Unohtaisitko painoosi liittyvät vanhempiesi kommentit ?

Anteeksi olen kyllä osannut antaa.

Eli en tosiaan mieti näitä juttuja, ollenkaan.

unohda! Olen koko ikäni kuunnellut komenttia läskeistäni (jo ala-asteella), on ollut jos minkäloista dieettiä ja vieläkin ylipainoinen (tällä hetkellä sairaalloisen)

enkä anna anteeksi ikinä. Enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa mun syömishäiriööni, ahdistukseeni ja häpeääni ovat vaikuttaneet vanhempien, erityisesti äitini asenteet, niin luonnetta kuin ulkonäköäni kohtaan. On paskapuhetta, että joku median naiskuva saa naiset kärsimään. Todelliset syylliset löytyvät todellisen elämän ihmisistä. Kun vanhemmat arvostelevat ulkonäköä, se on musertavaa. SInuna antaisin takaisin. Muuten käy kuin minulle: nielet sen paskan ja kehität itsellsei masennuksen.

Paino on henkilökohtainen asia, ja oma painoni on vaihdellut BMI 18-35 välillä. Oma äitini on kyllä kommentoinut painonnousua nuoruudessani ja sitten aikuisena, omien häideni alla (sain muuten hiuskommentin, kuten ap:kin). Eivät ne kommentit unohdu.



Mitä tähän nyt sanoisi ... minusta kotona asuvalle teinille voi muistuttaa terveellisistä ruokailutottumuksista (ei suoraan viitata painoon), mutta aikuiselle ihmiselle ... ei se minusta ole ok. Oma äitini ei edes ole laiha, joten nuo painokommentit tuntuivat sikälikin omituisilta.



Nykyisin olen normaalipainoinen, ja yritän omassa kaveripiirissäni lopettaa aina painokeskustelut lyhyeen, koska harvemmin yhteisestä jahkauksesta kenellekään mitään hyötyä on.

Todella puistattavaa. Kerran kerroin polkeneeni kuntopyörää 15 min. Pieni aika, mutta ylpeä olin, koska kunto oli ihan hirveän surkea ja siitä olisi ollut hyv jatkaa.



Mutta mitä sanoivat nämä motivaation kohottajat: "Ei toi mitään ole, sun olisi pitänyt polkeä vähintään puoli tuntia". Joo tiedänhän minä, mutta ei tollaisilla kommenteilla saa aikaan muuta toiselle kuin pahan mielen.



Nyt näin 4 kymppisenä en ole saanut äidiltäni kommentteja ulkonäön suhteen. Ennen siis huomautteli milloin kiloista, milloin hiuksista.

mutta onneksi välini vanhempiini on niin läheinen ja avoin että voisin siitä huomauttaa.



Äidiltäni saan samanlaisia kommenteja usein ja jakelen niitä takaisin hänelle jos tarvis, en kuitenkaan sano niitä ensimmäisenä. Eli äitisi kommentin unohtaisin.

Tämä oli siis molempien eronneiden vanhempieni mielipide. Nyt katsellessani lapsuuskuvia, minä olen ollut hieman pyöreä 4-vuotiaana, ja sitten taas todella pienikokoinen 6-vuotias. Ihan jo neuvolakirjankin mukaan.

Vanhemmille fiksautui silmiin se 4-vuotias, joka söi suruunsa vanhempien tapellessa.

Sairastin pahaa syömishäiriötä 23 vuotta, ja kehoni on siitä hyvästä aika paskassa kunnossa.



Kun oma tyttäreni on alkoi hieman pyöristyä, mieleeni ei tullut ikinä sanoa, että hänellä on perse levinnyt. Kyselinkin mitä hän haluaisi harrastaa, ja nyt tyttö luistelee. Pituutta tulee nyt vaan painoon nähden enemmän.

Jos sen sijaan huomautteluun olisi aihetta, olisin siis ylipainoinen, yrittäisin tehdä asialle jotain. Minulle ylipaino ei ole ensisijaisesti ulkonäköön liittyvä asia, vaan ennen kaikkea terveydellinen kysymys. Samalla tavalla oletan normaalien vanhempien voivan puuttua muihinkin lapsensa (aikuisenkin) terveydellisiin ongelmiin.



Enkä myöskään pitäisi vanhempia ulkonäkökeskeisinä pelkästään sen vuoksi, että yrittävät puuttua lapsensa ylipainoon. Siis siinä twpauksessa, että lapsella on todellista ylipainoa. Ja silloinkin puuttuminen pitää tehdä asiallisesti ja nolaamatta.

Oma isoäitini kunnostautui ennen kuolemaansa arvostelemaan ulkonäköäni oikein urakalla. Aina jankutettiin mm. sitä, miksen leikkaa olkapäille ulottuvia hiuksiani lyhyiksi vaikka olen jo yli 30 v., olenko väsynyt, olenko lihonut yms. Seurasi saarna siitä, miten en missään nimessä saa päästää itseäni lihomaan. Ja se BMI on "huimat" 25. Päälimmäiseksi hänestä jäi ikävät muistot, vaikka kuinka yrittäisin laittaa jutut vanhuuden piikkiin.

Kukaan ei muuten avannut suutaan, kun vuosia aiemmin olin miltei sairaalloisen laiha.

Jos sen sijaan huomautteluun olisi aihetta, olisin siis ylipainoinen, yrittäisin tehdä asialle jotain. Minulle ylipaino ei ole ensisijaisesti ulkonäköön liittyvä asia, vaan ennen kaikkea terveydellinen kysymys. Samalla tavalla oletan normaalien vanhempien voivan puuttua muihinkin lapsensa (aikuisenkin) terveydellisiin ongelmiin.

Enkä myöskään pitäisi vanhempia ulkonäkökeskeisinä pelkästään sen vuoksi, että yrittävät puuttua lapsensa ylipainoon. Siis siinä twpauksessa, että lapsella on todellista ylipainoa. Ja silloinkin puuttuminen pitää tehdä asiallisesti ja nolaamatta.

on kyllä lapsuuden kotiolot. Pahaa mieltä ei saanut näyttää mitenkään. Vanhemmat riitelivät paljon ja minua pelotti. Siinä oppi hyvin lohtusyömisen.

Minun paino on aina mennyt ylös ja alas, nyt keski-ikäisenä viimeiset vuodet olen ollut aika reilusti ylipainoinen. Vanhemmat huomauttelevat painosta, mutta syynä ei ole huoli minun terveydestä ja vaan siitä, että he häpeävät minua. Kerrankin vanhempien luokse oli tulossa sukulaisia, joita en ollut nähnyt pariinkymmeneen vuoteen. Ehdin jo ilahtua, että kiva nähdä pitkästä aikaa, mutta äiti kielsi tulemasta "kun olet niin lihava". Äidillä on myös paino-ongelmia ja kummallinen suhtautuminen ruokaan - hyvänmakuinen ruoka on jotenkin syntiä.

Työterveyslääkärin kanssa pystyn puhumaan painosta, koska keskustelu on asiallista. Ruokavalioni on terveellinen, mutta syön ajoittain liikaa, joten paino pysyy. Veriarvot ovat tosi hyvät.

Tämä vanhempien häpeäminen ei tosin kohdistu vain painooni, vaan myös ammattiini, harrastuksiini, asumiseeni jne. Olen naimisissa oleva, toimistotöissä käyvä, omassa kerrostalo-osakkeessa asuva tavallinen nainen, mutta en ole tai tee mitään hohdokasta. Minusta nyt ei vaan voi olla ylpeä.

painosta, niillä on heti pitkä porkkana peräsuolessa poikittain.

painosta, niillä on heti pitkä porkkana peräsuolessa poikittain.

kylläpäs sinä olet lihava / onpa sinulla harvat hiukset / keltaiset hampaat / pottunokka, vaikka ihan tosiasioitahan ne ovat?

Kyllä minun mielestä vanhempien kuuluu rakastaa lastaan ulkonäöstä riippumatta.

Äiti on lopettanut näiden "ootpa sä punkero" -kommenttien jälkeen, kun olen muutaman kerran suuttunut. Kerran huusi mulle 21-vuotiaana, että "kukaan sun kaveri ei ole noin lihava..." Sattuu vieläkin ajatella. Olin toki pyöreä, mutta en nyt mikään mätisäkki.



Sen sijaan isä jatkaa edelleen. Kerran 24-vuotiaana kerroin iloisena alhaisesta verenpaineesta, niin isä laukaisi siihen, että "ajattelin, että olisi korkeampi, kun oot niin paksu" Painoa oli tuolloin ehkä 68-70 kg, vajaa 10kg liikaa. SAnoin siihen, että näin pieni ylipaino ei vielä verenpainetta nosta, kun on äidin puolelta luonnostaan matala...



Ja viimeksi kaksi viikkoa sitten vuosien tauon jälkeen tuli taas isältä natkutusta, kuinka paksu olen. Sanoin, että grillataan tässä illalla ja siihen totesi: "kato nyt vähän sitten, mitä syöt, kun oot niin tuhdissa kunnossa". Sattui. Sattui syvältä. Ihan kuin en tietäisi, että ylipainoa on. En mäkään kommentoi hälle, että on epäsiisti vanhan äijä, jonka hampaat mätänee suuhun.:(

painosta, niillä on heti pitkä porkkana peräsuolessa poikittain.

kylläpäs sinä olet lihava / onpa sinulla harvat hiukset / keltaiset hampaat / pottunokka, vaikka ihan tosiasioitahan ne ovat?

Kyllä minun mielestä vanhempien kuuluu rakastaa lastaan ulkonäöstä riippumatta.

Vain terveyteen vaikuttavasta poikkeustilasta, jolle on syytä tehdä jotain.

niin kuunnelkaa heitä. He eivät (paitsi jotkut sairaat) halua teille koskaan mitään pahaa. Kuten ette tekään varmaan omille lapsillenne. He haluavat että teillä on hyvä elämä, olette tyytyväisiä itseenne, luotatte itseenne ja olette terveitä.



En usko että kovinkaan moni haluaa olla ylipainoinen. On sellaisiakin, mutta vähemmistö. Ja yleensä vanhemmat tietää, haluaako lapsi olla lihava vai ei. Silloin on vain sanottava. Minulle ainakin rakkaimpien sanat viiltävät kovimmin ja siten myös vaikuttavat eniten.



Minun isäni sanoi häitteni jälkeen, että älä vain liho enempää. Loukkaannuin siitä kamalan verisesti, todella paljon. Mutta katsottuani hääkuvat totesin että en tuo ole minä, en ole ollut enkä halua olla noin paksu. Ja se oli se naksaus, joka päässä piti kuulua.



Laihduin seuraavan raskauden jälkeen 16 kg, ja nyt olen normaalipainoinen. Kiloja on tullut kyllä lisää 3, ja aion saada ne taas pois. En halua olla lihava, en todellakaan.



Olen onnellisempi näin hoikempana ja kiitän oikeasti isääni siitä kommentista, joka sai silmäni aukeamaan.

Sairastin teinivuosinani anmoreksiaa, painoindeksi oli alimillaan 16,7 (171cm/49kg). Nyt 22-vuotiaana olen tyytyväinen itseeni ja terveissä mitoissa (64kg). Nyt äitini on alkanut huomauttelemaan miten hän neljä lasta synnyttäneenä on pienempi kuin minä.



Ensinnäkin minua loukkaa äitni typeryys: eikö hän yhtään ajattele mitä suustaan päästää. Koska minä olen nyt päässyt kierteestäni, tarvitseeko hänen muistuttaa siitä miten olin joskus oi, niin laiha ja nyt olen "vain" normaalipainoinen - olen itse täysin tyytyväinen.

ja se jatkuu vielä kun olen 37 v... Mun äiti oli nuorena missikisoissakin ja paikallisissa seurapiireissä pyöri, nimenomaan kauneudella sinne pääsi. Harmikseen hänelle tyttäreksi syntyi tavallinen persjalkainen pönäkkä pikkumaatushka. Sitä hän ei ole koskaan oikein osannut käsitellä. Hänen tyttärenhän piti olla kaikkein kaunein, sellainen jonka perässä pojat juoksee.



Olen kuullut pikkulapsesta asti törkeitä kommentteja ulkonäöstäni. Äiti on voinut puhua toisten rouvien kanssa minun kuulteni esimerkiksi että kuinka onkin voinut tytöstä tulla noin ruma kun isäkin on niin komea mies ja hän oli nuorena kaunis. Pulskuudestani on valitettu tosin vasta kun kolmenkympin jälkeen olen alkanut lihoa, sitä ennen olin hyvin hoikka. Mutta ei se paljon paremp ollut että arvosteltiin mm. rumista hampaista, punaisesta naamasta, likaisen tiskiveden värisistä ohuista hiuksista, huonosta ryhdistä, lyhyydestä - asioista joille en oikein voi edes mitään!



Olen niin tiukasti oppinut jo lapsena ja nuorena että olen ulkoisesti suohirviö, että minun on vaikea uskoa sitä että oikeasti olen ihan tavallinen, vaikka jollain tasolla sen tiedän. Minä olen poikkeuksellisen ruma vain äidin missikriteerien mukaan, en usko tuolta ihmisjoukosta kadulla oikeasti erottuvani että hyi onpa ruma nainen. Tavis toisten joukossa. Paljon vammoja kritiikki on tehnyt, esm. minun on lähes mahdoton tutustua miehiin koska en pysty uskomaan että joku kiinnostuisi ja jopa seksuaalisesti kiihottuisi minusta. Häpeän kroppaani ja naamaani, hymyäni, kaikkea. Ärsyttävää olla lähes nelikymppisenä tällainen ujopiimä.