Masennuksesta kärsivät/kärsineet: Mikä masennuksessa on/oli kaikkein kamalinta?

ei edes alkoholi.

Ensin luulni että suru on paha. Sitten kun masennus syveni suru muuttui repiväksi ahdistukseksi, ja toivoin että tulisipa se itkuvaihe takaisin, ei se ollutkaan paha. Muta sitten tuli vaihe jossa mikään ei tuntunut yhtään miltään, eikä mistään välittänyt yhtään: ei omasta elämästään, lapsistaan, mistään. Kaikki tuntui melkein kuin typerältä tv-ohjelmalta tai unelta, mikään ei ollut merkityksellistä eikä todellista... Ajatukset ja tunteet ei liikkuneet lainkaan, oli kuin olisi jo kuollut eläessään. Se oli oiekasti kauheinta.

ja siitä johtuva huonovointisuus päivällä.

Se olo, että on kuollut eikä enää olemassa oikeasti.

Masennus tekee ajattelutavasta niin mustan, että ei edes enää tiedä, miten normaalia elämää eletään.

Ja jos normaalia psyykettä ei ehkä ole koskaan ollutkaan, ei edes tiedä, miten pahaa oloa torjutaan

ajattelin itsemurhaa päivittäin joka tunti

kamalinta oli se, ettei mikään tuntunut miltään. Kaikki oli samaa harmaata paksua massaa. Pelkäsin oikeasti, että joutuisi elämään loppuikäni tuossa lamaannuksen tilassa. Onneksi toivuin!

pidin valtavana saavutuksena sitä, että jaksoin viedä roskapussin ulos (päivän homma) tai kävellä rannalle ja takaisin (matkaa yhteensä noin 800 m). Terapiassa piti keksiä tavoite jonka saavuttamisesta olisin tyytyväinen. Ainoa tavoittelemisen arvoinen asia joka tuli mieleen, oli se että pystyisin nukkumaan vähintään 6 tuntia yössä.



Ja minä olen ollut tavoitekeskeinen supersuorittaja...

Kun ei oikeasti saa aikaiseksi mitään ja tajuaa, että ei ole normaalia ja sitten se itku, joka ei lopu.

kun ei näe loppua masennukselle. Eikä jaksa enää uskoakaan siihen, että jossain vaiheessa helpottaa.

mistä ei pääse ylös edes tuhdilla lääkityksellä. Toivottomuus, ahdistus, tuska.. mikään ei lohduta. Haluaisi vain olla, nukkua, päästä pois.



Aivan kun tuossa ei olisi tarpeeksi, niin pitkät sairauslomat kaatavat talouden ja pyörä on valmis pyörimään.



Tuolta joko nousee tai jää masennusmaailmaan pyörimään.



On niin tuskainen olotila, etten koskaa en koskaan halua kokea tuota helvettiä uudestaan.

Minulla on lomalla jatkuvaa jämähtämistä nettiin ja vaikka saankin siivottua ym., on silti ajatus, ettei ole tehnyt tarpeeksi. Ilo on poissa elämästä..

Masentuneena stressaan jopa lomaa ;) Ja sitä, onko muut viettäneet iloisempaa lomaa...

Olisin voinut nukkua 24/7. Ja se kun ei nauttinut mistään. Toivottomuus. Ajatukset itseni merkityksettömyydestä...

Tunnen hukkaavani elämäni, ei ole mitään järkeä elää ja silti pelkään kuolemaa. Yritin juoda itseni unohtamaan epäonnistumiseni - musta tuli alkoholisti ja asioiden parantaminen on entistäkin vaikeampaa.

Jatkuva ahdistus, pelko sairauksista ja oman kropan jokaisen tuntemuksen pohtiminen, se kun mikään ei tunnu miltään, järkyttävä itsekriittisyys ja tyytymättömyys itseensä.

ja kropan hitaus. Liikkuminen oli vaikeeta.

Se, ettei pystynyt tekemään mitään, ei edes sängystä nousemaan.



Eikä pystynyt enää itkemään. Tai nukkumaan.



Itsemurha oli niin lähellä. Siitä tosin pelasti se, että en pystynyt kävelemään 500m terveyskeskukseen hakemaan uni- ja mitälie pillereitä, joita varmasti olisin vaivani kertomalla saanut läjäkaupalla. Ja ehkä kuitenkin siellä pohjimmaisena oli joku pieni halu vielä elää.



Mutta sekin oli paha, että vaikka ei loppujen lopuksi halunnut luovuttaa, niin mitään ei pystynyt tekemään asian hyväksi. Apuakaan kun ei herunut...kaiken vuodatin "ammattilaiselle" ja tämän kommentti oli, että "joo, ihan tunnut kunnossa olevan, nuku vain kunnon yöunet, niin kyllä se siitä alkaa helpottaa."

Jatkuva väsymys, saamattomuus ja pahimpana ilon ja tyydytytksen tunteen puute. Päivä toisensa jälkeen pelkkää suoritusta, vaikka haluasin vain olla ja nukkua. Ja nyt pelko siitä, että sama voi toistua ihan koska vaan.