Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kyllä minä niin mieleni pahoitan...
19.06.2012 |
...niistä ketjuista, joissa meitä suuria ikäluokkia syytellään, milloin mistäkin. Olemme kuulemma free ridereita, jotka ovat saaneet kaiken ilmaiseksi, ja nyt vieläpä perhesurmatkin halutaan vierittää meidän kontollemme.
Tässä teille muutamia faktoja (ne teistä, joita faktat eivät kiinnosta tyyliin "don't confuse me with facts, I've already made up my mind"), jättäkää lukematta ja pitäkää väärät käsityksenne.
Ihan ensiksi: kukaan meistä suurten ikäluokkien ihmisistä ei pyytänyt päästä syntymään tänne. Yhtä vähän kuin kukaan teistä nuoremmistakaan. Me synnyimme, meitä oli paljon, ja koko ikämme olemme saaneet kokea että meitä on liikaa.
Kansakoulussa meitä oli niin paljon, että koulua käytiin kahdessa vuorossa. Ensimmäinen numerus clausus meille tuli vastaan jo oppikouluun pyrittäessä. Ei ollut peruskoulua, oli kansakoulu ja oppikoulu. Ja oppikoulu (jonne siis pyrkimällä ehkä päästiin) maksoi. Oli lukukausimaksut, kaikki koulutarvikkeet ja kouluruuankin joutuivat vanhemmat kustantamaan. Tähän katkesi monen lahjakkaan opintie: vanhemilla ei ollut varaa lähettää lastaan edes vapaaoppilaspaikalle.
Sitten korkeakouluopinnot. Päinvastoin kuin täällä näytään uskovan, ei sinne noin vain kävelty, kyllä useimmille aloille oli pyrittävä (ja meidäthän oli jo kertaalleen karsittu silloin oppikouluun pyrittäessä). Ei ollut opintotukea. Ei ollut edes valtion takaamaa opintolainaa. Ei ollut korkotukea. Oli hankittava takaajat, mentävä hattu kourassa pankinjohtajan puheille, maksettava kovaa korkoa koko opiskelun ajan, ja sinä päivänä, kun maisterin paperit sai käteen, alkoivat lainan lyhennykset juosta.
Asunnon hankinta. Jos omaa asuntoa tavoitteli, oli ruvettava säästämään sitä varten, samalla kun maksoi pois opintolainaa. Ei silloin saanut asuntolainaa, ellei ollut melkoista osaa valmiiksi säästettynä. Ikinä en ole niin köyhästi joutunut elämään kuin silloin, korkeakoulututkinnosta ja työpaikasta huolimatta.
Lasten hankinta. Äitiysloma oli 12 viikkoa, 2 ennen synnytystä, 4 sen jälkeen. Ei ollut vanhempainvapaita, ei ollut kotihoidontukea. Ei ollut subjektiivista oikeutta päiväkotipaikkaan, ei ollut valvottua perhepäivähoitoa. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että joskus vielä maksetaan oman lapsen hoidosta, en olisi uskonut.
Nyt kun olemme saavuttaneet eläkeiän, teemme väärin kuinka sitten teemmekään. Jos jatkamme töissä, viemme työpaikat nuoremmilta, jos jäämme eläkkeelle, olemme teidän nuorempien taakkana.
Voisin jatkaa enemmänkin, mutta ihmettelenpä, onko kukaan jaksanut näin pitkälle lukea... Älkää käsittäkö väärin - minusta on hyvä että teillä on nämä opintotuet, äitiyslomat, päivähoito-oikeudet jne. mutta toivoisin, että voisitte olla edes hiukan kiitollisia siitä, että teillä ne on! Tai että ainakaan ette syyttäisi meitä kaikista yhteiskunnan epäkohdista.
Kommentit (30)
mutta miksi kokoajan marisette (anoppini on ikäisesi ja tekee samaa)?
Äitini syntyi 30-luvulla ja jäi ilman korkeakoulututkintoa koska hänen äitinsä mielestä oppikoulu on tytöille turha. Hän oli lapsuuteni kotiäitinä ja myöhemmin pph ja duunari. Lapsuuteni vietettiin tiukalla budjetilla mutta muistan vain että olimme onnellisia.
Äitiä harmitti 80-luvulla suuresti laman murjoma 60-70-luvun sukupolvi. Isäni jäi kyllä työttömäksi mutta kieltäytyi töistä työkkärissä ja käski virkaijoiden työllistää nuoria (eivät kehdanneet edes karenssia antaa).
Vanhenmpani ovat valitettavasti jo kuolleita, mutta hekin elinaikanaan ihmettelivät seuraavan sukupolven jatkuvaa marinaa kaikesta.
mutta miksi kokoajan marisette (anoppini on ikäisesi ja tekee samaa)?
Äitini syntyi 30-luvulla ja jäi ilman korkeakoulututkintoa koska hänen äitinsä mielestä oppikoulu on tytöille turha. Hän oli lapsuuteni kotiäitinä ja myöhemmin pph ja duunari. Lapsuuteni vietettiin tiukalla budjetilla mutta muistan vain että olimme onnellisia.
Äitiä harmitti 80-luvulla suuresti laman murjoma 60-70-luvun sukupolvi. Isäni jäi kyllä työttömäksi mutta kieltäytyi töistä työkkärissä ja käski virkaijoiden työllistää nuoria (eivät kehdanneet edes karenssia antaa).
Vanhenmpani ovat valitettavasti jo kuolleita, mutta hekin elinaikanaan ihmettelivät seuraavan sukupolven jatkuvaa marinaa kaikesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin valmis luopumaan kolmannesta vuodesta kotihoidontuen piirissä, jos vanhukset saisivat sillä rahalla parempaa hoitoa. Toivon mukaan työttömyystukien antamistakin tiukennettaisiin samalla ja kannustettaisiin työntekoon suurentamalla minimipalkkoja.
Että pitäisikö minun sinua kiittää ja pokkuroida. Miksi? Sinulla on lapsia, ollut ura ja nyt olet ansaitulla eläkkeellä. Tämä päivän yli 70vuotiaat on paljon mukavempia ihmisiä kuin 60 vuotiaat marisiat.
Hirmu rankka elämä ja nyt vain syytellään epäkohdista. Luehan itse tekstisi. Minä luin enkä siitä mitään positiivista löytänyt.
me 70-80-luvuilla syntyneetkin, aivan varmasti. Voisin veikata (sic!), että virheemme tulee liittymään suorituskeskeiseen elämäntapaan: Avainkaulalapsia ei enää ole, mutta eipä ole monella lapsella suorituksista vapaata pitkää lapsuuttakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tätä yleistämistä. Jos jokun vanhemmat ovat tunnekylmiä, onko se koko sukupolven vika? Jos joku oli avainkaulalapsi, onko koko sukupolvi siihen syyllinen? Jos joku ei saanut tarpeeksi vanhempien huomiota, onko koko sukupolvi ollut samanlainen?
Ja kuten sanoin, suon mielelläni teille kaikki ne etuudet, joita meillä ei ollut. Se on myönteistä kehitystä! Missä se marinaosuus on? - ap
Äitini on 30-luvun lopulla syntynyt, ja kokenut sodan aikaisen ja -jälkeisen materiaalisen ja emotionaalisen puutteen. Hän ei saanut kotoaan tarpeeksi lämpöä, rakkautta tai arvostusta, mutta osasi kuitenkin valita sopivan miehen ja antaa meille lapsille rakkautta. Ei hänkään täydellinen äiti ole ollut, mutta tarpeeksi hyvä ja turvallinen. Luulen että hän onnistui nostamaan seuraavan sukupolven siitä suosta mihin itse joutui, hyvässä parisuhteessa, tekemällä raskasta työtä maataloysyrittäjinä isäni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tätä yleistämistä. Jos jokun vanhemmat ovat tunnekylmiä, onko se koko sukupolven vika? Jos joku oli avainkaulalapsi, onko koko sukupolvi siihen syyllinen? Jos joku ei saanut tarpeeksi vanhempien huomiota, onko koko sukupolvi ollut samanlainen? Ja kuten sanoin, suon mielelläni teille kaikki ne etuudet, joita meillä ei ollut. Se on myönteistä kehitystä! Missä se marinaosuus on? - ap
kyllähän joitakin yleistyksiä voi tehdä ikään kuin ajan hengestä. Meillä oli avain kaulassa ja se oli silloin täysin ok, kaikilla (=monella) muillakin oli. Nykyään se saattaisi olla lastensuojelun asia. Sotalasten vanhemmat uskoivat toimivansa vain ja ainoastaan oikein, kun lähettivät jälkikasvun vieraaseen maahan. Ei ollut vaihtoehtoja ja mahdolliset kiintymyssuhteen häiriöt on tajuttu vasta jälkikäteen. Jälkiviisas on aina helppo olla, sitä tarkoitin.
sitä tuo etuuksien myöntäminen on
Ja marinaa ei ikäluokkasi naiset ikinä myönnä. Positiivista on ettei miehet ole ihan niin pahoja rutisemaan.
Alue: Aihe vapaa
mutta miksi kokoajan marisette (anoppini on ikäisesi ja tekee samaa)?
Äitini syntyi 30-luvulla ja jäi ilman korkeakoulututkintoa koska hänen äitinsä mielestä oppikoulu on tytöille turha. Hän oli lapsuuteni kotiäitinä ja myöhemmin pph ja duunari. Lapsuuteni vietettiin tiukalla budjetilla mutta muistan vain että olimme onnellisia.
Äitiä harmitti 80-luvulla suuresti laman murjoma 60-70-luvun sukupolvi. Isäni jäi kyllä työttömäksi mutta kieltäytyi töistä työkkärissä ja käski virkaijoiden työllistää nuoria (eivät kehdanneet edes karenssia antaa).
Vanhenmpani ovat valitettavasti jo kuolleita, mutta hekin elinaikanaan ihmettelivät seuraavan sukupolven jatkuvaa marinaa kaikesta.