Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Kehon häpeä

Vierailija
24.06.2012 |

Olen kärsinyt koko elämäni kielteisestä kehonkuvasta. Nyt 35-vuotiaana se on helpottanut, mutta edelleen jonkin verran vaivaa mm. seksielämässä. Joskus nuorempana se näkyi esim. siinä että mietin rakastellessani, miltä näytän, mikä asento näyttää pahalle, mikä hyvälle jne. Tästä onneksi olen jo päässyt eroon eli pystyn vapautumaan seksin aikana, mutta edelleen minulla on vaikea uskoa miestäni kun hän sanoo että olen seksikäs/kuuma/kaunis tms. Huomaan ajattelevani että joo joo, noin "kuuluu" sanoa seksikumppanilleen.



Näen lähes aina itseni rumana. Erityisesti valokuvista. Tämä on erityisen surullista sen vuoksi, että nuorena olin erittäin kaunis, silti ajattelin olevani melko ruma. Ainoastaan ylioppilasvuonna muistan ajatelleeni olevani ihan hyvännäköinen, ja nyt kun sen ajan kuvia katsoo, niin olin silloin oikea kaunotar. Samat ajatukset edelleen, vaikka painoa on pari kiloa ylimääräistä ja onhan sitä muutenkin vanhentunut. Mieheni mielestä olen kaunis, ja joskus peilistä katsoen itsekin huomaan olevani ihan ok (varsinkin kasvoista varsin sopusuhtainen), mutta annahan olla jos näen itsestäni valokuvan tai vaikkapa yllättäen näen oman kuvan näyteikkunasta, niin ihan kamalalta näyttää. En oikeasti tiedä, olenko ihan hirveän näköinen vai kaunis, kun nämä ajatukset omassa päässäni vaihtelee erittäin paljon.



Itsetunnosta tämä ei ole myöskään kiinni. Joskus nuorempana saattoi ollakin, mutta ei enää. Muilla elämän osa-alueilla olen itsevarma ja oman arvoni tunteva nainen.



Tajusin tässä jokin aika sitten erään asian, millä varmaan on osuutta kehonkuvaani. Isäni suhtautuminen naisiin on ikävä kyllä melkoisen esineellistävä. Hän mm. kommentoi äitini ulkomäköä ikävällä tavalla kun olin lapsi. Nyt kun he ovat eronneet, isän kiinnostus tuntuu kohdistuvan sellaisiin 20-30 vuotiaisiin naisiin (itse eläkeikäinen), joiden ulkonäköä hän kommentoi. Yäk.



Omakin ajatukseni menee usein sitä rataa, että miehet haluavat vain ja ainoastaan nuoria naisia ja että yli 30-vuotiaat naiset eivät ole enää miesten mieleen. Oman mieheni kanssa seksielämä on kuitenkin ihanaa, mutta usein ajattelen että miehenikin lankeaa jos vain joku nuori nainen itseään tarjoaa. Ikäänkuin seksi minunikäisen tai vanhemman kanssa ei ole yhtään mitään.



Miten muilla, onko samanlaisia kokemuksia ja ennenkaikkea miten tätä ajatusmallia voisi kohentaa terveempään suuntaan?

Kommentit (13)

Vierailija
1/13 |
24.06.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tosin isältä nää ei tule, koska se lähti jo kun olin ihan pieni. Mutta muuten kyllä tämän maailman miehet tehostaa aika pitkälti sitä kuvaa, että kun nainen täyttää 25 niin sillä ei tee enää mitään.



Vierailija
2/13 |
25.06.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mutta muuten kyllä tämän maailman miehet tehostaa aika pitkälti sitä kuvaa, että kun nainen täyttää 25 niin sillä ei tee enää mitään.

Palstan miehet! Onko näin? Kertokaa miehet mitä arvoa seksillä oman keski-ikäisen vaimon kanssa on vai ottaisitteko vaimoa mieluummin parikymppisen sänkykumppaniksi (jos tilaisuus koittaisi)?

ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/13 |
25.06.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

enää 20v lihaksikkaalta komealta jalkapalloilijalta?;) Sun pitää uskaltaa luottaa siihen että olet hyvä ja kaunis juuri tuollaisena.

Vierailija
4/13 |
25.06.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ja kyllä keski-ikäinenkin voi olla todella kaunis ja haluttavan näköinen! Ei se ole pelkästä iästä kiinni.

Vierailija
5/13 |
25.06.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minulla on niin samalaisia ristiriitaisia ajatuksia itsestäni, aivan uskomatonta, että joku on kirjoittanut tänne omia käsityksiäni vastaavan kirjoituksen.

Olen hieman päälle 40-vuotias ja nyt olen huomannut, että pahin lienee takana ja yritän oppia pitämään vartalostani ja muutenkin itsestäni, vaikeaa se on. Harmittaa, kun suurin osa elämää on mennyt siihen, että olen pohtinut miten ruma olenkaan, vaikka sitä en ole koskaan ollut. Lapsena ja nuorena ympärilläni oli ihmisia, siis lähinnä sukulaisia, jotka tekivät kaikkensa, etten pitäisi itseäni yhtään minään, jatkuvaa vähättelyä kaiksesta mitä olin ja tein, sellainen vaikuttaa todella pitkään ja itsetuntoa on vaikea korjata normaaliksi.

Vierailija
6/13 |
25.06.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Uskoin jo nuorena ja jälkeenpäin ajatellen kauniina olevani suorastaan epämuodostuneen, hirviömäisen ruma. Tämä johti siihen että en uskonut kelpaavani tavallisille miehille ja etsin seurakseni vanhoja epäsiistejä juopporenttuja, minua huonosti kohtelevia vanhempia ulkomaaneläviä ja vastaavia. Olin vieläpä tyytyväinen kun edes sellaiset minut hetkeksi huolivat. Koskaan en tähän päiväänkään mennessä, ja olen jo 37, ole ollut suhteessa suunnilleen itseni ikäiseen tavallisen fiksuun mieheen.



Kolmenkympin jälkeen olen lihonut 30 kg ja kumma kyllä, ulkonäköpaineet on helpottaneet. Olen antanut itselleni luvan olla vain vanha läski enkä enää välitä siitä että olen ruma. Miesseuran löytämisestä en enää edes haaveile.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/13 |
25.06.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

itseni paljon tukevampana kuin olenkaan. Onneksi olen säästynyt syömishäiriöiltä. Vanhemmilta en ole koskaan saanut kritiikkiä ulkonäöstäni.



Havahduin itse asiassa pari vkoa sitten kun katsoin Jenkkivuoden kuviani (olin silloin 17v - nyt 43 v) Silloinkin ajattelin, että käsivarteni ja sääreni ovat paksut ja olin kuitenkin ihan rimpula! Ihan käsittämätöntä :-/



Nyt 40 plussana olen ihan ok kuosissa ikäisekseni ottaen huomioon, että olen kolmen lapsen äiti enkä kuntoile yhtään ja syön ihan tavallisesti. Käsivarret ja sääret ovat edelleen kompleksini ja sektiosta on jäänyt ikävä arpi jonka yläpuolella on makkara.



Välillä hämmmästyn jostain valokuvasta, että hei mähän olen kaunis, mutta sitten ajatus taas unohtuu. Tuore miesystäväni (11 v nuorempi sellainen) on aivan hulluna minuun - kertoo rakastavansa päivittäin ja silittelee ja paijailee jatkuvast. Ei ole kuulemma koskaan kokenut niin mahtavaa seksiä kenenkään kanssa ja tykkää kropastani tosi paljon.



Siltikin ihmettelen usein, että miten mulle onkin sattunut niin hyviä ja rakastavia miehiä kohdalleni. Mistä ihmeestä moinen sokeus omaan ulkonäköön voi johtua???

Vierailija
8/13 |
25.06.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tuota mäkin suren mistä aiemmin viitattiin, että miten monta hyvää nuoruusvuotta on mennyt tavallaan hukkaan tyytymättömyyden takia.



Kaverini kanssa vitsaillaankin, että nyt pitäisi nauttia elämästä täysin rinnoin, koska viisikymppisenä sitä taas katsoo, että vitsit me näytettiin hyviltä silloin nelikymppisinä :-D

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/13 |
25.06.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

ihanaa kuulla, että samanlaisia kokemuksia monella.

Lapsien saaminen on jonkinverran helpottanut tätä kroppaan tyytymättömyyttä, kun voi ajatella että ei tässä enää kolmen lapsen äitinä tarvitsekaan olla niin viimeisen päälle. Vähän samalla tavalla kuin tuolla edellä joku kertoi lihottuaan alkaneensa antaa periksi, että turha yrittäkkään, ei tästä tämän kummempaa tule. :) Lisäksi lohduttaa ajatus, että olen tavallaan "luovuttanut" kauneuteni omille lapsilleni, joista näkeekin että kaunottariahan niistäkin tulee.



Kai tässä on vaan omaan vanhenemiseen liittyvää prosessointia meneillään. Olis kiva vaan uskoa myös mieheni vakuutteluja siitä, että olen haluttava ja seksikäs. Tai päästä siitä ajatuksesta, että mies ikäänkuin "tyytyy" seksiin tällaisen rupukan kanssa, kun ei parempaakaan ole tarjolla (hieman kärjistäen)...

ap

Vierailija
10/13 |
25.06.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

että meitä on monia, jotka kokevat itsensä tällä tavalla. Minun naisellisen itsetunnon tuhosi äitini. Hän ei ollut henkisesti terve ja ilmeisesti minun kehittymiseni naiseksi murrosiässä oli liikaa. Äiti väheksyi, pilkkasi ja halveksui, sitä mitä minussa luonnostaan tapahtui. Sanoi, ettei kukaan mies ikinä tule haluamaan minunlaistani.



Jossakin 16-17-vuotiaana aloin saada huomiota pojilta ja yli parikymppisiltä miehiltä. En voinut millään uskoa vaan ajattelin, että se on julmaa pilaa. Mutta kun sitä kesti vuosia alkoivat haavat pikkuhiljaa parantua. Ja kun katson tuon aikaisia kuvia niin olen ollut hyvinkin hyvännäköinen ellen suorastaan kaunis.



Minulla on aika kauniit kasvot ja nuoruuden jälkeen luotin niihin niin, että annoin itseni lihota 30 kiloa. Toisaalta se oli sellainen "suojaläski". Äidin edelleen ilkeät kommentit eivät ikäänkuin tavoittaneet minun sisintä ja aina saatoin ajatella, ettei läski nyt niin kaunis voi ollakaan.



Tapasin ihanan mieheni perustimme perheen, saimme kuusi lasta ja nyt olen päättänyt antaa itselleni lahjan. Laihdutan nämä 30 ylimääräistä kiloa, leikkautan suuret ja venyneet rinnat (aiheuttavat melkoisesti hartiakipuja) ja kaksosten venyttämän mahanahkan, mitä ei saa sullottua enää mistään housunkauluksesta sisälle. Ostan kauniita vaatteita, alan taas käyttämään meikkejä ja käyn säännöllisesti kampaajalla sekä elvytän liikuntaharrastuksen. Eli sanalla sanoen alan pitämään itsestäni huolta. Tiedän, että mies rakastaa minua tällaisenakin, mutta haluan rakastaa itsekin itseäni ja en usko, että miestäkään haittaa :) Aion olla kolmen vuoden päästä, 40-vuotiaana upea !



Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/13 |
25.06.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Uusin Kodin Kuvalehti, ihan siellä melkein viimeisenä juttu tytöstä, jolla joku "häiriö", näki itsensä hirveän rumana.

Vierailija
12/13 |
25.06.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

että meitä on monia, jotka kokevat itsensä tällä tavalla. Minun naisellisen itsetunnon tuhosi äitini. Hän ei ollut henkisesti terve ja ilmeisesti minun kehittymiseni naiseksi murrosiässä oli liikaa. Äiti väheksyi, pilkkasi ja halveksui, sitä mitä minussa luonnostaan tapahtui. Sanoi, ettei kukaan mies ikinä tule haluamaan minunlaistani.

Jossakin 16-17-vuotiaana aloin saada huomiota pojilta ja yli parikymppisiltä miehiltä. En voinut millään uskoa vaan ajattelin, että se on julmaa pilaa. Mutta kun sitä kesti vuosia alkoivat haavat pikkuhiljaa parantua. Ja kun katson tuon aikaisia kuvia niin olen ollut hyvinkin hyvännäköinen ellen suorastaan kaunis.

Minulla on aika kauniit kasvot ja nuoruuden jälkeen luotin niihin niin, että annoin itseni lihota 30 kiloa. Toisaalta se oli sellainen "suojaläski". Äidin edelleen ilkeät kommentit eivät ikäänkuin tavoittaneet minun sisintä ja aina saatoin ajatella, ettei läski nyt niin kaunis voi ollakaan.

Tapasin ihanan mieheni perustimme perheen, saimme kuusi lasta ja nyt olen päättänyt antaa itselleni lahjan. Laihdutan nämä 30 ylimääräistä kiloa, leikkautan suuret ja venyneet rinnat (aiheuttavat melkoisesti hartiakipuja) ja kaksosten venyttämän mahanahkan, mitä ei saa sullottua enää mistään housunkauluksesta sisälle. Ostan kauniita vaatteita, alan taas käyttämään meikkejä ja käyn säännöllisesti kampaajalla sekä elvytän liikuntaharrastuksen. Eli sanalla sanoen alan pitämään itsestäni huolta. Tiedän, että mies rakastaa minua tällaisenakin, mutta haluan rakastaa itsekin itseäni ja en usko, että miestäkään haittaa :) Aion olla kolmen vuoden päästä, 40-vuotiaana upea !

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/13 |
25.06.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen kohta 40, mutta en ole keksinyt miten muuttaa kehonkuvaani. Oikeastaan olen jo luovuttanut, kun todellinen rupsahtaminenkin on jo alkanut.