Lue keskustelun säännöt.
Millaisia ajatuksi kolmekymppisen sinkkunaisen elämä sinussa herättää?
30.07.2012 |
Ajatteletko, että tosi säälittävää olla sinkku kolmekymppisenä? Oletko kateellinen vapaudesta mennä ja tehdä mitä haluaa ja käyttää rahansa miten haluaa? Ajatteletko, että ei ymmärrä elämästä mitään, kun ei ole perhettä ja lapsia? Ajatteletko, että on itsekäs?
Kommentit (44)
kaipa ne yleisimmät stereotypiat on ne, että on "kranttu" (miesten suhteen) ja että on itsekäs ja bailaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niistä tulee yhdessä sellainen haikeus: elämässä ei todella voi saada kaikkea. Haluaisin olla sekä että, sekä lapseton sinkku että ydinperheen äiti, ja kaipaisin joka tapauksessa sitä toista, kumman hyvänsä olisin valinnut.
Mitä sitten pitäisi ajatella kolmekymppisestä sinkkumiehestä?
...niin oikeastaan ainoa ajatus on se, että jollain tavalla pidän kolmekymppistä sinkkunaista mielenkiintoisempana kuin kolmekymppistä perheenäitiä. Ylipäänsä melkein joka suhteessa se, että elämä ei ole mennyt ihan niitä tavallisia raiteita, tekee ihmisestä kiinnostavamman.
vaikka en voikaan tietää onko tilanne edes henkilölle itselleen yhtään harmillinen. Mutta itse olen jotenkin tähdännyt aina siihen, että kolmekymppisenä on sitten se omakotitalo, auto, lapset ja mies. Niin tuntuu säälittävältä ja harmilliselta jos joku on vallan ilman tuota kaikkea tässä iässä. Itse en missään nimessä haluaisi olla sinkku tällä iällä, enkä ainakaan lapseton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä sitten pitäisi ajatella kolmekymppisestä sinkkumiehestä?
"lapsentekoiässä". Miehelle se ei ole niin tarkkaa sen iän kanssa.
sinkkuelämästä olen vähän kade, juuri sen vapauden ja valinnanmahdollisuuden vuoksi.
Mutta sitten, kun ikää on jo muutama vuosi yli 30, ja ollaan siis oltu sinkkuja jo iät ja ajat tai vain lyhyitä parisuhteita takana (eikä juuri eronneita tms.) niin sitten alkaa olla jo säälittävää. Ei siis säälittävää ivallisesti, vaan säälittävää "empaattisesti". Ehkä johtuu siitä, että kaikki mun tietämät ikisinkut yli kolmekymppiset tuntuu olevan sinkkuja tahtomattaan.
On keskitytty uraan, oltu liian nirsoja tms. ja sitten huomattukin, ettei enää löydykään ketään sopivaa ja alkaa lastentekoaika jo uhkaavasti mennä umpeen yms. Vaikuttavat vähän yksinäisiltä (vaikka kavereita ja menoa onkin). Tai mistäs mä tiedän, siltä vaan vaikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Takana ero ensimmäisestä miehestä. Olin aika ahdistunut, koska tiedostin, että voi hyvinkin käydä niin, etten löydä "sitä oikeaa" ennen kuin olen liian vanha saamaan lapsia. Onneksi kuitenkin löysin ja nyt olen tyytyväinen perheellinen nelikymppinen.
En todellakaan kadehdi kolmekymppisiä sinkkuja tai ajattele, etteivät he tietäisi elämästä. Nyt on heidän aikansa elää sinkkuelämää. Oman kokemukseni perusteella ajattelen optimistisesti, että ne heistä, jotka perheen haluavat perustaa, vielä ehtivät senkin tekemään.
vaikka en voikaan tietää onko tilanne edes henkilölle itselleen yhtään harmillinen. Mutta itse olen jotenkin tähdännyt aina siihen, että kolmekymppisenä on sitten se omakotitalo, auto, lapset ja mies. Niin tuntuu säälittävältä ja harmilliselta jos joku on vallan ilman tuota kaikkea tässä iässä. Itse en missään nimessä haluaisi olla sinkku tällä iällä, enkä ainakaan lapseton.
Mutta näinhän moni varmasti ajattelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaikka en voikaan tietää onko tilanne edes henkilölle itselleen yhtään harmillinen. Mutta itse olen jotenkin tähdännyt aina siihen, että kolmekymppisenä on sitten se omakotitalo, auto, lapset ja mies. Niin tuntuu säälittävältä ja harmilliselta jos joku on vallan ilman tuota kaikkea tässä iässä. Itse en missään nimessä haluaisi olla sinkku tällä iällä, enkä ainakaan lapseton.
Olen 31-vuotias ja lapseton sinkku. Mielestäni elämäni ei ole yhtään sen säälittävämpää kuin kenenkään muunkaan. Jokainen kulkee omia polkujaan omassa tahdissaan ja on toivottavasti tyytyväinen omaan elämäntapaansa. Perheenäitiydessä ja sinkkuudessa on molemmissa puolensa, positiiviset ja negatiiviset. Aina kun jotain saa (uran, rakkauden, perheen, seikkailuja) menettää samalla jotain muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sinkkuelämästä olen vähän kade, juuri sen vapauden ja valinnanmahdollisuuden vuoksi.
Mutta sitten, kun ikää on jo muutama vuosi yli 30, ja ollaan siis oltu sinkkuja jo iät ja ajat tai vain lyhyitä parisuhteita takana (eikä juuri eronneita tms.) niin sitten alkaa olla jo säälittävää. Ei siis säälittävää ivallisesti, vaan säälittävää "empaattisesti". Ehkä johtuu siitä, että kaikki mun tietämät ikisinkut yli kolmekymppiset tuntuu olevan sinkkuja tahtomattaan.
On keskitytty uraan, oltu liian nirsoja tms. ja sitten huomattukin, ettei enää löydykään ketään sopivaa ja alkaa lastentekoaika jo uhkaavasti mennä umpeen yms. Vaikuttavat vähän yksinäisiltä (vaikka kavereita ja menoa onkin). Tai mistäs mä tiedän, siltä vaan vaikuttaa.
Omat kuviot alkaa olla aika vakiintuneita, monella sinkullakin. Aina vain hankalampaa löytää mies, joka sopisi kuvioon. Vaikka haluaisikin löytää.
on varsin kaukainen ajatus.
Ja toisaalta 30-v sinkkunainen voi olla mitä tahansa. Lähiöpubin ruusu joka työttömänä makaa kotona. Tai sitten ns. maailmannainen joka kerää kokemuksia milloin missäkin päin maailmaa. Tai sitten uraorientoitunut ihminen, joka haluaa opiskella ja luoda uran ennen perhe-elämää/perhe-elämän sijasta.
Tärkeintä on se, että ihminen on onnellinen ja ns. tässä maailmassa kiinni, ei mikään syrjäytynyt ressukka. Ja syrjäytynyt ressukka/tässä maailmassa kiinni voi olla riippumatta siitä onko sinkku vai perheellinen.
Yleensä sinkkuissa se hyvä puoli että ovat itsenäisiä. Eli tulevat toimeen omillaan, mikä hyvä asia. Eniten kammoksuttaa ne ihmiset jotka elävät elämänsä peräkammarinpoikina-/tyttöinä, sekä ne joiden elämä on mennyt lapsuudenperheestä suoraan perheenäidiksi. Molemmissa em. MINUN mielestäni jää se oma itsensä löytäminen kesken/tapahtumatta. Eli tavallaan on vain jatke, ei ole länyt sitä omaa elämää, missä ITSE huolehtii omista menoistaan (asumiskulut ym.) ja kokee sen että on ihan itse yksin pärjättävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 31-vuotias ja lapseton sinkku. Mielestäni elämäni ei ole yhtään sen säälittävämpää kuin kenenkään muunkaan. Jokainen kulkee omia polkujaan omassa tahdissaan ja on toivottavasti tyytyväinen omaan elämäntapaansa. Perheenäitiydessä ja sinkkuudessa on molemmissa puolensa, positiiviset ja negatiiviset. Aina kun jotain saa (uran, rakkauden, perheen, seikkailuja) menettää samalla jotain muuta.
Aika monet ovat kirjoittaneet pitävänsä sinkkuuden syynä nirsoutta...
Olis kiva tietää, että ovatko nämä ihmiset itse nyt sitten mielestään parisuhteessa suurimmilta osin siksi, että ovat osanneet laskea rimaa tarpeeksi? Perustuuko heidän perhe-onnensa siis siihen, että ovat päättäneet sitten mennä yksiin jonkun miehen kanssa joka nyt ei oikein sytytä kauheasti, mutta on ihan ok kuitenkin?
Kun jos joku mies oikeasti sytyttää kunnolla, niin kyllähän siinä nyt nirsoinkin unohtaa ne ihan hölmöt kriteerit. Ei kukaan yli 15 v. lemppaa ihmistä, jonka kanssa kemiat synkkaa ihan täysiä, heti ekoilta treffeiltä siksi että sillä on vääränväriset silmät. Sit taas semmoiset kriteerit, jotka saattaa olla niin isoja että menevät voimakkaankin ihastuksen yli, kuten vaikka päihdeongelma tai väkivaltaisuus, niin ei kai ketään nyt voi liian nirsoksi syyttää jos ei niistä jousta?
Ura ei istu kiikkustuolissa kanssasi kun olet vanha.
Mitä oon vanhusten kanssa työskenteleviltä kuullut, äärimmäisen harvan lapsetkaan istuvat. Niillä on omat lapsensa ja työnsä kiireinään, ehkä joskus ja jouluna käyvät pikavisiitillä...
Siinä vaiheessa kyllä yllättävästi mieltä lämmittää, jos on uran myötä sen verran kertynyt säästöjä ja realisoitavaa omaisuutta, että pystyy sentään maksamaan itselleen inhimillisen hoidon. Ja onhan se kiva siinä kiikkustuolissa, jos elämästä on kertynyt seikkailujakin, joita muistella.
Ura ei istu kiikkustuolissa kanssasi kun olet vanha.
Mitä oon vanhusten kanssa työskenteleviltä kuullut, äärimmäisen harvan lapsetkaan istuvat. Niillä on omat lapsensa ja työnsä kiireinään, ehkä joskus ja jouluna käyvät pikavisiitillä...
Siinä vaiheessa kyllä yllättävästi mieltä lämmittää, jos on uran myötä sen verran kertynyt säästöjä ja realisoitavaa omaisuutta, että pystyy sentään maksamaan itselleen inhimillisen hoidon. Ja onhan se kiva siinä kiikkustuolissa, jos elämästä on kertynyt seikkailujakin, joita muistella.
Mutta sehän erittäin monella onkin joku muu, kuin alkuperäinen aviopuoliso tai lasten isä.
Mitä sitten pitäisi ajatella kolmekymppisestä sinkkumiehestä?
"lapsentekoiässä". Miehelle se ei ole niin tarkkaa sen iän kanssa.
Nelikymppisestä sinkkunaisesta voisi miettiä miksei tee lapsia. Tai edes 35. Mutta kolmekymppisestä...
Ja pitäisikö tuosta kolmekymppisestä sinkkumiehestä ajatella että hän taitaa sitten saada lapsensa 15 vuotta nuoremman naisen kanssa joskus?
että kumppani/lapset ovat kiikkustuolin rinnalla. Kumppani voi kuolla/voi tulla ero. Lapset ehkä asuvat kaukana (jopa toisessa maassa) tai eivät vaan välitä, tai ovat ongelmaisia (mielenterveys/päihteet).
Uskon että ihminen joka tulee toimeen itsekseen pärjää kiikkustuolissakin yksin. Lisäksi jos terveys sallii ja aidosti kiinnostaa se ala millä uraa luo, voi myös kaatua ns. saappaat jalassa. Oman alansa spesialisteja kuunnellaan, vaikka he olisivat virallisesti eläkkeellä. Eli sitä uraa voi halutessaan jatkaa "hautaan saakka" jos haluaa.
ja toivon että on siinä onnellinen.