Miten luoda "oma elämä" avioliitossa?

teillä vielä olemassa halua elää parisuhteessa ja parantaa sitä? Parisuhdeterapiasta tai -leiristä voisi olla teille paljonkin apua, ainakin siinä päätöksessä, mitä aiotte jatkossa tehdä. Joskus silmät aukeaa ja huomaatte, että ei teillä tosiaan ole lasten lisäksi muuta yhteistä ja silloin voi olla parempi jatkaa matkaa erillään. Kuitenkin tuo "tyhjän pesän kriisi" yhdistettynä naisen ja miehen vaihdevuosivaiheeseen on iso kehitysvaihe ja jos sen käytte yhdessä läpi, on mahdollisuus ihan uuteen parisuhteeseen ja yhteiseen elämään ilman lapsia. Kuulostaa siltä, että ainakin miehelläsi on kehittymistä siinä, että oppii näkemään sinut aikuisena, itsenäisenä naisena eikä kodinkoneena ja lasten äitinä. Ehkä sinullakin on kasvamista pois marttyyriäidin roolista aikuiseksi naiseksi.



Suosittelisin teille ehdottomasti pariterapiaa tai parisuhdeleiriä tms. Ota selvää esim. Kataja ry:n kursseista. Myös seurakunnilla on runsaasti parisuhdetoimintaa, joka ei nykyisellään ole mitenkään pääosin kristillisesti tai hengellisesti painottuvaa vaan keskittyy nimenomaan parisuhdetyöhön, toki voi riippua paljon ohjaajistakin.



Jos mies ei pienellä kiristykselläkään ole halukas asiaa käsittelemään, sinun täytyy itse etsiä elämääsi mielekkyys ja sisältö työstä, harrastuksista, vapaaehtoistyöstä tms. Sinulla on kuitenkin nykyisellä elinaikaodotuksella ainakin kolmisenkymmentä vuotta elinaikaa ja olisi suurta tuhlausta heittää ne vuodet hukkaan ahdistuneena neljän seinän sisällä seinäkellon naksutusta kuunnellen.

Minulla on aivan samanlainen tilanne. Vaimon kanssa elämä on 20v pyörinyt lasten ympärillä. Kavereita ei oikein ollut. Oma pää oli hajoamispisteessa koska ainoa sosiaalinen kontakti oli vaimo, eikä hänen kanssaan ole aikoihin tullut uusia juttelun aiheita. Seksikin loppui kokonaan.



Kaikki "oma juttu" pitää rakentaa uusiksi. Alussa mikä tahansa oma meno tuntui väärältä. Siihenkin onneksi tottui. Nyt minulla on jo muutamia mukavia ystäviä ja käyn ulkona silloin tällöin.



Nyt kun ainakin kerran viikossa katoan jonnekin omiin menoihini, niin kotielämääkin jaksaa paremmin. Nyt olen sitä mieltä että soffalla telkkua katsoen aika menee totaalisen hukkaan. Ulkona käyn tanssipaikoilla, tanssiharkoissa, terasseilla ja baareissa. Myös muutamien ystävien luona tulee käytyä. Liikuntaakin harrastan ja tunnen olevani kiinnostava muiden ihmisten mielestä.



Aikaa muutokseen on mennyt parisen vuotta. En aio enää taantua puhumattomaksi sohvaperunaksi. Sanoisin että on vaan pakotettava itsensä liikkeelle.

kuopuskin lähdössä opiskelemaan. tulee väkisinkin mieleen miten sen tyhjiön täyttää, kun elämä on pyörinyt lasten ympärillä.



olen erittäin kotona viihtyvä ihminen, enkä ole muuta kaivannutkaan. nyt minulla on kuitenkin muutama uusi kaveri, jotka pyytää silloin tällöin johonkin, mutta kas, mies sitten mököttää, miksi?



olen suunnitellut uutta lemmikkiä tai jotain opiskelua, saa nähdä.

mies heti kuvittelisi suhdetta tai muuten möksähtäisi, joten sekin reissu menisi pieleen miehen reaktiota murehtien... Ap

Kun kieltäytyy, niin sitten sull oikeus mennä yksin. Valitse ekalle matkalle kohde, jota tiedät miehen inhoavan.

On paljon järjestöjä, jotka tarvitsevat vapaaehtoisia ja olisivat kiitollisia avusta.

Yksi tuttavani (45 v) kävi pienen koulutuksen ja käy juttelemassa yksinäisten vanhusten kanssa pari kertaa viikossa. Hänen mukaansa se on valtavan antoisaa.

On paljon järjestöjä, jotka tarvitsevat vapaaehtoisia ja olisivat kiitollisia avusta.

Yksi tuttavani (45 v) kävi pienen koulutuksen ja käy juttelemassa yksinäisten vanhusten kanssa pari kertaa viikossa. Hänen mukaansa se on valtavan antoisaa.

Aikoinaan muutin miehen luokse suoraa synnäriltä eli emme asuneet yhdessä ennen esikoisen syntymää. Meidän arkemme on siten alusta alkaen ollut lapsiperhearkea. Silti olen koko ajan "elänyt omaa elämää" eli opiskellut kaikenlaista turhaa ja tarpeellista, harrastanut, matkustanut jne. Aika usein lapsi kainalossa tai ainakin mukana.



Nyt osa lapsista on muuttamassa tai muuttanut pois, kuopuskin periaatteessa pärjää ilman huoltojoukkoja. Silti en koe, että mitään erityistä tarvitsisin tähän elämään lisää. Miehessä en ole roikkunut koskaan, en ole sovittanut elämääni sen mukaan, mitä hän on tekemässä tai mihin menossa. En eio lasten muutettua poiskaan muuttua epäitsenäiseksi.



Oma neuvoni on, että hankkikaa oma elämä, oli niitä lapsia tai ei. Joku oma juttu kerran viikossa, vaikka kirjastokäynti aluksi, jos ei rohkeampaa uskalla tehdä. Tärkeintä, että se on säännöllinen asia, siitä ei laisteta jonkun toisen tarpeiden takia.