Veljen vaimo jätti veljeni ja otti lapset, veljellä elämä vessanpöntöstä alas.

Mutta poistaa kyllä epämiellyttäviä asioita elämästä silloin tällöin.

Kukaan tällä palstalla ei tiedä, mihin ap:n mainitsema avioliitto kaatui.



Kiinnostavaa tässä vain on asenne miehiin. Kyllä miehen pitää kestää ja hyväksyä.



Jos mies ei saa itkeä lastensa perään älkää hyvät kotiäidit itkekö, jos mies ei osallistu. Parempi olla osallistumata, koska te saatatte viedä ne lapset huomenna. Älkääkä ruikuttako, jos ei ole työtä - oma vika sekin. Tehdän kaikki voisitte perustaa sen kannattavan yrityksen.

mutta minkälainen ihminen itkee niin kovin elämäänsä, että hukkaa siinä sivussa yrityksen ja elämänsä säästöt? Jos lapsetkaan merkkaavat jotain, niin luulis tajuavan, että pitää ryhdistäytyä ja hoitaa hommansa, että saisi nähdä niitä lapsia. Mä en vois perustaa yritystä, en ole tarpeeksi kunnianhimoinen eikä siihen olis varmaan luonnettakaan. Mutta mä tiedostan sen ihan itse enkä lähtis ikimaailmassa rahojani hukkaamaan yritykseen.

Se on karua kun ero omalle kohdalle sattuu, tai jollekin läheiselle. Ottaa oman aikansa siitä selvitä ja alkaa taas rakentaa elämäänsä. Pohjalla siinä monesti käydään kun harvoin se rakkaus yhtä aikaa molemmilla loppuu. Lähes aina on erotessa jommalla kummalla uusi ihminen. Sitä eropäätöstä on monesti kovin vaikea saada muuten tehtyä.



Totuutta parisuhteesta ei voi tietää kukaan ulkopuolinen. Jokainen eroava kyllä herkästi työntää syytä toisen niskaan, mutta yleensä sitä on kyllä molemmissa. Avioliitossa rahat ovat yhteiset, se pitää ymmärtää naimisiin mennessä että minä päivänä tahansa pitää olla valmis kaikki jakamaan puoliksi.

kun suoraan muka veneen alle joutuu asumaan?

miehen luonto on niin heikko. Lyön vaikka vetoa, että kymmenenkin vuoden päästä tuo veli asuu siellä 25 neliössä työttömänä ja itkee kun vaimo jätti ja lapsia ei näe.



Naisten kyllä pitää jaksaa lastensa takia pysyä järjissään silloin, kun mies pettää ja jättää ja hylkää perheensä. Ei äiti voi heittää hanskoja tiskiin, kun pitää lapsille ruokaa saada ja katto pidettyä päänpäällä.



Tiedän monia tälläisiä ihmistossuja, jotka monien vuosienkin päästä itkevät jätetyksi tuloa ja elämän valumista vessanpöntöstä alas, eivätkä ymmärrä, että se elämä ei muutu ilman omaa panosta. Näistä kaikista ihmisistä vain yksi on nainen.

Ajatellut vain omaa uutta, ihanaa rakkauttaan kun muuttanut 200km päähän.

Valitettavasti tämä maa on pullollaan vastaavia itsekkäitä, empatiakyvyttömiä paskoja, miehiä ja naisia. Mennään vaan sen uuden onnen perässä vaikka maan ääriin. Ja eniten niistä ratkaisuista kärsii ne lapset. Jossain vaiheessa voi jättäjä yrittää omaatuntoaan pestä ajattelemalla "lapset on onnellisia kun äitikin on".. Just. Ei se ole ihan noin yksinkertaista.

Itse en ikinä voisi muuttaa jonnekin hevon kuuseen. Enkä niin tehnyt kun 6 vuotta sitten erosin lapseni isästä. Ja syynä oli toinen mies. Ei todellakaan olisi lapsen edun mukaista nähdä isäänsä vain pari kertaa vuodessa...

Todettakoon vielä että se meikäläisen uusi onnikaan ei kovin ruusuista ole. Eli tässä tapauksessa ei vaihtamalla parantunut, voisi oikeastaan sanoa että päinvastoin. Kaduttaa, enkä ehkä sen takia ole "uuden" miehen kanssa yhteenkään muuttanut.

Äiti on huolehtinut kotiäitinä lapsista, mutta ap ei nähnyt siinäkään asiassa mitään hyvää äidin puolelta.



Toiseksi, toiselle paikkakunnalle muuttamisessa voi joskus olla takana vähän toiset seikat mitä mies asiasta kertoo. Itse muutin miehestä eron jälkeen 150 km:n päähän, kun olin ensin vuoden ajan, naapurissa asuen, yrittänyt saada miestä kiinnostumaan tapaamissopimuksen tekemisestä ja siitä että hän näkisi lastaan viikonloppuisin edes kerran kuukaudessa.

Ei onnistunut. Isällä meni aika seurusteluun ja harrastuksiin, kaikkeen muuhun paitsi lapsen tapaamiseen. Nykyisin hän sanoo tapaamattomuuden syyksi välimatkan: mies jolla on auto ja joka liikkuu sillä harrastusten vuoksi tuplasti samanpituisia matkoja lähes joka viikko. 200 km:n matka muuten ei ole hevonkuusessa, mutta näitä välinpitämättömien isien ymmärtäjiä tuntuu riittävän runsaasti.

Jos kerran on työtön niin eikö se ole sama missä asuu ja näkisi lapsiaan useammin.

juopottelu työttömänä yksiössä on miehen tasan oma valinta.

Äiti on huolehtinut kotiäitinä lapsista, mutta ap ei nähnyt siinäkään asiassa mitään hyvää äidin puolelta.

Toiseksi, toiselle paikkakunnalle muuttamisessa voi joskus olla takana vähän toiset seikat mitä mies asiasta kertoo. Itse muutin miehestä eron jälkeen 150 km:n päähän, kun olin ensin vuoden ajan, naapurissa asuen, yrittänyt saada miestä kiinnostumaan tapaamissopimuksen tekemisestä ja siitä että hän näkisi lastaan viikonloppuisin edes kerran kuukaudessa.

Ei onnistunut. Isällä meni aika seurusteluun ja harrastuksiin, kaikkeen muuhun paitsi lapsen tapaamiseen. Nykyisin hän sanoo tapaamattomuuden syyksi välimatkan: mies jolla on auto ja joka liikkuu sillä harrastusten vuoksi tuplasti samanpituisia matkoja lähes joka viikko. 200 km:n matka muuten ei ole hevonkuusessa, mutta näitä välinpitämättömien isien ymmärtäjiä tuntuu riittävän runsaasti.

Muutin työn vuoksi pois samalta paikkakunnalta. Mies näki lasta kerran kahdessa kuukaudessa max päivän ajan kun asuttiin samassa kaupungissa. Nyt valittaa että ei tapaa koska matka on niin pitkä (Turku-Helsinki, n. 170 km). Ajelee uudella autolla mm. Lappiin kalastamaan mut ei voi ajaa Turusta Hkiin edes kerran kesässä tapaamaan lapsia.

Jos kerran on työtön niin eikö se ole sama missä asuu ja näkisi lapsiaan useammin.

helppoa. Kukaan itseään kunnioittava mies ei ole naisten armoilla eikä perusta niiden varaan koko elämäänsä. Tän saisi moni mies oppia muutenkin kuin kantapää kautta.