka silti ehdollisesti rakasti sinua, ei koskaan ehdoitta. Jouduit siis kokemaan että sinua ei rakastettu sellaisenaan, vikoineen päivineen, eri tunnetiloissa. Todella ahdistavaa ja yksinäistä, kokea hylkäämistä heti kun olisit ollut todella se "itse" vanhemdmillesi.
Itse olen kanssa kokenut vastaavaa, ja myös turvattomuutta isäni kohdalla; hän sai ihan hirveitä raivokohtauksia myös ja alisti koko perheen valtansa alle. Meidän oli toteltava häntä kuin Jumalaa, eikä kapinointia tai eriävää mielipidettä sallittu. Isä oli myös todella itsekäs toisinaan, ja tämä aiheutti minussa mieskammon.
Olen nyt huomannut aikuisiällä, että esim. työpaikalla minun on erittäin vaikeaa "taistella oikeuksistani" koska niin syvät jäljet on jäänyt kasvatuksestani. Työpaikalla esim. auktoriteettien (esimiehet) kyseenalaistaminen ahdistaa ihan hirveästi, esim. jos esimies käyttäytyy epäreilusti, minun on vaikea alkaa puolustautua, pelkään heti että saan esim. potkut jos alan puolustautua. Tästä on minulle ollut paljon haittaa, varsinkin kun työpaikallani työilmapiiri ei ole hyvä, ja kyynärpäätaktiikalla menee kaikki esim. lomat. Olen siis helposti se kynnysmatto, kun ihmiset jotenkin haistavat minussa tässä suhteessa heikkouden; en osaa pitää niin kovasti puoliani huonossa työyhteisössä, ehkä asia olisi eri, jos henki olisi hyvä.
Sitähän se on ollut, vaikka vaan kasvatuksellisessa merkityksessä. Tottakai äiti on rakastanut meitä lapsiaan ihan oikeastikin.
Kyllä isäkin rakasti, mutta se hukkui sen isän ja äidin välisen parisuhteen alle. Luulen, että yksinkertaisesti kyse oli siitä, että isä oli vääränlaisen naisen kanssa (ja päinvastoin) ja oli jonkilaisessa vankilassa avioliitossaan. Tai varmasti molemmat tunsivat niin. Itse asiassa epäilen, että isä on ollut niin herkkä, että siitä tuli sen takia tuollainen. Jos nyt voi sanoa, niin jonkinlainen vaikea taiteilijaluonne. Eipä tuo kyllä hyvä puolustus ole, tosin.
En muuten muista, että äiti olisi IKINÄ huutanut mulle tai isälle. Oli jotenkin turvaton olo teininäkin, kun ei ollut oikein minkäänlaisia rajoja. Piti osata käyttäytyä yhtä fiksusti kuin aikuinen.
ap
En äitini kanssa ole ikinä puhunut mistään. Siis mistään vakavasta, elämään liittyvästä. Tytön kehityksestä (fyysisestä tai henkisestä), seurustelusta, kavereista, mistään. Minua ei kasvatettu mitenkään, olen aikuisena joutunut opettelemaan käyttäytymisnormit. Hampaistani ei huolehdittu ollenkaan, minulta revittiin ensimmäiset hampaat 11-vuotiaana.
Isäni oli alkoholisti ja hänen menneisyydestään ei puhuttu. Sain vasta teininä kuulla, että minulla on velipuolia. Tunsin heidät kyllä ja joskus kysyin mitä sukua he ovat, mutta sain jonkin ympäripyöreän vastauksen. Vasta myöhemmin sain tietää, että isä oli jättänyt perheensä kun minä sain alkuni. Ihanaa tietää olevansa niin häpeällisessä tilanteessa syntynyt, että asiasta ei edes puhuta. Alkoholiongelma paheni, ja lopulta isä tappoi itsensä kun olin päälle parikymppinen. En tuntenut surua tai muutakaan.
Lapsuudessani oli onnellisiakin asioita ja hyvä harrastus pelasti paljon. Väkivaltaa ei ollut, sain ruokaa ja puhtaat vaatteet. Tunnen silti, että minut on henkisesti jätetty täysin heitteille, enkä ymmärrä miten joku voi tehdä niin lapselleen. Tätä en todellakaan tajunnut ennen omia lapsia ja sitä herätystä, miten kokonaisvaltainen asia lapsen kasvattaminen on. Ei se ole vain fyysisistä tarpeista huolehtimista.
Äidin kanssa en edelleenkään puhu mistään tärkeästä, se ei vain tunnu luontevalta. Hänellä on myös mielenterveydellisiä ongelmia ja hänen kanssaan oleminen tuntuu aina ottavan enemmän kuin se antaa, olen aina aivan puhki tavattuamme. Kateellisena seuraan tuttaviani, joilla on molemmat vanhemmat tukena edelleen, vaikka on omiakin lapsia. Minä olen jäänyt aivan täysin omilleni kun 18-vuotiaana muutin pois kotoa. Ei tietysti auta olla katkera vaan pitää vain hyväksyä tilanne, mutta välillä pitää kieriskellä itsesäälissä ;)
tuollainen mitään normaalia ole. Lapsena sitä vaan kuvittelee, että kaikki omassa perheessä tapahtuva on normaalia ja niin kuuluu toimia.