Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pelkäätkö vielä aikuisena tuottavasi pettymyksen vahemmillesi /toiselle? Koetko
01.07.2012 |
heidän arvostelunsa henkilökohtaisesti loukkaavana? Ihmiset selvästi jakaantuvat niihin, joilla on joko todella läheiset ja hyvät välit vanhempiinsa, eikä epäonnistumisilla ole merkitystä. Sitten osalla on vielä aikuisenakin tarve miellyttää kumpaakin tai jompaa kumpaa vanhemmistaan, ja heidän arvostelunsa tuntuu olevan todella iso juttu.
Miten teillä? Oletteko te, joilla on ollut tuollaiset tuomitsevammat vanhemmat, pystyneet jättämään arvostelut omaan arvoonsa ja olla välittämättä, vai salaa loukkaantuneet? Tai koittaneet sitten avoimesti miellyttää?
Kommentit (8)
Tosin en polta kuin pari tupakkaa viikossa ;) eli toisin sanoen en polta ;D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun on erkautunut vanhemmistaan tarpeeksi, pystyy blokkaamaan tyhmät jutu vanhaksi nassutukseksi, jolle vaan ei voi mitään.
Minä olen juuri sellainen kuin olen, en täydellinen, mutta kelpaan itselleni ja saan luvan kelvata muillekin. Jos ei, niin ei ole minun ongelmani.
Mulla on oma elämäni eivätkä vanhempani ole muutenkaan koskaan arvostelleet mua tai mun päätöksiäni. Tosin vanhempani ovat lapsesta asti jättäneet päätökset omasta elämästäni mulle, koskaan eivät ole ohjanneet elämääni. Meillä on hyvät välit, mutta en ole heille mistään tilivelvollinen.
En haluaisi myöntää sitä, mutta äitini istuu jatkuvasti vieläkin olkapäälläni. Luultavasti sen takia teen välillä päättömyyksiä; yritän todistaa itselleni jotain.
Lisäksi olen laittanut yhteydenpidon minimiin ja joka kerta kun näen äitiäni tai puhun hänen kanssaan tuo vanha asetelma nostaa päätään.
Mulla ei varmaan koskaan ole terveellä tavalla tervettä itsetuntoa. Toivottavasti en periytä tätä lapselleni, vaan osaan opettaan hänelle että on turvallista ja ihan normaalia epäonnistua ja kokeilla.
En omia vanhempiani enkä paljon muitakaan. Itsekästäkö? Ei, vaan minun on ihan itse elettävä ikioma elämäni, ei vanhempien, puolison eikä edes lasten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut hyvät suhteet vanhempiini ja kun muutin pois lapsuudenkodistani vanhemmat suhtautuivat minuun kuin aikuiseen ihmiseen ja kunnoittivat omaa elämääni.
itseasiassa en pelännyt lapsuudessa tai nuoruudessa ollenkaan, tosin sillon varmaan täytin aikalailla vanhempien odotuksetkin. Nyt aikuisiällä asia vaivaa todella paljon, lähinnä siksi, ettei vanhemmat koskaan ole ilmaisseet mitä minulta haluavat/toivovat, mutta jotenkin aistin, että ovat pettyneitä. Yritän parhaani mukaan olla välittämättä asiasta, mutta kyllä se silti vaivaa.
Alue: Aihe vapaa
Äitini on aina ollut melko tuomitseva ja tavallaan "jäykkä" mielipiteissään, hyväksyy vain sen tietyn kaavan ja kaikki muu on outoa. Olen luonnollisesti häneltä omaksunut saman mallin ja yrittänyt sopeuttaa itseni äidin hyväksymisen arvoiseksi vielä nuorena aikuisenakin. Lähempänä kolmeakymmentä rupesin avaamaan silmiäni ja tajuamaan, miten erilaisilla tavoilla voi elää, tehdä asioita jne ja että monenlaiset ratkaisut voivat olla yhtä hyväksyttäviä. Pikkuhiljaa äitinikin tuomitsevuus on samaa tahtia vähentynyt, tai ainakaan hän ei enää ääneen arvostele ratkaisujani ja jaksaa silti olla läheinen äiti minulle ja ihana mummo lapsilleni.
On toki vielä asioita, joissa yritän miellyttää äitiäni, mutta ne ovat "pienempiä" asioita, sellaisia, joissa ihan mielelläni yritän tehdä äitini mieliksi ilman että se tapahtuisi kenenkään kustannuksella.