Odotan toista lastamme viimeisilläni, nyt mies ilmoitti haluavansa erota

Mitä tekemistä varpajaisilla ja erolla on keskenään? Vaikka mies eroaa AP:stä niin sillä ei ole merkitystä miehen ja lapsen välille. Hänellä on kuitenkin kaikki samat oikeudet. Miehen ei tarvitse huolehtia naisesta saadakseen oikeudet lapseen.

Sitten loppuraskaudessa mies pudottaa tuon eropomminsa ja olisi lähdössä saman tien. Lupaa kuitenkin jäädä ja auttaa lasten kanssa, kunnes sitten lähtee viikonlopuksi juhlimaan ja jättää vaimonsa pärjäilemään pienten lasten kanssa, eli pitää varpajaiset vieläpä oikein pitkän kaavan mukaan.

Ei tietenkään miehen oikeudet lapseen riipu parisuhteesta. Eikä mies ole vastuussa siitä millä tavalla vaimonsa suhtautuu vaikka noihin erojuttuihin. Mutta kyllä minusta siinä vaiheessa, kun kyse on jo omien lasten terveydestä (eli raskaana oleva vaimo ottaa ne miehen jutut erittäin rankasti ja stressaa hirveästi, tai synnytyksen jälkeen vaimo on kroonisesti väsynyt ja univajeessa), ei voi vaan häipyä paikalta varsinkaan juhlistamaan omaa isyyttään, vaan pitää jäädä hoitamaan niitä lapsiaan. Jos nuorempi lapsi on vielä syntymättä eli sen stressaavan vaimon sisällä, pitäisi pystyä omista eduistaan hölläämään sen verran, että vaimon stressi vähän laantuu.

Eli minusta tuo viikonloppuloman pitäminen on ala-arvoista.

-M

Mitä tekemistä varpajaisilla ja erolla on keskenään? Vaikka mies eroaa AP:stä niin sillä ei ole merkitystä miehen ja lapsen välille. Hänellä on kuitenkin kaikki samat oikeudet. Miehen ei tarvitse huolehtia naisesta saadakseen oikeudet lapseen.

varpajaisten pitämistä ei voi perustella lapsen ja isän suhteella tai lapsen syntymän juhlistamisella tai muulla lapsen edulla, jos se edellyttää tämän vastasyntyneen juhlistettavan jättämistä toipilaana olevan, väsyneen äitinsä ja kiukuttelevan kaksivuotiaan kanssa viikonlopuksi. Ei taida varpajaiset myöskään mihinkään isän oikeuksiin lapsen suhteen kuulua, mutta kuitenkin.

Ei tuollainen tee isä-lapsi-suhteelle mitään hyvää, joten varpajaisia tuollaisessa tilanteessa viettävä mies ajattelee vain omaa etuaan yli lapsen edun. Siksipä kyseenalaiset koko juhlat.

Puhumattakaan siitä kaksivuotiaasta, jonka isä tämä varpajaisia viettävä myöskin on, häipyä nyt viikonlopuksi tuolla tavalla kun toisen elämä on mullistunut. Vauva varmaan vielä pärjäilee kunhan äitinsä on jotenkin tolkuissaan ja tajuaa vauvan tarpeet tyydyttää isän poissaollessakin, mutta kaksivuotiaan tarpeet sitten jääkin vähemmälle, totta kai, alkaen vaikka ulkoilusta. Lapsen syntymän juhlistaminen tuolla tavalla noissa olosuhteissa on törkeää.

Miten ihmeessä selviän tästä hengissä?? Tuntuu aivan kuin joku veivaisi puukkoa sisuskaluuissani ja seinät kaatuisivat päälleni. Mies haluaa erota ja on kuulemmma oikea ratkaisu, minäkin tulen jonain päivänä olemaan onnellisempi jonkun toisen kanssa. Meillä on siis 2 vuotias ja aivan näillä hetkillä syntyy toinen lapsemme. Olen totaalisessa shokissa enkä pysty lopettaa itkemistä. Mies on yrittänyt lohduttaa ja vannoo olevansa edelleen lapsille läsnä ja ettei minun tarvitse murehtia raha-asioista jne jne.

Ei kuulemma uskaltanut sanoa mitään aikaisemmin, mutta nyt tuli vaan sellainen olo, että oli pakko sanoa, että on päättänyt lähteä. Vaikeaahan meillä on ollut, taapero on valvottanut todella paljon, olen ollut kuolemanväsynyt, perhepiirissä on tapahtunut kuolemantapaus ja sairauksia, on siis ollut vaikeita aikoja ylipäänsä. Mutta en ikimaailmassa olisi uskonut, että mies jättäisi perheensä, pienen lapsen ja viimeisillään olevan vaimonsa.

Olen kuin hakattu, en pysty toimimaan ollenkaan, yritän jotenkin pitää taaperosta huolta. Hän ihmettelee, kun itken koko ajan ja kävelen ympäri kämppää. On kuin olisin jossain painajaisunessa ja rukoilen herääväni kohta. Rakastan miestä, hän on elämäni rakkaus, sielunkumppanini. Miten helvetissä selviän tästä hengissä? Voisinko joku auttaa.. Olen aivan hukassa, niin hukassa ja paniikissa, sattuu ihan fyysisesti joka paikkaan. Mies ei näyttänyt olevan surullinen ollenkaan, vaikka itkin aivan hysteerisenä ja lohduttomana (lähti siis äsken töihin). Ei edes halannut minua, ihan kuin häneltä olisi pudonnut kivi sydämeltä ja voi nyt olla onnellinen, viis minusta.

Herra isä sentään, miten ihmeessä pääsen tästä ylös? Pitäisi vauvakin synnyttää ja jaksaa hoitaa kahta pikkulasta.

näin siinä lopulta käy, ennenmmin tai myöhemmin.

t.mies, joka ymmärtää ap:n miehen halun nostaa kytkintä

Ajattelin tulla kertomaan pikakuulumiset. Eron suhteen mikään ei ole muuttunut, mutta asiasta ei myöskään ole aktiivisesti puhuttu. Mies ei ole enää niin väsynyt, saa nukuttua ja ruokakin maistuu. Hänellä siis masennuslääkitys nyt vihdoin päällä ja ainakin omasta mielestäni miehen olotila näyttää kohentuneen. On jaksanut esikoisenkin kanssa touhuta ihan eritavalla, kuin aikaisemmin. Pariterapia jatkuu tässä koko ajan, siellä edetään hitaasti ja ratkotaan ongelmakohtia, käydään läpi meidän suhteen vaiheita, molempien perhesuhteita jne.

Vauva syntyi pari viikkoa sitten, kaikki meni hienosti ja mies oli mukana. Tosin mitään tukea hänestä en saanut, synnytyksen jälkeen ei halannut, pitänyt kädestä, kiittänyt, kehunut, ei mitään. Sairaalassa viihtyi molempina päivinä vain hetken, ei tuonut kukkia tms. No, mitä voisinkaan olettaa?

Järkyttävintä oli ehkä se, että mies lähti kavereineen mökille viikonlopuksi varpajaisten viettoon 200 km päähän vauvan ollessa 7 päivän ikäinen.. Meillä ei täällä asuinpaikkakunnalla ole tukiverkkoja, joten mies siis jätti minut vastasyntyneen ja 2-v uhmiksen kanssa kolmistaan viikonlopuksi. Itkien rukoilin, että voisiko viettää varpajaisensa vaikka 2 vkon kuluttua, kun pääsen jo vauvan kanssa ulos ja ennättäisin jostain saada apuvoimia tänne kotiin. Mutta ei sopinut ja sinne lähti. Kyllähän minä jotenkin selvisin, vaikka rankkaa oli. Esikoinen kun on edelleenkin huonounista sorttia ja vauva tietysti valvottaa tissillä ja muutenkin, eihän vastasyntyneillä ole mitään rytmiä vielä. Esikoinen on toki reagoinut vauvantuloon kiukkuamalla meille vanhemmille ja saamalla uhmaraivareita useammin. Imetystilanteet on haastavia, silloin hänen pitäisi tietysti päästä syliin tai juuri silloin minun pitäisi tehdä jotain tiettyä aivan muuta. En voi käsittää mitä miehen päässä liikkuu, eikö edes esikoistaan voinut ottaa huomioon tässä asiassa. Miten kova shokki vauva on ja jättää mkinut toipilaana taistelemaan kotiin, kun hän ryypiskelee mökillä. Herää jotenkin kysymys myös, että eivätkö ne hänen kaverinsakaan saa suutaan auki. Kaikki miltei perheellisiä miehiä. Että kukaan ei ihmettele miehelleni, että onkohan ihan ok jättää vaimo synnytyksen jälkeen noin pian koko vlopuksi lasten kanssa kotiin ilman apuja..

Jotenkin meillä vallitsee sellainen ilmapiiri, etten voi tavallaan "vaatia" mieheltä mitään, koska hänellähän on se erokortti hallussaan.. Tiedän, ettei tällaista tulisi vaan jaksaa kestää ja ansaitsen parempaa kohtelua. Prosessi on kuitenkin niin kesken vielä ja haluan katsoa pariterapian läpi, mutta pikkuhiljaa alkaa valkenemaan että tuskin mies tuosta tulee muuttumaan. Toisaalta, ei hän aikaisempina vuosina ollut välinpitämätön, että on hän kelpomiehestä muttunut epäkelvoksikin, kaitpa voisi muuttua takaisin vanhaksi itsekseenkin. Sen näkee sitten joskus.

Vauva on aivan ihana ja minulla on kaikki maailman onni niin kauan, kun minulla on nämä rakkaat lapset. Mies siinä menettää paljon, paljon enemmän, jos perheensä jättää. Minä olen hyvä vaimo ja äiti, sydämellinen, hellä ja rakastava. Miestä en ole kuin tukenut ja kannustanut kaikessa, turhista en ole narissut koskaan. Aina on koti siistinä, ruoka pöydässä ja mies tervetullut ja toivottu. Meillä on aina ollut hyvin lämmin ja positiivinen koti.

Jos mies löytää jostain parempaa tai jos hän kokee, että tämä ei ole hänelle tarpeeksi hyvä yhtälö, sitten en voi mitään. Sitten hänen on varmaan mentävä. Minä voin tarjota jollekin vielä joskus ihanan elämän, ja niin että minäkin saan rakkautta, huomiota ja huolenpitoa.

Katsotaan nyt mitä tästä vielä tulee, ehkä miehen silmät vielä avautuvat, ehkä eivät. Itseni kannalta haluan hoitaa tämän kunnialla ja kunnolla loppuun, tarkoitti se sitten eroa tai yhteenpaluuta. En halua päätyä tilanteeseen, jossa jossittelen, kadun tai arvuuttelen, mitäs jos, miten olisi ollut jos..

No ei tästä nyt niin lyhyt kommentti tullutkaan, mutta tällaisissa tunnelmissa mennään. Ajattelin, että en tule tänne kuulumisia kertoilemaan, ennen kuin tiedän erotaanko vaiko ei. Nyt pidän taasen paussia ja katsotaan kommentteja sitten, kun jotain muutosta tilanteeseen on tullut.

Ap

MIES oli se joka toivoi tätä kuopusta, vaimo oli se joka epäili että voimat ei ehkä riitä kun esikoinenkin valvottaa. Eli ei ollut niin että nainen olisi salaa tai muutoin vastoin miehen tahtoa hankkiutunut raskaaksi. Siinä vaiheessa ap vielä luuli että suhteessa kaikki on kunnossa. Raskaustestin aikaan mies oli onnellinen ja ap hetkellisesti paniikissa. Raskauden loppupuolella mies sitten päättikin ettei olekaan onnellinen ja hän lähtee.



Tietysti voisi sanoa että mitäs ap läksit, olisi pitänyt ajatella että ei kakkosta ennen kuin tietää varmasti pärjäävänsä ja haluaa itsekin täydestä sydämestään juuri tähän hetkeen sen vauvan, vaikka mies muuttaisikin mieltään. Mutta kyllähän parisuhteessa on tilanteita, joissa on paljon saavutettavaa kahdestaan, ja joissa täytyy vain uskaltaa luottaa siihen toiseen. Eikä niin, että mitään päätöksiä ei uskalla tehdä koska täytyy ajatella kaikki niin kuin olisi yh, jos sitten kuitenkin...

Mitä kuuluu?

Järkyttävää minkälaista kohtelua ap saa tältä palstalta. Moni on toisaalta kyllä ollut ymmärtäväisiä ja tukevia, mutta sitten on näitä syyttelijöitä, joiden tekstien lukeminen saa melkein surulliseksi. Tilanne on varmasti ollut vaikea kaikille, niin ap:lle kuin miehellekkin ja itse olen saanut ainakin sen käsityksen, että mies on/on ollut syvästi masentunut. Miksi se, että ap haluaa auttaa miestään tai on huolissaan tästä, tekisi hänestä jotenkin heikon tai huonomman ihmisen? Mies on kuitenkin hänen lapsiensa isä ja ap selvästi rakastaa miestään. Ei kai kukaan halua heittää suorilta käsin suhdetta roskiin.



Pakko tosin myöntää, että kun aloin lukemaan tätä viestiketjua, ensimmäinen ajatukseni oli niin kuin monilla muillakin, että mies pettää ja että jätä se paskiainen. Mutta pikkuhiljaa mitä pidemmälle pääsin lukiessani ap:n viestejä tajusin, että asia ei olekkaan niin mustavalkoinen. Siksi toivoisinkin kovasti, että ap palaisi kertomaan kuulumisia, vaikka tiedän sen, että ei välttämättä hirveästi kiinnosta sen jälkeen, mitä jotkut ovat tänne kirjoittaneet. Jos toisella on selvästi paha olo, miksi tätä oloa pitää vielä pahentaa. Eivätkö juuri nämä kirjoituspalstat ole sitä varten, että tänne voi sitä omaa pahaa oloaan purkaa anonyymina? Jos ette kestä lukea muiden tekstejä, ehkä olisi parempi pysyä poissa.



Toivon että ap saa elämänsä kuntoon, joko eron kautta tai yhdessä tämän miehen kanssa. Se mihin tulokseen he päätyvät on täysin heidän oma päätöksensä, vaikka ap tänne tulikin tuntojaan purkamaan ja ehkä vertaistukea hakemaan. Toivon siis kaikkea hyvää teille ja toki muillekkin tämän palstan lukijoille.

Miehenkin pitää hoitaa lastaan. Mutta kun hän on hoitanut sen puolet sitä niin hänen ei tarvitse auttaa naista siinä toisessa puolessa.

Monet naiset valittavat että synnytyksen jälkeen oli vaikeaa ja pälä pälä... Synnytys eikä raskaus oikeuta mihinkään erikoistoimiin. Ei oikeuta apuun eikä helpotuksiin. Vaaditaan aivan sama kuin mieheltä.

Eikä tuollaisia valittajia kukaan jaksa.

Taidat olla aika nuori. Ei oo tullu mieleen, että lasten etu on se, että äiti voi ainakin siedettävän hyvin? Perheissä pitää ajatella kokonaisuutta eikä vetää kotitöitä viivottimella puoliksi. Sisäistä tämä ennen kuin lisäännyt.

Nostetaanpas, jos ap sattuisi olemaan linjoilla ja haluaisi kertoa nykyisestä tilanteesta

Minuakin kiinnostaisi tietää tämän hetkiset kuulumiset, kun keskustelu täällä näyttää jatkuvan kiivaana.

Miehenkin pitää hoitaa lastaan. Mutta kun hän on hoitanut sen puolet sitä niin hänen ei tarvitse auttaa naista siinä toisessa puolessa. Monet naiset valittavat että synnytyksen jälkeen oli vaikeaa ja pälä pälä... Synnytys eikä raskaus oikeuta mihinkään erikoistoimiin. Ei oikeuta apuun eikä helpotuksiin. Vaaditaan aivan sama kuin mieheltä. Eikä tuollaisia valittajia kukaan jaksa.

Taidat olla aika nuori. Ei oo tullu mieleen, että lasten etu on se, että äiti voi ainakin siedettävän hyvin? Perheissä pitää ajatella kokonaisuutta eikä vetää kotitöitä viivottimella puoliksi. Sisäistä tämä ennen kuin lisäännyt.

Tasa-arvo joka on nykyään niin tärkeää tarkoittaa sitä että kummatkin tekevät yhtä paljon. Miehen ei pidä hoitaa naisen osuuttaa asioista

Jaa että pahempaa kuin kuolema?



Mun mies tappoi itsensä kun lapset 4kk ja 2,5 vuotiaat. Ei ollut toista naista, vaan alkoholi.



Vaikea sanoa mitään kun on itse tullut jätetyksi tällä tavoin. JOskus kyllä ajattelen että hyvä ettei tarvinnut alkaa taistella jotain yhteishuoltajajutskia.



Kyllä yksinkin pärjää kun ei katkeroidu. Shokkihan tuo tietysti on.

NOSTO

Olisi mukava tietää oletteko saaneet asiat järjestymään? Toivottavasti!

ap mitä kuuluu?

Kirjoitan ihan lyhyesti, sillä joudun näpyttelemään tätä puhelimellani.



Tilanne on edellen auki. Tosin asiat menivät hetkellisesti parempaan suuntaan varmaan pariterapian avulla. Nyt kuitenkin taas hetki sitten tapahtui minulle taas kerran yllättävä käänne huonompaan. Mies ilmoitti yhtäkkiä pari vkoa sitten, että haluaakin eron ja haluaa muuttaa toiseen kaupunkiin, jossa aiemminkin asunut. Täällä ei kuulemma ole hänelle mitään (juu lapset ei vissiin ole mitään..). Aikoo kuitenkin hoitaa lapsensa?? Ei osannut selittää että miten se tapahtuisi. En voi vauvaa antaa hälle viikonloppuisin ja tuo taaperokin arveluttaa. En oikein tiedä kykenisikö mies hoitamaan lasta yksin.



Mielestäni miehen masennus on voimistunut. Ei saa itseään aamulla ylös (annan hänen nukkua), selvästi hänestä tuntuu rankalra katsoa yksin lapsia esim 2 tuntia. Lääkärireissullenikin yritti, että ottaisin vauvan mukaan, kun hän ei nyt jaksaisi kahta lasta.. Jätin kyllä molemmat hänen vastuulleen, oli klo 9 aamulla.Kun palasin klo 10 jälkeen. Taapero edellen yöpuvussaan, ei ollut antanut hänelle aamupalaa, ei ollut vaihtanut vauvallekaan vaatteita eikä vaippaa. Itse mies makoili sohvalla, vauva sitterissä ja taaperolla pyöri lastenojelmat jo toista tuntia. Niin miten hän pystyisi hoitamaan kokonaisen vlopun lapsia yksin??



Pariterapeutti oli huomattavan yllättynyt miehen äkkikännöksestä. Hän ammattilaisena oli selvästi nähnyt, että olimme jo ylittäneet kriisin ja välillemme oli palannut lämpöä ja huunoria. Mies sanoi, että hänellä on vapaudenkaipuu, haluaa olla rauhassa jne. Sanoi myös, että mitä todennäköisimmin hän tulee katkerasti katumaan eroa, mutta hänen on nyt vaan muutettava pois "parantelemaan itseään". Mitä tuokin sitten tarkoitti.



Ennen tätä käännöstään, huomasin kyllä merkkejä ilmassa. Näin jälkiviisaana ajateltuna. Hän alkoi taas juhlia, valehteli ulkomaanreissunsa työmatkaksi vaikka minulle selvisi, että oli kaveriporukan lomareissu. Hänen takian myöhästyimme lapsen kerhon joulujuhlasta. Saapui kotiin työreissultaan törkessä krapulassa ja arvatkaa vaan hävettikö mua siellä juhlassa. Tasavarmana kaikki siellä haistioi sen vanhan viinan käryn.. Kunhan tästä nyt Joulun yli pääsemme, mies saa luvan ilmoittaa lopullisesti mitä aikoo. Minulla on alkanut olla fyysisiä stressioireita enkä enää vaan jaksa tätä tilannetta. Mies on masenunt, mutta kyllä aikuisen ihnisen on jo otettava vastuu itsensä hoitamisesta. Lapset tarvitsevat minua, en voi päästää itseänikin vielä sairastumaan tässä.



Alitajuisesti olen kai koko ajan valmistautunut pahimpaan. Enää en ole hysteerinen vaan uskallan jopa ajatella, että minua vielä jossain onni odottaa. Ja minulla on lapset, kaikki ihanat kokemukset heidän kanssaan edessä. Pariterapeutti sanoi miehelleni, että mitä luulee poikansa tuumivan joskus aikuisuuden kynnyksellä siitä, että isä lähti hänen ollessa vasta 4kk ikäinen.. Että oliko hänessä jotain vikaa, oliko hän pettymys ja miksi isä ei halunnut olla elämässään läsnä joka päivä.



Surullisinta tässä on se, että tuo taapero on kovin isässän kiinni. Sälittää hirveästi, kun isä muuttaakin sitten kauas pois. Ja kamalaa on se, että mies ei osaa sanoa mitään sen kummempaa syytä eroon kuin sen, ettei meidän välillämme enää kipinät lentele. Rakastaa minua kyllä, mutta arkipäiväisesti vain.. Ei tee elettäkään, että kipinän voisimme saada takaisin. Hänellä ei ole voimia, makaa sohvalla tai sängyllä. Koko ajan sitä väsyttää, vatsa tai pää on kipeä. Hermot menee, jos vauva huutaa jne. Kaikki lasten kanssa tekeminen, kuten taaperon kylvettäminen on tylsää, ei kuulemma keksi juteltavaa taaperon kanssa, joten laps kylpee vieressä ja mies surffaa netissä puhelimellaan istuen pöntön päällä..



Tulen vaikka sitten tammikuussa päivittelemään tilannetta tänne. Kiitos teille kaikille kommenteistanne ja tsemppauksesta!



Jouluiloa tämän kaiken keskelle.



Ap

Yllättävän hyvin tämä puhelimella näpyttäminen onnistuikin. Tulikin pitkä teksti :-)



Ap

Tsemppiä ja jaksamistä joulunaikaan!

Jätin mieheni kun lapsemme oli vajaa 2-vuotias. Mieheni oli passiivinen, laiska aikaan saamaton jne.. Itsekin mietin kuinka tulen selviämään yksi. Vaan niin siinä kävi, että nykyään olen onnellisempi ja jotenkin lapsellekin enemmän läsnä kuin ennen. Ennen ressasin miestäni ja parisuhdetta ja kaikkea "turhaa". Nyt olen keskittynyt lapsen ja kodin hoitoon ja ennen kaikkea vähän itseenikin. Uskon, että kun pääset tuosta luuseri miehestäsi eroon niin sinäkin piristyt ja tulet nauttimaan lapsistasi ja perheestäsi niin paljon enemmän koska sinun ei tarvitse enään stressata mistään ylimääräisestä. Eli anna miehellesi ero, hän ei todennäköisesti pärjää ilman sinua kovinkaan kauan, mutta se on hänelle se pahin isku kun tajuaa miten sinä pärjäätkin ilman häntä 1000 kertaa paremmin ja tulet vielä kyllä oikean rakkauden ja onnen löytämään. Alku on vaikein, mutta päätät lähteä niin kaikki loksahtaa paikalleen ihan itsestään.



Rinta rottingille ja uutta tuulta purjeisiin! Toivotan hyvää joulua ja ihanaa ja parempaa uutta vuotta 2013!

No tuo matkan valehteleminen työmatkaksi liittyi siihen, että halusi olla rauhassa. Lähinnä nukkua ja olla. Ja juhlintaan liittyy se, että saa alkoholin kautta hetkittäin ilontunnetta, ajatukset pois masennuksesta. Näin on itse sanonut. Myöntää olevansa masenunut, mutta ei oikein hae apua. Ei tiedosta masennuksensa tasoa jotenkin. Meidän pariterapeutti on työskennellyt masentuneiden terapeuttina vuosi ja hän on koettanut saada miestäni tajuamaan masennustilansa. Siis hän itse sanoi, että sen perusteella mitä olemme hänelle kertoneet, mies on masentunut. Jotenkin vaan mies vanhakantaisesti luuöee masentuneen olevan sellainen ihminen, joka haluaa tyyliin hypätä junan alle.



Mies on kertakaikkisen saamaton ihan kaikessa. Normaalit rutiininomaisetkin yksinkertaiset jutut näyttää hirveän vastenmielisiltä. Varsinkin kaikki lapsiin liittyvät.



No, masennusta tai ei, en minä voi enää jäädä odottelemaan koska mies suvaitsee hoitaa itsenaä kuntoon. En kyllä uskalla lapsia tuolle vlopuiksi antaa. Se on varma.



Ap