Veljeni on kateellinen minulle isovanhempien hoitoavusta.

Me hankittiin lapsemme 25-vuotiaina, mutta koska olemme molemmat omien vanhempiemme "iltatähtiä" niin ei meille riittänyt enää hoitoapua. Ei se tietysti kenenkään syy ole, mutta kyllä se minuakin joskus katkeroittaa.

Mieheni sisar sai lapsia siinä vaiheessa, kun heidän vanhempansa olivat vielä virkeitä ja töissä, ja isovanhemmat ovat kantaneet todella paljon vastuuta kälyni kolmen lapsen hoitamisesta, harrastuksiin kuljettamisesta yms. Asian kääntöpuolena on sitten se, että kälyn perheellä ei ole omaa reviiriä lainkaan, vaan appivanhempani lähes asuvat heillä ja myös määräävät monesta asiasta.



Meidän saadessamme lapsia appivanhemmat olivat jo iäkkäitä ja anoppi apen omaishoitaja. Emme siis saa hoitoapua heiltä lainkaan, muutaman kerran lapsi on ollut heillä muutaman tunnin, mutta nykyisin se on apen sairauden vuoksi lähes mahdotonta.



Omilta vanhemmiltani saamme hoitoapua silloin tällöin, mutta he asuvat kauempana, joten nk pika-apu ei käytännössä onnistu.



Toisaalta, kukaan ei sanele meille, miten elämme perheenä, eikä loisi meillä "lapsia hoitamassa" oman elämän puutteesee. Appivanhempien kohdalla näet mielestäni on ollut kyse myös sijaiselämän hankkimisesta kälyni perheen kautta, kun heillä ei lasten lisäksi ole ollut muuta yhteistä.

Siskoni lapsia hoidettiin jopa viikko välillä, että pääsivät Pariisiin miehensä kanssa. Lapset olivat kaikki lomat mummolassa. Heitä myös autettiin talon ja mökin rakentamisessa yms.



Kun minä sain lapset, hoettiin vain, että eivät ainakaan mitään hoida, koska ovat niin väsyneitä.



Asia ok muuten, mutta siskoni vituttaa kun aina marisee, että häntä ei koskaan autettu.



No tilanne on mennyt vielä niin, että kun isäni kuoli, minä olen pienten lasten kanssa auttanut äitiäni kodin pidossa ja hoitanut silloin kun hän sairastaa ja tukenut yms.

Siskoni ei tee muuta kuin valittaa kun me emme hoida mummia tarpeeksi hyvin ja oikein. Itse hän ei pistä tikkua ristiin mummin eteen.



Kaiken on ottanut irti, mutta mitään ei itse anna. Hiukan joskus itselläkin kismittää. Itse yritän olla tasapuolinen lapsilleni.



Ja ei, en todellakaan tee sitä kaikkien ihannoimaa iltatähteä. Iltatähden rooli on yleensä se, että vanhemmista on kiva saada se vauva vielä vanhoilla päivillä, mutta sitten sitä lasta ei enää jaksetakaan.

sillä silloin on sinun vuorosi hoitaa.

Kyllähän tilanne voi tuntua epäreilulta vaikka se ei olisi kenenkään vika - ei sinun, ei veljesi, ei vanhempienne. Ehkä riittäisi, jos joskus mainitsisit veljesi ja hänen vaimonsa kuullen, että onhan se välillä rankkaa hoitaa lapsia jos ei ole ketään keneltä saisi apua. Tai ehkä voisit itse joskus auttaa veljeäsi?



Itse ajattelen niin, että usein apu kiertää, eikä ole aina täysin vastavuoroista tai tasavertaista. Oma isäni esimerkiksi auttaa paljon enemmän siskoani, koska tämä on yksinhuoltaja. Toisaalta taas me saamme enemmän apua mieheni vanhemmilta. Itse taas pyrin auttamaan yksinäistä naapuria jne.

ja tuohon kateuteen saattaa liittyä myös ns. anoppi-miniä kuvio, eli veljesi vaimo kokee että sinun vanhempasi (=hänen anoppinsa) suosii vain tyttären lapsia. Vaikka se oikea syy sitten olisikin vanhempiesi ikä.



Mulla on tilanne että miehen vanhemmat ovat ainoat isovanhemmat lapsilleni. Ja valitettavasti asia on niin että eivät välitä poikansa lapsista, koska heidän tyttärellään on yksi lapsi. He ovat ihan joka päivä tyttären lapsen kanssa ja auttavat tyttären perhettä kaikessa, ja ovat sanoneet tämän ihan suoraan (eli siis että heidän vastuullaan on tyttären perheen auttaminen, miniä hankkikoon apunsa jostain muualta). Kyllä minua loukkaa tosi paljon tämä eriarvoisuus.



Tyttären lapsi on se ainoa oikea lapsenlapsi, ja pojan lapset ("miniän lapset", kuten joskus sanovat) ovat sitten se ja sama.



Omalla käytökselläni en todellakaan ole tätä aiheuttanut, päin vastoin olen ystävällisempi anopille kuin hänen tyttärensä, mutta tämä juontaa jo lapsuudesta, jossa anoppi rakasti vain tytärtään ja oli läheinen tyttärensä kanssa. Sama kuvio toistuu aikuisuudessakin. Tyttären kanssa soittaa 5 kert päivässä ja näkevät päivittäin, pojan kanssa pidetään yhteyttä kerta vuoteen :(



Sinuna en kyllä ap loukkaantuisi, vaan olisin empaattinen ja asettuisin veljen ja hänen vaimonsa asemaan. Jos kuvittelet itsesi veljesi vaimoksi, niin saatat ehkä ymmärtää että HÄN on se joka on loukkaantunut ja ihan aiheestakin.

Siskoni lapsia hoidettiin jopa viikko välillä, että pääsivät Pariisiin miehensä kanssa. Lapset olivat kaikki lomat mummolassa. Heitä myös autettiin talon ja mökin rakentamisessa yms.

Kun minä sain lapset, hoettiin vain, että eivät ainakaan mitään hoida, koska ovat niin väsyneitä.

Asia ok muuten, mutta siskoni vituttaa kun aina marisee, että häntä ei koskaan autettu.

No tilanne on mennyt vielä niin, että kun isäni kuoli, minä olen pienten lasten kanssa auttanut äitiäni kodin pidossa ja hoitanut silloin kun hän sairastaa ja tukenut yms.

Siskoni ei tee muuta kuin valittaa kun me emme hoida mummia tarpeeksi hyvin ja oikein. Itse hän ei pistä tikkua ristiin mummin eteen.

Kaiken on ottanut irti, mutta mitään ei itse anna. Hiukan joskus itselläkin kismittää. Itse yritän olla tasapuolinen lapsilleni.

Ja ei, en todellakaan tee sitä kaikkien ihannoimaa iltatähteä. Iltatähden rooli on yleensä se, että vanhemmista on kiva saada se vauva vielä vanhoilla päivillä, mutta sitten sitä lasta ei enää jaksetakaan.

Ootkos muistuttanut siskoasi näistä saamistaan avuista? onko hän jotenki tilannetajuton? eli ei ole sosiaalista pelisilmää?

Meillä on siten, että isovanhemmat hoitaa sen lapsia, joka vain härskimmin työntää lapset sinne. Mulla ei riitä pokka vaan viedä, jos toiset selvästi kysyttäessä yrittävät kohteliaasti kieltäytyä. Muut kieltäytyvät kuuntelmasta heitä, vaan vain vievät lapset sinne.



Nämä isovanhemmat ovat muuten jo 70-vuotiaita. Kuinka kauaksi aikaa oikein viette lapsia sinne hoitoon, jos eivät jaksa hoitaa. Luulis yhden päivän jaksavan vähän vanhempikin.

että veljeä voisi auttaa. Veli sanoo suoraan, että kaipaisi apua, ja sisko loukkaantuu. Normaali reaktio olisi, että sisko tarjoaisi apua, sillä nythän on hänen vuoronsa auttaa, kun hänkin on aikanaan saanut apua.



Mutta ei nää omanapaiset siskot auta, ne vain loukkaantuu.

Minulla onkin niin päin että saan hoitoapua nyt vasta kun vanhempani jäivät eläkkeelle 65-vuotispäiviensä tienoilla. Työelämässä ollessaan eivät ehtineet ja jaksaneet hoitaa lastenlapsia. Nyt on aikaa ja voimia ihan toisella tapaa.

Harmittelinkin aiemmin että tein lapset "liian nuorina" kun vertasin kavereihini joiden eläkeläisvanhemmat ehtivät paljon enemmän apuun.