Mitä minun pitäisi tehdä? Pettämisen jälkeistä elämää

sinulla on paljon oletuksia miten asioiden pitäisi olla ja yrität ohjailla arkea sen mukaan.



Mies ei koe tarvetta puhua asiasta, sinä koet, mutta haluaisit miehen suhtautuvan toisella tavalla. Miestä varmasti ahdistaa jos asia nostetaan esiin milloin missäkin, koskaan ei voi tietää milloin asia kimpoaa esiin. Juuri kun luulee, että kaikki on jo ok, pettäminen vetäistään esiin. Miltä se sinusta tuntuisi, jos tekemiisi virheisiin vedottaisiin aina uudelleen ja uudelleen? En puolustele miehesi pettämistä, haluan vaan tuoda esiin millaista on elää jatkuvan kaunankannon keskellä. Teidän pöytänne ei ole puhdas, se jäi kesken, koska terapia ei ollut edes alkanut kun lopetitte sen. Sinua on loukattu eikä se unohdu koskaan tätä menoa.



Haluaisitko sinä viettää käskytettynä aikaa perheen kanssa ja aina aika ajoin sivallettaisiin vanhojen virheiden kaivelulla?



Minusta sinun pitäisi todellakin antaa miehelle oma tilansa osallistua perheen arkeen. Hyvin luultavasti mies ei osallistu siihen niin paljon kuin haluaisit tai tekee asioita eri tavalla kuin haluaisit. Kunnioitatko miehen tapaa olla isä, kunnioitatko sitä, että hän ehkä yrittää, mutta se ei riitä? Jos miehellä on jatkuvasti sellainen olo, että mikään ei riitä, se ajaa kauemmaksi. Nalkutus nyt on aivan viimeinen asia mitä tässä vaaditaan, sehän karkottaa kaiken elävän läheltään. Lopeta ainakin se.



Suhteenne laadusta en tiedä, olet kasvattanut suojaavat piikit, eikä niiden läpi pääse kuin ajan kanssa, jos mies enää jaksaa tai tahtoo. Ehkä miehelläsi on ikävä aikaa kun kaikki oli hyvin. Onko hän pyytänyt anteeksi? Pystytkö antamaan anteeksi?



Kuvittele, että mies kuolisi tänään esim auto-onnettomuudessa. Poliisi tulisi kertomaan suruviestin. Et näkisi häntä enää koskaan. Mitä kaikkea hyvää haluaisit sanoa hänen arkkunsa äärellä? Mitä sinulta jäi sanomatta? Mitä jäisit kaipaamaan? Kun mies tulee kotiin, havainnoi mitä hyvä asioita hän tekee, älä katsele negatiivisuuslasien läpi. Mitä asioita hänessä arvostat? Sanotko hänelle näitä asioita koskaan? Kiitä häntä tänään jostain asiasta aivan sitä tarkoittaen. Miten mies reagoi?

Miksi pettäjä saisi valita, mikä on hänen osallistumisenasteensa perheeseen ja miten hän toteuttaa isyyttään ja puolison rooliaan? Miksi petetyn pitää antaa tilaa, luottaa ja olla hiljaa eikä nalkuttaa tai tuoda omia odotuksiaan?



Miksi miehen riittämättömyydestä puhutaan ja vihjaillaan, että se voisi olla syy uskottomuuteen? Miksi ei oteta huomioon ap:n riittämättömyyden tunnetta, sitä, että toinen ei osoita hellyyttä eikä huolta tekojensa seurauksista tai vaikutuksista, ei yritä hyvitellä eikä ylipäätään reagoida siihen muuten kuin ärtymällä, että asia ylipäätään otetaan esille?



En tunne kovin montaa onnellista tarinaa pettämisen jälkeen. Mutta sen tiedän, että pettämisen yli on päästy vain, kun se petetty on saanut vapaasti purkaa pahaa mieltään uudestaan ja uudestaan ja puoliso on kestänyt sen, koska on halunnut pitää perheensä koossa. En usko, että tuossa asentelmassa on mitään järkeä, mikä ap:llä on. Mies haluaa, että asia unohdetaan ja ap hoitaa perheen niin kuin ennenkin ja hän saa enemmän vapautta tehdä ja olla miten huvittaa (tai muuten hän pettää jälleen). Koen valtavaa ahdistusta jo ajatellakin, että olisin ap:n asemassa.



Tuntuu hassulta, että pettäjä sanelee ehdot ja raamit suhteeseen ja ap:n osaksi jää vain kärsiä ja olla hiljaa. Ei, ei, ei.



Ap, älä vaikene. Vaadi. Ihan sama, mitä täällä sanotaan nalkuttamisesta. Mies on luonut sinut omalla käytöksellään altavastaajaksi. Hän on tuonut kriisin parisuhteeseenne eikä yritä ratkoa sitä reilusti vaan vain omilla vaatimuksilla. Älä suostu. Älähdä. Kimmastu. Mitä sitten vaikka hän jättää sinut? Parempi sekin kuin elää tuollaista hiljaista ja alistettua elämää.

pariskunta tarvitsee vahvan yhteisen tahdon selviytyä ja selvittää asiansa tai mennä ammatti-ihmisen pakeille. Keskustelun pitää olla tasapuolista, kuuntelevaa ja myös petetyn pitää tehdä paljon töitä jos tahtoo suhteen pelastaa. Ehkä sekään ei riitä. Riippuu riittääkö tahto ja rakkaus molemmilla. Voidaan myös sopia että parisuhdeasioista puhutaan vain esim kahdenkeskisillä kävelyillä tai terapiassa.



Miksi uskot, että pettäjän elämän saa tehdä oikeutetusti helvetiksi ilman mitään rajaa? Jos pettäjä olisi vaimo, olisiko mies oikeutettu muistuttamaan päivästä toiseen miten pahan teon nainen teki? Turha sitten kuvitella miksi toinen ei viihdy kotona.



Tavoitteena on kuitenkin onnellinen parisuhde ja hyvä perhe-elämä. Miten loanheitolla päästään siihen?

ap:lla yh-elämästä, kun kuvittelee, että oma miehen kustantama elämä olisi millään tavalla verrannollista siihen, että on yksin vastuussa sekä itsestään, taloudesta että lapsistaan. Näin yh-äidin lapsena ja itse onnellisesti naimisissa olevana voin kertoa, että ap:ssä on varmasti paljonkin osuutta tuohon perhedynamiikkaan.

Olet ap säälittävä lapsellinen raukka, joka on varmasti seksuaalisesti yhtä viehättävä kuin vammainen pulu. Hanki itsellesi edes itseluottamusta, niin ehkä joskus joku mies sinuakin kunnioittaa. Nyt olet vain miehesi rahoilla elävä typeä horo.

kumman elämän puolesta puhut? Yh-elämän vai naimisissa olon? Kuten kerroinkin, olen ollut työelämässä ja edelleen töitä haen, tosin keskityn enemmän opiskeluun. Ja kyllä tällä hetkellä tuon talouteemme myös rahaa, mutta yksin en esim. nykyisessä kodissamme pystyisi asumaan, ja tuskin mieskään.

Ap

Eipä siinä muuta.

Jos kerran olet itse tuollainen, että et välitä mistään - haluat vain roikkua ja estää hänenkin elämäänsä, niin eipä tuohon juuri muuta osaa sanoa, kuin että katso peiliin ja siirry syrjään miehesi elämästä. Se on hänen ainoa elämänsä, eikä varmaankaan ole ajatellut elää seksittä.

Jos kerran olet itse tuollainen, että et välitä mistään - haluat vain roikkua ja estää hänenkin elämäänsä, niin eipä tuohon juuri muuta osaa sanoa, kuin että katso peiliin ja siirry syrjään miehesi elämästä. Se on hänen ainoa elämänsä, eikä varmaankaan ole ajatellut elää seksittä.

Mikä häntä on estänyt ottamasta avioeroa? En minä ainakaan. Itse asiassa olen sitä jopa hänelle ehdottanut, mutta ei hän ole sitä ottanut asiakseen. Eikä hän seksittä elä, myöskään minun kanssani.

Ai huora olen.. no onhan sekin näkemys.

Ap

ap:lla yh-elämästä, kun kuvittelee, että oma miehen kustantama elämä olisi millään tavalla verrannollista siihen, että on yksin vastuussa sekä itsestään, taloudesta että lapsistaan. Näin yh-äidin lapsena ja itse onnellisesti naimisissa olevana voin kertoa, että ap:ssä on varmasti paljonkin osuutta tuohon perhedynamiikkaan.

Olet ap säälittävä lapsellinen raukka, joka on varmasti seksuaalisesti yhtä viehättävä kuin vammainen pulu. Hanki itsellesi edes itseluottamusta, niin ehkä joskus joku mies sinuakin kunnioittaa. Nyt olet vain miehesi rahoilla elävä typeä horo.

kirjoittaa tuollaisia tylsämielisiä pahan olon oksennuksia keskustelupalstoille...

kun ap kirjoittaa elämästään niin hyvin.



Ap, tavassasi elää elämääsi ei ole mitään vikaa (kirjoittamastqasi päätellen). Olet ollut työelämässä ja nyt jatko-opiskelet. Et ole millään lailla reppana. Ainoa mikä minulla särähtää korvaan on tuo, että olisit muka jotenkin riittämätön naisena. On miehiä, joilla on tarve teilata nainen naisena ja/tai äitinä (minulla on tällainen ex-poikaystävä) mutta sillä asialla ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Älä usko miestäsi jos hän esittää sinut sellaisessa valossa.

Mutta asiaan: AP, kuten moni viisaasti on jo sanonut, ei miehesi hölmöilyt ole sinun vikasi. Hän petti, hän mokasi. Sinä et häntä siihen 'ajanut', vaan hän teki itse typerän päätöksen. Ei sinun tule kantaa huolta tai ottaa vastuullesi hänen pettämisiään.



Se, ettet kaipaa hänen seuraansa, kertoo siitä, että suhteenne ei ole kunnossa. Uskon, että on paljon sellaista, mitä et ole yksilöinyt ja mikä on perusteluna sille, ettet näe voivasi liitosta lähteä, ja nämä perustelut voivat olla ihan validejakin. Kuitenkaan se, että pelkäät olevasi yksin loppuelämäsi, jos lähdet 35-vuotiaana epätyydyttävästä liitosta, ei ole hyvä syy. Yksin oleminen ei ole huono asia, jos vaihtoehtona on eläminen väärän puolison kanssa.



Ellei nykyisellä kotipaikkakunnallasi ole töitä, ehkä voisit harkita muuttoa? Taloudelliset asiat järjestyvät, ei rahan takia kannata jäädä huonoon suhteeseen. Puhun omasta kokemuksestani, äitini on taloudellisesti täysin riippuvainen isästäni, ja sitä helvettiä on kestänyt kolmisenkymmentä vuotta. En suosittele, en Sinulle enkä lapsillesikaan.



Tärkeimpänä viestinä haluan sanoa Sinulle, että olet tärkeä ja arvokas, ja että pärjäät kyllä.



Hyvää kesää!

Ehkä alan tosissaan harkita jotain radikaalia, kuten asumuseroa. Kyllä minä myönnän senkin, että olen varmasti tavallaan riippuvainen miehestä - ehkä jokainen, joka on ollut näin kauan liitossa ymmärtää ettei lähteminen yhtäkkiä ole kovin helppoa. Tai joillekin varmaan on, mutta en ole muutenkaan kovin impulsiivinen ihminen, vaan melko harkitseva ja varman päälle pelaava.



Ehkä pelkään myös sitä, että jos lähden, niin mies on vain tyytyväinen. Ei kaipaa yhtään, ei itke perään, ei estele. Että hän on vain odottanut minun tekevän tämän siirron, kun ei ole itse uskaltanut. Jotenkin olen koko ajan odottanut, että hän tekisi jotain vielä enemmän, katuisi vielä enemmän, suurin piirtein pitäisi kuin kukkaa kämmenellä ettei vain satuttaisi minua ikinä enää millään tavalla. Haluaisin, että häneen lähtöni sattuisi yhtä paljon kuin mitä hän on minua satuttanut - jollain kieroutuneella tavalla janoan kostoa. Mutta jotenkin tiedän, ettei näin tule tapahtumaan, että hän järkyttyisi jos lähtisin. Ja se minua ehkä eniten hirvittää. Koko 16 vuotta olisi mennyt ihan hukkaan, olen ollut juuri se säälittävä, nenästävedettävä reppana. Se totuus on vaikea kohdata ja yritän rakennella näitä muita tukipilareita tähän ympärille, kuten koulutusta ja harrastuksia, että voisin nojata itsetuntoni niihin.



Voisin kyllä harkita muuttoa, mutta lasten elämä on pitkälti täällä missä nyt. On isovanhempia, koulukavereita.. ja minulla kaikki läheisimmät ystävät. Se olisi tosi iso muutos, mutta täytyy punnita eri vaihtoehtoja. Kuten sanottu, en ole mikään nopeiden liikkeiden ihminen :).



Kiitos myös noista mielipiteistä, että pettäminen ei ole minun syyni. Ei se varmaan olekaan. Olisin kai itsekin pahimmassa raivossani pettänyt, ja koin jopa hetken, että se olisi oikeutettua. Mutta näin en ole tehnyt, enkä usko että siihen edes kykenisin (olenhan vammainen pulu, vai miten se meni :)). Elämää on myös ilman miehiä, sekin pitäisi muistaa.



Ap

nimeltä Kunpa sinut tuntisin paremmin - keskustelemalla tunnekeskeiseen parisuhteeseen / Sue Johnston



Kirja on todella avartava ja sen pitäisi olla pakollista lukemistoa kaikille naimisiin menijöille. Me olemme saaneet siitä paljon apua pohtiessamme oman suhteemme uskottomuuden syitä. Petetty ei ole syyllinen pettämiseen, mutta suhteesta on todennäköisesti puuttunut turvallinen kiintymyssuhde. Sen voi saada takaisin. Mutta se vaatii täydellistä avoimmuutta, rehellisyyttä ja sen myöntämistä, että olette riippuvaisia toisistanne. Me olemme rakentaneet uutta luottamusta ja olemme saaneet suhteemme aivan uudelle tasolle uskottomuuskriisin jälkeen. Mutta olemme kumpikin sitoutuneet uuteen alkuun.



Jos miehesi ei kykene tulemaan uudestaan läheiseksi, avautumaan, pariterapiaan tms. et voi yksin tehdä asialle paljoa.



Halauksia sinulle, ap! Elät raskasta aikaa. Toivottavasti saatte suhteenne taas kuntoon tai vaihtoehtoisesti oman elämäsi raiteilleen.

Ja myötäelämisestä. Hankin tuon opuksen heti käsiini.



Tämä on niin tyhmää, välillä luulee, että on päässyt asian yli, mutta sitten ahdistus iskee taas kovaa. Tuskin mies tuota enää ajattelee.. tai enhän minä tiedä mitä hän puuhailee. Ei voi koko aikaa kytätä, kysellä tai keskustella, eikä totuus sillä tavoin edes välttämättä selviä.



Mielelläni kuulisin kokemuksia vastaavassa tilanteessa olleilta vielä enemmänkin.



Ap

Tiedät sisimmässäsi, ettei mies välitä sinusta. Muuten et esimerkiksi arvelisi, ettei menettämisesi varmaan hetkauta häntä yhtään.



Yritä nähdä, millainen miehesi ja suhteenne oikeasti on. Älä tee ratkaisuja sen pohjalta, millainen haluaisit miehesi ja suhteenne olevan.



Epäilet hänen pettävän kenties edelleen. Ota epäilysi ja paha mielesi vakavasti. Epäily ei nimittäin synny tyhjästä. Luota tunteisiisi. Ne kertovat, miten asiat oikeasti ovat.



Sinä toivot, että mies rakastaisi sinua ja että suhteenne olisi sellainen, jonka haluat. Ne ovat toiveita, eivät faktoja. Toivot, että asiat muuttuisivat. Siksi jäät suhteeseen, jossa sinua EI rakasteta ja joka EI ole sellainen kuin haluat.



Minä elin itse suhteessa, jossa epäilin koko ajan, ettei mies rakasta minua ja että hän pettää. Minäkin pelkäsin, ettei lähtöni hetkauttaisi. Tuntui, että jos lopetan suhteen, kaikki on ollut turhaa ja ajanhukkaa. Mietin eroa, mutten pystynyt lähtemään. Jälkikäteen en kadu muuta kuin sitä, etten lähtenyt ja etten lähtenyt jo kauan sitten. Suhde loppui lopulta siihen, että minut jätettiin.

Tiedät sisimmässäsi, ettei mies välitä sinusta. Muuten et esimerkiksi arvelisi, ettei menettämisesi varmaan hetkauta häntä yhtään.

Yritä nähdä, millainen miehesi ja suhteenne oikeasti on. Älä tee ratkaisuja sen pohjalta, millainen haluaisit miehesi ja suhteenne olevan.

Epäilet hänen pettävän kenties edelleen. Ota epäilysi ja paha mielesi vakavasti. Epäily ei nimittäin synny tyhjästä. Luota tunteisiisi. Ne kertovat, miten asiat oikeasti ovat.

Sinä toivot, että mies rakastaisi sinua ja että suhteenne olisi sellainen, jonka haluat. Ne ovat toiveita, eivät faktoja. Toivot, että asiat muuttuisivat. Siksi jäät suhteeseen, jossa sinua EI rakasteta ja joka EI ole sellainen kuin haluat.

Minä elin itse suhteessa, jossa epäilin koko ajan, ettei mies rakasta minua ja että hän pettää. Minäkin pelkäsin, ettei lähtöni hetkauttaisi. Tuntui, että jos lopetan suhteen, kaikki on ollut turhaa ja ajanhukkaa. Mietin eroa, mutten pystynyt lähtemään. Jälkikäteen en kadu muuta kuin sitä, etten lähtenyt ja etten lähtenyt jo kauan sitten. Suhde loppui lopulta siihen, että minut jätettiin.

Sellaisia pettämisen merkkejä, mitä noilla ilmitulleilla kerroilla oli, ei ole ollut. Jotenkin voisin kuvitella, että hänellä ei ole ketään. Mutta tuollaisen jälkeen käy niin vainoharhaiseksi, että kehittelee kaikenlaisia salaliittoteorioita ja merkityksiä ihan arkisistakin asioista.

Jotenkin on vain niin hirvittävän vaikea myöntää, että on epäonnistunut, oma mies ei rakasta ja niistä toivon rippeistä haluaa pitää kiinni. En minä hänessä kotona roiku, en itke, en soittele perään, en estä menemästä ja tulemasta. Käyn itsekin omissa menoissa mahdollisuuksien mukaan, en linnottaudu kotiin, en esitä marttyyriä. Teen, menen ja touhuan, olen reipas, hoidan lapset, kodin ja myös mies osallistuu näihin kun on paikalla. En ole epätoivoinen kuin sisimmässäni. Elämämme on niin tavallista kuin olla voi, kukaan esim. naapurustossa ei voi tietää, että mitä tässä käydään läpi.

Kuinka paljon sitä sitten voi vaatia rakkautta? Miehen mielestä tuo on rakkautta, että hän yleensä on tässä vielä. Mitä se rakkaus on? Itse ehkä toivoisin enemmän lämpöä, huomiota, osallistumista. Että tuntisin, että olen tärkeä, ihana ja kiinnostava, että hän haluaa minua. En tiedä, löytäisinkö tuollaista miestä mistään muualtakaan. Kuten todettu, ehkä on parasta keskittyä elämään ilman miehiä - maailmassa monta on muutakin ihmeellistä asiaa.

Ap

hän on tyydyttänyt rinnakkaissuhteillaan. Ja miksi hän ei saa niitä tarpeita tyydytetyksi omassa parisuhteessaan. Kun hän tiedostaa sen, mitä tarvitsee ja kertoo sen sinulle, voit täyttää hänen tarpeensa. Kyse ei ole seksistä, vaan siitä mitä tarvetta seksillä täytetään. Avoimmuus on ainut vaihtoehto. Pitää uskaltaa kohdata itsensä ja kumppannsa. Menkää pariterapiaan, jooko? Älkää heittäkä hukkaan sitä mitä teillä on.

liitto joko kestää tai ei, se on oma elämänvaiheensa. En osaa pitää kunniakkaana ja onnellisena ratkaisuna, että pidetään viosikausia rippeistä kiinni ja pysytään aviossa hampaat irvessä ja toivotaan että toinen kuolee ensin.



Mitä vikaa yksinolossa on?



Olet jo nyt yksin, minusta olisi hieno juttu jos saisit elää sellaistaelämää kuin haluaisit. Pysyminen loppuneessa liitossa jarruttaa loppuelämäsi alkua...



Varmasti mies toivoisi, että aloite asumuserosta tulisi sinulta, harva mies haluaa pettämissekoiluista huolimatta rikkoa perhettä.

minä suosittelen myös, että hakeudutte pariterapiaan. Vaikka mies on itse vastuussa yksin tekosisistaan ja tekemättä jättämisistään niin ne niiden seuraukset toki vaikuttavat koko teidän suhteeseen ja elämään. Siksi myös sinä ja te yhdessä tarvitsette apua, mikäli haluatta rakentaa liittoonne uuden luottamuksen ja syvemmän tunneyhteyden/parisuhteen.



Toinen mitä mainioin apu on hakeutua avioliittoleirille/kursseille, joissa näitä kriisejä voidaan myös käsitellä ja saada työkaluja päästä asioissa parempaan suuntaan.



Ja se kannattaa muistaa, että on kivuttomampaa ikäänkuin jättää asiat käsittelemättä pohjamutiaan myöten, kuin todellakin kohdata yhdessä ja yksin kaikki se kipu, pettymys ym tunteet mitkä saavat luvan tulla esiin siinä vaiheessa kun asioita oikein kunnolla aletaan käymään läpi. Kun tuon raskaan prosessin haluaa käydä läpi, niin todellakin suhde voi muuttua jopa paremmaksi, syventyä ihan uudenlaiselle tasolla ja ymmärrys molemminpuolisesti kasvaa.



näin kesäaikaan monilla seurakunnilla esim on avioliittoleirejä...eli ei kun sellaiselle mukaan koko perheenä.

Olemme pari kertaa käyneetkin pariterapiassa, mutta jouduimme aikataulujen vuoksi perumaan yhden kerran, ja sen jälkeen se vain jäi. Niissä oli jotenkin hassu tunnelma, mies on kova puhumaan (mikä lienee ihan hyvä), mutta molemmat olivat ehkä puolustuskannalla. Tuli semmoinen riitaisa olo.



Edelleenkin sielläkin tuli semmoinen fiilis, että minun pitäisi vielä enemmän yrittää ymmärtää miestä ja hänen motiivejaan, että olen liian kireä, liian kontrolloiva, liian vaativa. Että pitäisi antaa enemmän vapautta, olla estottomampi, olla vaatimatta enempää. Mielestäni en ole sen kummempi kuin muutkaan vaimot, jos vertaan esim. kälyyni - hän se vasta prinsessa on. Kun mies tulee kotiin, hän antaa lapset ovella miehelle ja häipyy - eikä takuulla tee kotitöitä jos puoliso on maisemissa. Enkä tarkoita, että minulla olisi tarve näin tehdä, mutta tämmöistäkin näköjään on, ja mies ei silti käy vieraissa (tietääkseni). Olenko liian kiltti vai sittenkin liian hankala, mutta en vain sitä tajua? Kyykyttääkö mies minua ja minä hölmö tanssin vain hänen pillinsä mukaan? Mistä sen tietää, missä raja kulkee? Mikä on normaalia?



Ap