Näkeekö ihmisestä jotenkin päällepäin jos on kokenut kovia?

Olen aina ollut hymyilevä ja iloisen näköinen mutta nyt kun olen todella aallonpohjassa erinäisten asioiden takia, en jaksa teeskennellä. Ihme kyllä kukaan ei ole sanonut vielä mitään, ehkäpä perusilmeeni ei ole kovinkaan surullisen näköinen. 

Sivu 2

Minusta ei varmaan muuten näe kuin silmäpusseista sen että huolet jäytää. Sydän on arvilla ja haavoilla.

Kyllä näkee, johan tuo sanotaan laulun sanoinkin: Sen näkee naamasta, kun lakkaa saamasta..

se on ihan hyvä ettei näykkään, ei ole muiden asia ruveta minun ongelmiani vatvomaan tai ruveta miettimään päitään puhki.. joskus elämä on kurjaa mutta pakko se on jaksaa. ei luusereita kukaan sääli saatika nosta mihinkään palkintopallille.. tosi asia on että ketään ei ihan oikeasti kiinnosta sentin vertaa mitä juuri sinä olet kokenut.. ja jos olet kokenut ja muut tietävät.. olet hyljeksitty ja ainakaan duunissa tai elämässä sun ei oleteta pärjäävän.. 

parempi yrittää elää elämää ja ottaa ilo irti siitä hetkestä eikä vaipua synkkyyteen, koska se voi kestää tovin, ennenkuin sieltä ylös pääsee...

2

Huh... mulla on ollut melko vaikea lapsuus (alkoholismia, mt-ongelmia, perheväkivaltaa jne.) ja kyllä muuten itsensä tunnistaa noista kuvauksista pelottavan hyvin. Enpä tiennyt että ovat ns. tyypillisiä ominaisuuksia kovia kokeneille, eikä vaan sattumanvaraisia luonteenpiirteitä...

Väitän että ei näe, jos ei elämän rankkuuteen liity alkoholia tai huumausaineita jotka kyllä jättää ihmisen väsyneen ja kuluneen näköiseksi vaikka tekisi mitä.

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 15:23"]

Jotkut jäävät myös helpommin uhrin asemaan. Jos jotain pahaa on tapahtunut menneisyydessä tai nykyolosuhteet ovat huonot, niin jäädään sinne kuilun pohjalle säälimään itseään. Haetaan kaikki syyt omaan onnettomaan oloon ulkopuolelta eikä toisaalta olla valmiita myöskään tekemään yhtään mitään itse asioiden muuttamiseksi. Onko tuo sitten masennusta, en tiedä, mutta kyllä tuollainen itsesäälinen ihmettä ikuisesti odotteleva asenne alkaa näkyä naamasta. 

[/quote]

Paljon miinuspeukkuja, mutta onko tälle perusteita ettei tämä ole totta.

t. kovia kokenut - ei uhriksi jäänyt - 18. Tosin olen käynyt psykoterapian.

Komppaan 27 ja 30:ä. Tunnistan kummastakin kirjoituksesta itseni: Minuakin pidetään varmasti pinnallisena ja naiivina, eikä se edes haittaa minua yhtään. On helpompaa nauraa pinnallisille asioille ja keskustella uusista ripsiväreistä, kuin rypeä menneisyydessä.

[quote author="Vierailija" time="13.10.2014 klo 09:39"]

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 15:23"]

Jotkut jäävät myös helpommin uhrin asemaan. Jos jotain pahaa on tapahtunut menneisyydessä tai nykyolosuhteet ovat huonot, niin jäädään sinne kuilun pohjalle säälimään itseään. Haetaan kaikki syyt omaan onnettomaan oloon ulkopuolelta eikä toisaalta olla valmiita myöskään tekemään yhtään mitään itse asioiden muuttamiseksi. Onko tuo sitten masennusta, en tiedä, mutta kyllä tuollainen itsesäälinen ihmettä ikuisesti odotteleva asenne alkaa näkyä naamasta. 

[/quote]

Paljon miinuspeukkuja, mutta onko tälle perusteita ettei tämä ole totta.

t. kovia kokenut - ei uhriksi jäänyt - 18. Tosin olen käynyt psykoterapian.

[/quote]

No varmaan tuo että olet käynyt psykoterapian ja käynyt sen loppuun on auttanut sinua.

Se on vaan se tietty porukka joka ei sitoudu itsensä auttamiseen, vaan hakee terapiastakin vain oikeutusta siihen uskomukseensa että ei koskaan pysty toipumaan toimintakykyiseksi koska lapsena oli tiukka pipo ja vähän leluja. Ei sellainen terapia johda mihinkään, etenkin kun ihminen jättää sen kesken siinä vaiheessa kun itsekin pitäisi ottaa omasta toipumisesta vastuuta.

Joissain tapauksissa nämä ihmiset jatkavat juoksuaan terveydenhoidon luukulta luukulle erilaisten sairauksien toivossa ja loukkaantuu kun aina ohjataan psykiatriselle puolelle.

Ei näy. Ei voi yhtään tietää toisen elämästä ulkonäön perusteella.

Kävi tympimään nämä vastaukset. Parikymppisillä ei vielä mikään näy naamasta. Nelikymppisillä kyllä.

Mun ystävä A, on selvinnyt sellasesta myrskystä elämässä (menetti 5 läheistä/perheenjäsentä) vuoteen, sitä ennen jo diagnosoitu masennus ja paniikkihäiriö. Oli 5 väkivaltasessa narsistisessa suhteessa jossa rikottiin kokoajan henkisesti ja fyysisesti, hänestä huokuu sellanen rauha "asioilla on tapana järjestyä" lisäksi hän ei koskaan tuomitse ketään ja kenenkään valintoja, ei hauku eikä ivaa vaan hymyilee ja pitää huolta :)

Ei aina. Joskus tuntuu, että itse osaan nähdä "tietynlaiset" ihmiset, samanlaisia kuin minä. Silmistä näen sen.

Lapsuuteni olen katsonut psykoottisen ihmisen silmiin peläten henkeni puolesta, olen katsonut peilistä omia ahdistuksen ja masennuksen lasittamia silmiä, paranoidisia, pelkääviä silmiä.  Osaan katsoa lystävieni, tuttujeni ihmisten silmiin ja yrittää etsiä tunnetiloja. Tyhjyydenkin näkee, jos vain osaa katsoa. Olenhan katsonut vakavasti masentuneen silmiin ja se sattuu itseenikin. Surullisempia silmiä en ole ikinä nähnyt.

Olen kyllä kova analysoimaan ihmisiä (oman mt-taustani takia, etsin aina itselleni mahdollista vaaraa/uhkaa) ja tutkin ihmisten käytöstä, eleitä, kasvoja. Silmiä, silmiä, silmiä. Silmissä on minulle jotain todella ihmeellistä.

Juuri vähän aika sitten arvioin yhden kaverini tutun pelkästä parista lauseesta ja hänen käyttäytymisestään. Osuin oikeaan siinäkin. 

Ehkä hullu hullun tunnistaa, rankat kokemukset muuttaa ihmisiä ja käytöstä. Joistakin näkee, joistakin ei. 

2sivu

47 Tässä vielä. Omalla kohdallani tuntui, ettei kukaan huomannut. Olin toki niin sulkeutunut sisäiseen maailmaani ja osasin näytellä normaalia, tavallista, iloista ihmistä. Näyttelin niin pitkään, etten terapiaan mentäessä muutamaan vuoteen osannut enää kertoa itsestäni. Papereihini kirjoitettiin defensiivistä, vaikeasti tavoiteltavaa, etäistä. En osannut enään näyttää todellisia tunteitani, hymyilin kertoessani itsemurhayrityksistäni, ajatuksista, junaradalla makaamisestani. 

Sain aikoinaan ja nykyäänkin joskus paljon "mitä sulla muka vois olla, eihän sulla koskaan ole vaikeaa ollut!". Tuollaiset puheet saivat aliarvioimaan ja häpeämään tilannettani ja terapiaan meno lykästyi.

Menetin uskoni poliiseihin, opettajiin, sosiaalityöntekijöihin, koska kukaan ei huomannut mitään ja kadun, etten itse pystynyt sanomaan.  En uskaltanut lähteä kotoa lapsena, koska pelkäsin, että hän  tappaa sisarukseni ja sitten minut. Sellaisia hän puhuikin. Ei kenenkään pitäisi pelätä omaa vanhempaansa. Elin jatkuvassa pelossa, en kyennyt nukkumaan. 

Nyt olen käynyt terapioissa jo yli 5 vuotta ja silti matkaa on paljon edessä. Yhä edelleen olen saanut kummaksuvia katseita, jos olen uudelle ystävälle uskaltanut mainita asiasta. "mutta sähän olet niin iloinen ihminen!" "Ei susta todellakaan näy ulospäin lainkaan!" "Vaikea uskoa" yms.

Yleensä sen huomaa myös viiltelyjäljistä ja kovasta ulkokuoresta jos on ollut vaikea elämä

Vaikean elämän kokeneet ovat yleensä empaattisempia ja ymmärtäväisempiä kuin helpomman elämän eläneet

[quote author="Vierailija" time="13.10.2014 klo 12:22"]

Vaikean elämän kokeneet ovat yleensä empaattisempia ja ymmärtäväisempiä kuin helpomman elämän eläneet

[/quote]

Noinhan se menee jossain Kaurismäen filmissä, mutta itse olen huomannut, että monet vaikean elämän kokeneet ovat katkeria ja kateellisia.