Kuinka pettyneitä olette kun lapsenlapsia ei kuulu

meillä on kahdet isovanhemmat jotka mankuivat lapsenlapsia vuosikausia. Aina vihjailtiin, toivottiin ja painostettiin.

Sitten viimein lapsenlapsia tulikin. Mitä tapahtuikaan - into kesti risiäisiin ja siihen se loppui.



Meillä kummatkaan isovanhemmat eivät ole IKINÄ hoitaneet lapsia sekuntiakaan. Eivät edes silloin kun suuressa hädässä on muutaman kerran pyydetty. Vaivaantuneesti selittivät että "me ollaan nyt tällaisia nykyajan mummoja että me ei aleta ollenkaan tuohon hoitohommaan". Siis ei edes yhtä kertaa jolloin oli todellinen hätä. Naapuria kiinnosti hätämme tuolloin ja hän auttoi, eivät isovanhemmat.



Lapset eivät saa lahjoja, huomiota, heitä tavataan max kerta vuoteen puolen tunnin pikakahvittelun merkeissä. Puolen tunnin aikana lapsista otetaan kuvia, ja kuvia esitellään tutuille ja leuhkitaan ja teeskennellään rakastavia isovanhempia.



Oma äitini ei ole nähnyt lapsiani kuuden vuoden aikana kuin kolme kertaa. Ei ole koskaan tikullakaan koskenut tai syliin ottanut. Silti vauhkoaa ja esittelee kuvia lapsistani ja selittää niin että "mummon kullanmurut" ja "mummo niin hoitaa ja auttaa aina kaikessa". Ikinä ei ole minuutin vertaa auttanut.



En siis selitä tätä nyt siksi että haluaisin sääliä vaan siksi,että tajuaisitte että se on ROOLI ja KULISSI. Jotkut isovanhemmat kyllä rakastaa lapsenlapsiaan aidosti, sitä en kiistä, mutta hyvin monelle se lapsenlapsen haluaminen on vain sitä että "kuuluu haluta". Vaikkei yhtään tykkäisi edes lapsista niin se vaan kuuluu esittää roolia ja sanoa tietyt vuorosanat.



Itseni lisäksi tiedän todella monta muutakin perhettä jossa on oltu täydellisen pettyneitä isovanhempien piittamaattomuuteen. Isovanhemmat ovat hehkuttaneet ja mankuneet lapsenlasta (koska niin kuuluu tehdä) ja sitten kun se on saatu niin kiinnostus lasta kohtaan on pyöreä nolla.



Jättäisin ne vanhempien horinat omaan arvoonsa.

Ja ei se isovanhemmuus ole mikään automaatti.

Turha on päivittäin surra asiaa jota et voi enää muuttaa.

Omien valintojen kanssa on vaan pakko elää.

Ja toisten mahdollisia suruja ja pettymyksiä ei voi kasata omille hartioille koska siitäkään ei ole mitään hyötyä vain vaikeutat omaa elämääsi.

Itse olen hoitoallala ja jotkin mummuikäiset surkuttelvat, kun ei ole lapsen lapsi ja toiset vain toteavat, että ei taida tulla tai ei ole tullut lapsen lapsia. Eivät kaikki koe sitä pakoksi. Tiedän perheitä, joilla on neljä lasta, eikä kukaan ole saanut syystä tai toisesta lapsia.

Toki on itsellänikin mielessä pyörinyt, että onko tässä syyllisyydessä takana se, että niin oletetaan automaattisesti, että lapsenlapsia tulee. Jo miltei vauvoille aletaan puhumaan, että "sitten kun sinulla on omia lapsia...". Syyllisyyden taakka on vaan miltei sietämätön, kun tiedän miten paljon vanhemmilleni asiasta voivotellaan, ja olen heidät mielestäni pettänyt, koska ovat sellaisessa tilanteessa. Oma elämäni on itsellenikin valtava pettymys, koska kävi näin. Se, että kuulen useasti, että sähän voit tehdä paljon töitä, kun ei ole lapsia, kuullostaa todella julmalta. Minulla ei ole motiivia yhtään mihinkään. En tarvi rahaa, jota sitten jättäisin valtiolle kuollessani.

Olisin itse halunnut kipeästi lapsia ja tämä on kuin painajaista, koska aivan kuin minun syytäni kaikki. Ei onnistu omat, eikä adoptio, koska olen jo 48 vuotias.

Elämän tarkoituksena näyttää olevan elämän jatkuminen, joten kyllähän sitä pettyy jos ei näin käykään.

olen se joka tuossa ylempänä jo vastasi eli meillä kahdet totaalisen piittaamattomat ja tylyt isovanhemmat. Olisin itse onnellinen jos saisin perheeseemme "varaisovanhemman" tai "varatädin". En siis odottaisi ilmaista lastenhoitoapua vaan ystävyyttä, ja voisin maksaakin vaivannäöstä jotain. Olisi fantastista jos lapseni voisivat saada ystäväkseen tutun, turvallisen aikuisen, joka viettäisi lasten kanssa aikaa ja kertoilisi juttuja omasta lapsuudestaan. Meillä kun isovanhemmat eivät halua olla isovanhempia, niin haluaisin kovasti saada sen isovanhemmuuden jostain muualta.



En nyt siis sinua ole palkkaamassa, vaan tarinani kautta ehkä huomaat että sinulle on "äitiyttä" olemassa muussakin muodossa. Kummina, varatätinä tai luottoaikuisena. Esim. joissain kaupungeissa on sellainen ns. tukihenkilö -ohjelma nuorille. ELi turvattomassa perheessä asuva nuori saa nimetyn vapaaehtoisen luottoaikuisen, joka tukee nuorta, tekee kivoja juttuja tämän kanssa, kannustaa eteenpäin vaikeuksista huolimatta.



Heti kun omat lapseni kasvavat hieman, aion itse alkaa tukiperheeksi. Tiedän mitä on elää lapsiperheenä ilman tukiverkkoja ja ilman apua mistään, ja miten pahalta ja loukkaavalta isovanhempien piittaamattomuus tuntuu. Tukiperheenä voin ainakin itse antaa sitten "isovanhemmuutta" jollekin sellaiselle perheelle jolta se puuttuu.



ps. ap, kuka takaa miten innokkaita isovanhempia vanhempasi olisivat olleet- oletko varma etteivät vaan puhu noita juttuja siksi kun niin on tapana. Olisvatko välttämättä edes olleet kiinnostuneita lapsesta tai halukkaita auttamana tai hoitamaan?

Saattaisi toki olla, että lapsenlapset olisi heille vain osittain meriiti, mistä puhua, koska vaatimus ja ositteminen, että olen pettymys, on tietynlaista sydämmettömyyttä. Olen lievittänyt tuskaani jo 15 vuotta, viemällä uusia nalleja ja leluja jouluisin sairaalan keräyksiin. Tosin siitäkin on tullut aina "vähän" paha olo, koska se muistuttaa aina omasta lasettomuudestani.

Mä en suostu tuntemaan syyllisyyttä siitä, etten halua lapsia ollenkaan. Ja sille en voi mitään, että veljeni alkoi haluta niitä vasta kun oli jo eroamassa (tajusivat sentään olla tekemättä siinä vaiheessa) eikä ole vielä löytänyt uutta puolisoa ja että sisarellani on takana kaksi keskenmenoa.



En tiedä kaipaako isäni lapsenlapsia, mutta tiedän että äitini kaipaa. Sanoo sen suoraan ja mäkin sanon suoraan että niitä on turha odottaa multa. Yhdessä toivotaan että sisareni raskaus onnistuisi ja veljeni löytäisi uuden puolison joka haluaisi lapsia. Äiti on kuitenkin ryhtynyt "varamummoksi" yhden lapsuudenystäväni lapsille (heidän oma mummo kuoli pari vuotta sitten), hoitaa naapurin ja serkkujeni lapsia jne.

Itse hankin ensimmäiset lapset jo parikymppisenä, mutta nyt heidän ollessa 22-32 vuotiaita en todellakaan odota että tekevät lapsia vain meidän isovanhempien iloksi. Tärkeämpää minulle on että löytävät oman paikkansa, luovat uransa ja nauttivat elämästä ensin itselleen, toisilleen ja sitten vasta perheelleen. Minulla ei ollut sitä vaihtoehtoa (ts ei varaa matkustella tai opiskella nuorina, siispä perustimme perheen).



En tietenkään kadu lapsiani, rakastan heitä yli kaiken ja he ovat koko maailmani, mutta tottakai joskus ajattelen mitä elämäni olisi jos minulla olisi ollut samat lähtökohdat kuin heillä.



Mutta ymmärrän surusi kun teillä ei kummallakaan ole antaa lapsenlapsia (oletan että olet reilusti yli 40v?). Entä kummilapset joita vanhempasi voisivat helliä teidän kanssanne? Sitä ei ikä tai homous estä...



Mun isäni jaksoi rakastaa myös muita lapsia minun lasteni ohessa -hän oli tarhavaarina kaikki ne vuodet kun meillä oli tarhaikäisiä muksuja. Ja lapset rakastivat häntä:D

Tuo kummilapsiasia on myös mielestäni yksi näitä lapsettomuuden mukana tuomia puutteita. Eli kaikki ikäiseni ystävät alkoi kadota kun olin n.28 vuotias, koska meillä ei ollut enään ns.ystävieni kanssa mitään yhteistä... monesti sain kuulla, että "Et voi tietää, kun sulla ei ole lapsia, saatikka miestä". Kummeiksi valittiin ne, joilla oli jo itsellä lapsia, ja vakituiset parisuhteet. Ystäväni koostuvat nykyisin vain muutamista iäkkäämmistä lapsettomista pariskunnista. Veljelläni on kummilapsia, mutta koska välimatka vanhempiini on 800 kilometriä, eivät he ole koskaan tavanneet.

että voisi ostaa prinsessamekkoja, kun itsellä ei ole kuin poikia, mutta sitten ollaan ihan paniikissa, kun 55-v ollaan mummuja (pitää keksiä joku uusi nimike, koska muuten pukkaa kriisi uudelle isoäidille).

Eli tiedän tuottavani pettymyksen vanhemmilleni, äidilleni tosi syvän, kun en ole hankkinut lapsia. Mulla on yksi veli, mutta hän on asperger eikä ole todellakaan kiinnostunut parisuhteista eikä perheenperustamisesta. Häneltä äiti ei ole siksi koskaan edes lasta odottanut kun tietää millainen "nörtti" ja erakko hän on.



Mutta minä olin perheen toivo, aika tavallinen lapsirakas nainen joka aloin jo nuorena seurustella jne. Siihen asti että olin 35 äiti ei huomautellut mitään, varsinkin kun tietää että minä itsekin haluaisin miehen ja lapsia, vaan en ole löytänyt puolisoa. 35 vuoden iän jälkeen alkoi äidin painostus, että lapsi pitäisi tehdä vaikka ilman miestä. Hän soittelee viikoittain itkien, ja paasaa siitä kuinka hän tuntee itsensä kaikkia suvun muita naisia huonommaksi kun hänellä ei ole lastenlapsia. Syyttää minua itsekkyydestä kun vaan sinkkuna elelen aina vaan enkä perusta perhettä. Tämä sattuu minuun, koska minäKIN haluaisin löytää puolison ja ehkä vielä lapsenkin jos Luoja suo (olen 38 v.). Mutta ei näytä todennäköiseltä että miestä enää löytyy enkä halua tieten tahtoen yksinhuoltajaksi.



Eniten kuitenkin surettaa se että tuotan äidilleni niin paljon tuskaa, mtuta samalla toki ymmärrän sen että en voi alkaa yksinhuoltajaksi vain siksi että äiti saisi lapsenlapsen, kun kerran itse pelkään etten jaksaisi sinkkuäitinä.

Sulla on

a) hullu äiti

b) outo asenne itselläsi

c) huono itsetunto

Mä en olisi tollasen äidin kanssa missään tekemisissä. Tottakai sä löydät vielä miehen ja voit saada lapsia! Esimerkiksi mun 40v veljeni, joka erosi 2v sitten (ja jonka exä on jo ehtinyt saada lapsen, mutta sillä olikin uusi mies jo valmiiksi katsottuna).

Eli tiedän tuottavani pettymyksen vanhemmilleni, äidilleni tosi syvän, kun en ole hankkinut lapsia. Mulla on yksi veli, mutta hän on asperger eikä ole todellakaan kiinnostunut parisuhteista eikä perheenperustamisesta. Häneltä äiti ei ole siksi koskaan edes lasta odottanut kun tietää millainen "nörtti" ja erakko hän on. Mutta minä olin perheen toivo, aika tavallinen lapsirakas nainen joka aloin jo nuorena seurustella jne. Siihen asti että olin 35 äiti ei huomautellut mitään, varsinkin kun tietää että minä itsekin haluaisin miehen ja lapsia, vaan en ole löytänyt puolisoa. 35 vuoden iän jälkeen alkoi äidin painostus, että lapsi pitäisi tehdä vaikka ilman miestä. Hän soittelee viikoittain itkien, ja paasaa siitä kuinka hän tuntee itsensä kaikkia suvun muita naisia huonommaksi kun hänellä ei ole lastenlapsia. Syyttää minua itsekkyydestä kun vaan sinkkuna elelen aina vaan enkä perusta perhettä. Tämä sattuu minuun, koska minäKIN haluaisin löytää puolison ja ehkä vielä lapsenkin jos Luoja suo (olen 38 v.). Mutta ei näytä todennäköiseltä että miestä enää löytyy enkä halua tieten tahtoen yksinhuoltajaksi. Eniten kuitenkin surettaa se että tuotan äidilleni niin paljon tuskaa, mtuta samalla toki ymmärrän sen että en voi alkaa yksinhuoltajaksi vain siksi että äiti saisi lapsenlapsen, kun kerran itse pelkään etten jaksaisi sinkkuäitinä.

Sulla on

a) hullu äiti

b) outo asenne itselläsi

c) huono itsetunto

Mä en olisi tollasen äidin kanssa missään tekemisissä. Tottakai sä löydät vielä miehen ja voit saada lapsia! Esimerkiksi mun 40v veljeni, joka erosi 2v sitten (ja jonka exä on jo ehtinyt saada lapsen, mutta sillä olikin uusi mies jo valmiiksi katsottuna).

Joo äiti on tullut eläkkeelle jäätyään vähän semmoiseksi herkäksi, murehtii kaikkia asioita kauheasti. En sanoisi hullu, mutta semmoinen vanhuuttaan ja oman elämänsä sisällöttömyyttään vähän "höperö" omalla tavallaan vaikkei mikään dementikko tai vastaava.

Ja joo tossa parisuhdeasiassa mulla on kyllä huono itsetunto kun olen aina ollut epäsuosittu ihmisten joukossa. Olen seurustellut vain kerran eläissäni, 24-27 -vuotiaana, vaikka kova halu olisi ollut myöhemminkin ja etsinyt olen... Siksi vähän alkaa olla jo epäluottamusta että tämmöiselle jo vähän vanhemmalle joka ei ole mikään kedon kaunein kukka ulkoisesti löytyisi enää ketään.

Itken päivittäin. Elämäni ja vanhempieni ilo lapsista on ollut turha.

Kannattais varmaan harkita jotain terapiaa, jos kokee että "elämäni on ollut turha" tai "olen pettänyt vanhempani".

Olisin itse halunnut kipeästi lapsia ja tämä on kuin painajaista, koska aivan kuin minun syytäni kaikki. Ei onnistu omat, eikä adoptio, koska olen jo 48 vuotias.

minun molemmat poikani ovat jo täysi-ikäisiä. Vanhempi pojista on jo sen ikäinen, että hänen ikätovereillaan on jo lapsia, mutta tuskin hän biologisia lapsia poikakaverinsa kanssa saa ilman erityisjärjestelyjä :)

Olen pahoillani, että lapsettomuus ei ollut sinun valintasi. Sinun ei tarvitse surra vanhempiesi puolesta, sen he saavat hoitaa itse. Lapsilla ei ole mitään velvollisuutta tehdä lapsia omia vanhempiaan varten.

säästyn monelta vaivalta, valvotulta yöltä ja oman elämän menettämiseltä.