Miten saada kaveri "hölläämään" lapsen kanssa? Kauhea stressi joka asiasta...

Jos lapsi ei kerran viihdy autossa, vaunuissa tai missään muuallakaan, niin lapsi on kyllä ihan himpun verran vaativampi kuin sun helpot lapsesi.

Ja sitten sä vielä oikein näytät, että kato, kun mulla on näin helppoa lasten kanssa, otan ihan rennosti vaan. Oot kyllä tällä hetkellä sille kaverilles ärsyttävin ihminen mitä olla voi.

Lainaus unohtui.

T:23

Ikää lapsella 7 ja ei vieläkään höllää. Esimerkiksi lasten ollessa 4-5 leikkipuistossa tämä äiti seisoi koko ajan lapsen vieressä holhoamassa ja kyseli: "haluatko, että autan sut tuonne...? katsos, kun tuolla on iso auto menossa ohi..." Me pari muuta kaveria lyötiin takapuolet penkkiin ja lapset sai leikkiä keskenään, kun olivat samaa ikäluokkaa ja harvoin nähtiin muutenkaan, joten juttua riitti. Sitten tämä yksi katseli meitä ärtyneenä, kun meidän 5-vuotiaat oli ihan oman onnensa nojassa liukumäessä 10 metrin päässä...:)



Kaikki on aina ollut vaikeaa. Aikataulut, syömiset, jatkuva seurustelu, lapsen nukkumisajat jne.

"Tee toki asiat omalla tavallasi, mutta muista nauttia äitydestä myös. En halua, että muistat vauva-ajan pelottavana ja stressaavana, vaan uutena ja ihmeellisenä, sinä harjoittelet miten ollaan äiti, lapsi harjoittelee elämää, meidän opastuksella."

Uskomattoman viisas mies sulla, ihan vilpittömät onnittelut siitä!

kyllä se hysteria vielä välillä pilkahtelee. Mutta ekan odotus ja vauva-aika kyllä oli sellaisia että oksat pois. Olin esin. odotusaikana kauppareissuilla mukana, kun voihan sitä vaikka kaatua tai synnytys käynnistyä jne. Kävellen matkaa kauppaan 800m. Molemmilla piti olla kännykkä mukana, että varmasti saa soitettua apua jos tarvii. Ja kun vauva syntyi, niin tilanne vaan paheni. Lista olis loputon...

Olin etukäteen kuvitellut, että se olisi kivaa aikaa, mutta lapsen synnyttyä olikin koko ajan hirveä hätä, että osaanko hoitaa häntä oikein. Vauva on niin järkyttävän pieni ja hauras olento - tai ainakin tuntui siltä. Ja olihan meillä alussa monenlaisia sairastelujakin, tosin ei mitään vakavampaa. Mutta en ole koskaan aikuisena sairastellut niin paljon kuin äitiyslomalla ollessani. Ja tosiaan sitten sain masennuksenkin kaupan päälle.



Jälkeenpäin tietysti olen ajatellut, että olisi pitänyt ottaa rennommin. Mutta kun en osannut. Uskoin oikeasti, että vauva voi vaikka kuolla, jos en tee äidintyötäni kunnolla. Ja koin olevani hirveän yksin. Joskus itkin, kun mies tuli kotiin, ja hän katsoi minua hiljaa neuvottoman näköisenä.



Joo, ei tullut enempää lapsia meille. Arvaatte varmaan, miksi. Mutta hölläsin sitten, kun lapsi oli viiden tai kuuden. Siinä iässä hän minusta oli jo aika pystyvä ja osaava ja fiksu, joten tuntui, ettei enää tarvinnut olla paniikissa.

Kaverillani sama ongelma ja koko ajan kyttää 2-vuotiastaan että onko tällä jokin hätänä, oliko aamukakka hieman liian kellertävä, kuuluuko yskiä noin pitkään...huoh. Lapsi saa kaiken myös periksi. No, ei kuulu minulle.

kaveri samanlainen,ehkä vielä pahempi.

En ymmärrä yhtään sen touhua,luulee kokoajan lapsella olevan jokin hätä,ihan sama minkä äänen päästää suustaan. Ei koskaan anna sen edes puistossa olla maassa vaikka haluaisi,aina selityksiä vääristä vaatteista ym. En enää mielellään jaksa tavata ainakaan kovin usein,tuun itekkin ihan stressaantuneeks ja päätä alkaa särkee.

Mun mielestä se lapsi on oikeesti vielä tosi hyväntuulinen,mutta äiti kehittää sille ongelmaa tyhjästä.

Suorittajaäiti pahimmasta päästä. Kaikki itkut ja yskähdykset piti analysoida ja selvittää.. Sairastuin masennukseenkin, kun en saanutkaan kontrollia kaikesta.

Lause,joka avasi minun silmäni, tuli mieheltäni:

"Tee toki asiat omalla tavallasi, mutta muista nauttia äitydestä myös. En halua, että muistat vauva-ajan pelottavana ja stressaavana, vaan uutena ja ihmeellisenä, sinä harjoittelet miten ollaan äiti, lapsi harjoittelee elämää, meidän opastuksella."

Minusta tämä oli rakkaudella ilmaistu höllää vähän-ilmaisu.. Minuun toimi!

En ole ihan varma, voisiko kaverini kuulua tähän kategoriaan... En uskalla oikein ottaa asiaa puheeksi, koska sitä on vaikea muotoilla niin, ettei se kuulostaisi väärältä. Mutta jotain tämän suuntaista voisin kokeilla. Toimii, jos on toimiakseen. Ja tosiaan, viisas mies sulla =)

Ja kiva kuulla muittenkin kokemuksia!

Ap

Annettiin tarkoituksella kuivua kasaan se ystävyys, kun äippä kontrolloi koko ajan.

Pihalta poika ei saa poistua, vaikka menee nyt kouluun.

Menee kuulemma autokyydillä kouluunkin.

Asutaan rauhallisella alueella ja eipä täällä autoja kauheasti liiku ja hyvin on turvallinen alue.

On muuten ainokainen lapsi.

Tuollaiset äidit vielä syylistävät muita äitejä, jos he toimivat toisin eli olet huono ja vastuuton äiti.

Oma nuppivika piilotetaan syyllistämällä muita ja ei pystytä näkemään normaalia ja tervettä vanhemmuutta, vaan etsitää joku ihme ääripää esimerkiksi saadakseen pönkittää taas itseään.

Näin normaaliutta ei tule koskaan näille äideille.

No ei minun puuttua tarvi, mutta säälittää että monen vuoden ystävyys kaatuis tähän. Tai siis siihen, etten jaksa lähteä mukaan stressaamaan...



Ei se asia mulle kuulu, miten hän vanhemmuutensa hoitaa mutta mulla on ikävä sitä ihmistä, joka hän oli ennen lasta. Ja jos asiat on huonosti, haluaisin auttaa. En tosiaan usko kaverini nauttivan vauvasta tuolla stressimäärällä :(

Vaativan vauvan kanssa on oikeasti rankkaa ja arki menee vain vaikeammaksi jos rutiinit muuttuu. Anna ystävällesi aikaa ja lopeta itse neuvominen.

Komppi tälle. Itselläni oli Vaativa Vauva ja sitä ei kaikki läheiset ymmärtäneet ollenkaan. Elämä vain oli huomattavasti paljon helpompaa, kun piti rutiineista kiinni.

Mutta: liikuin kyllä kodin seinien ulkopuolella lapsen kanssa - rattailla ja autolla. Mutta ajoitin menot lapsen rytmin mukaan, esim. automatkat päikkäreiden kohdalle. Ja niin teen pitkien matkojen osalta vieläkin, nyt lapsella on ikää 3v.

Oletko varmistanut ystävältäsi, että sopisiko näkeminen johonkin aikaan päivästä, mikä aika toimisi? Meillä on esim. tilanne, että vauvasta asti parhaiten meille on sopineet aamut. Klo yhdeksäksi kun sovin menon, niin tiedän, ettei lapsi ole lahkeessani kiinni kitisevänä. Tuo aika vaan sopii kovin harvalle ja sitten ihmetellään kun ehdotellaan puoltapäivää ja minä ilmoitan, ettei käy kun meillä on päikkärit...

vähän aiheen viereen, mutta silloin kun mun muksuni oli pieni meille passasi parhaiten klo 08- 10, ja sit klo 15 -16.30. Ei siksi että ruoka-ajat olisivat olleet säännölliset, vaan juuri noiden päikkäreiden takia. ja myönnän kuuluneeni Hieman ylisuojelevaan ylipursuavaan vauvaäitiryhmään. Tosin en yksinhuoltajana joutanut olla viihdyttelemässä koko ajan, mitään stressiä en kuitenkaan ottanut, me mentiin kauppaankin klo 08 aamulla kun kerta ehdittiin. Lapsen rytmin mukaan joka oli todella kummallinen.. ja sitten kaverit tosiaan alkoi ihmetellä kun ei jaksettu mihinkään klo 18.30 jälkeen. no siks kun meil mentiin nukkuun ennen klo 20. nyt muksu 3wee ja kaikki ajat venyy ja paukkuu, mitään stressiä en oo ottanu kiipeämisistä yms touhuista, sinähän juoksee..

ja anna suuttua. Saattaa silti ymmärtää

Olen kaksivuotiaan lapsen kolmekymppinen äiti ja käyn baarissa ehkä kerran kuussa. Käyn tapaamassa ystäviäni pubeissa, olutravintoloissa tai vastaavissa. Olemme 30-35 -vuotiaita eikä baari-ilta tarkoita oksukännejä, rellestämistä tai seuran metsästämistä, vaan pöydän ääressä istumista ja juttelua. Noh, jotkut paheelliset saattavat käydä tupakalla joskus, mutta muuten istumme tylsästi porukalla yhdessä tai kahdessa paikassa koko illan ja nautimme juomista ja toistemme seurasta.



Lapselleni äidin baari-ilta eroaa normaalista lauantai-illasta vain siten että äidin sijaan isä laittaa lapsen nukkumaan. Meillä on mieheni kanssa ollut vauva-ajasta tapana että nukutamme lapsen vuorotellen, joten se, että isä nukuttaa, on kaikille täysin normaalia. Viikonloppuaamuisin meillä on tapana, että toinen nousee lapsen kanssa ja toinen saa nukkua pitkään, jos jompikumpi sitä kaipaa. Tätä tehdään sellaisina päivinä kun kumpikin vanhemmista on viettänyt illan normaalisti kotona, joten lapseni kannalta se, että heräänkin vasta yhdeksältä-kymmeneltä ei varmasti ole mitenkään erityistä.



Yleensä tulen baarista kotiin kahdentoista ja kolmen välillä. Useimmiten juon kohtuullisesti tai vähän, joskus vähän enemmänkin jos hauska ilta venähtää pidemmäksi, mutta ikinä en makaile krapulaisena pitkälle päivään, niin etten voisi olla mukana lapseni päivässä. Minulle lapsettomat illat ystävieni seurassa ovat ihan hirvittävän tärkeitä ja niiden jälkeen jaksan paljon paremmin olla se huolehtiva ja leikittävä äiti, siivota, pyykätä ja laittaa ruokaa.



Mikä tässä kaikessa tekee minusta huonon, baarissa luuhaavan äidin? Millä tavalla perheellemme olisi parempi, etten jatkaisi tätä tapaa?

Meillä on takana vuosikymmenien ystävyys, jonka olen nyt hyväksynyt "taukotilaan". Ystäväni lapsi on 2-vuotias ja helpotusta ei näy. Itselläni on 2 lasta. Lapsiasia hallitsee koko ystäväni elämää, hän ei enää näe mitään muuta elämää. Kaikki yhteiset, aikaisemmat kiinnostuksen kohteet ovat unohdettu (elokuvat, musiikki, kulltturi). Jos ystäväni soittaa minulle, hänellä on aina asiaa lapsestaan. Hän ei koskaan vastaa minun puheluihini. Lapsi alkaa olla aikaimoinen terroristi, vetää herneet joka asiasta, kun tietää, että itku auttaa.

Ehkä ystävyytemme voi jatkua vuosien päästä...

epävarmuutta tuo. Kun noudattaa kaavaa, tuntee tekevänsä oikein. Ei kykene epävarmuuttaan soveltamaan.

Meillä lähipiirissä samanlainen.Hahaa, helpotti lopulta, kun syntyi kaksoset. Nyt ei aikaa orjallisesti seurailla isompaa. isoimmalle tietty melkoinen kriisi, mutta tervettä, ettei saa kaikkea huomiota...