Lue keskustelun säännöt.
Oonko mä outo? En oikeastaan halua lomallani(kaan) viettää aikaa ystävieni kanssa
14.06.2012 |
mulla on monta hyvää ystävää, ovat ihania ihmisiä, ihanaa että he ovat olemassa... (jotenkin tuo turvallisuutta, tietää että ovat olemassa, jos heitä joskus tarvitsee..?)
...mutta mä en juurikaan pidä heihin yhteyttä. Musta on ajatuksena ihana, että he siis ovat olemassa, oikeasti ihanaa ajatella että mulla on monta ystävää, jotka soittelevat mulle, pyytävät mua lomallani käymään, haluavat tulla kylään ja ehdottavat että lähdenkö heidän kanssaan terassille, rannalle, shoppailemaan, kahville, mitä milloinkin...
Toisinaan mä menenkin, kun en aina kehtaa kieltäytyä, mutta täytyy sanoa, että itse en kyllä pidä heihin oikeastaan juuri ollenkaan yhteyttä, paitsi fb kautta.
Nytkin siis olen lomalla, mutta kun suunnittelen tekemistä päiviini, niihin ei kuulu ystävien tapaaminen tai ajanvietto heidän kanssaan, vaan suunnittelen ja teen kaikenlaista kivaa mutta haluan toteuttaa ne joko yksin, lasteni/mieheni kanssa, tai sitten äitini kanssa. Ja ylipäänsä, jos menen vaikkapa rannalle, kesätorille, shoppailemaan tai kahvilaan, menen mielelläni yksin. Yksinliikkuminen ei ole minulle mitenkään kamalaa, epäilen, että joillekin se on...? (Toiset tuntuu vinkuvan seuraa koko ajan arkisiinkin asioihin, ja olevan jopa ihan toistaitoisia ellei saa kaveria kaikkeen tekemiseen ja joka päivälle?)
Jotenkin ystävien kanssa oleminen ja touhuaminen on kuitenkin sellaista voimia vievää sosiaaliseeraamista, "pitää" olla hyväntuulinen, jaksaa kuunnella, pitää edes pientä keskustelua yllä (vaikkei olis mitään asiaakaan). Itsekseni (tai perheeni tai äitini kanssa) saan olla ihan hiljaa vaikka koko ajan, eikä tarvi ees kohteliaisuudesta nauraa toisen jutuille, jos ne on mun mielestä hölmöjä.
En oikein tiedä, enkö halua viettää ystävieni kanssa aikaa sen vuoksi, että en ehkä jotenkin osaa olla 100% oma itseni heidän seurassaan, (koska ehkä oikeasti en ole yleensä toisista ihmisistä niin kauhean kiinnostunut, että luonnostani jaksaisin kuunnella jonkun juttuja ja olla kauhean huomaavainen jne. älkää käsittäkö väärin, en mä ole hirveän töykeä enkä itsekäs perheeni/äitinikään seurassa, mutta siis voin olla vaikka myrtsinaamaisena ja hiljaa, jos siltä tuntuu, ilman että tarvii miettiä loukkaako toista, tai ilman että se toinen edes loukkaantuu)
Tai sitten toinen syy voi olla, että olen hieman introverttinen ihminen. Nautin omasta seurastani, tykkään mietiskellä kaikenlaista, en jaksa pälättää turhia asioita... kohtelias ja hyväntuulinen small talk hymyn kera kyllä onnistuu erittäin hyvinkin tarvittaessa, mutta se VIE multa voimia.
Onkohan täällä samoin ajattelevia ihmisiä?
Entäs teitä toisenlaisia, seuraa rakastavia ihmisiä, jotka haluavat ja jaksavat höpöttää koko ajan jonkun kanssa, ja oikeasti nauttivat kun saavat seuraa joka kahvila-, kauppareissulle ja kissanristiäisiin? Miltä munkaltaiset ihmiset teistä vaikuttavat?
Kommentit (19)
mutta en kyllä pidä tuollaisia tyyppejä ystävinä. Multa putoaa ystäväpiiristä pois sellaiset, jotka ei itse ole jonkin verran aloitteellisia suhteen ylläpitämisessä.
Itse olen sosiaalisempi ja tykkään jakaa juttuja, vaikken joka uintireisulle tms. kaveria kaipaakaan. Minua ei kiinnosta olla introverttien "hätävara".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vietin juuri viikonlopun kaveriporukan (pienen) kanssa ja huomasin, että ensi kerralla menen mielummin yksin. Toki oli hauskaa tehdä ja kokeilla yhdessä eri juttuja, mutta muiden nopea väsyminen ja tietynlainen asenne alkoi harmittamaan minua. Lisäksi oli rasittavaa kun piti tehdä jatkuvasti kompromisseja, kuunnella murheita jne. Ensi kerralla kun menen samaan paikkaan, otan hotellihuoneen vain itselleni ja nautin täysin rinnoin!
kovin haluttua seuraa :) Jos ystävät olisivat oikeita, kaipaisit itsekin heidän seuraansa!
Vaikka tykkään olla ihmisten kanssa, vie se minulta voimia, ei voimaannuta.
Minulle omien akkujen lataaminen tarkoittaa rauhoittumista yksin, tai vain perheen parissa. Saan olla oma itseni, eikä tarvitse kokea paineita toisten viihtymisestä. Mieheni taas on sitä ihmistyyppiä, joka saa energiaa jos on seuraa. Hänelle oli suhteen aluksi vaikeaa ymmärtää, että kaipaan välillä henkisesti vetäytyä omiin ajatuksiin ja vain omaan seuraan.
Sitten kun olen saanut olla vain itsekseni, niin jaksan taas toisten seuraa ja nautinkin siitä. Minulla tulee siis tämä toisen ihmisen seurakiintiö aika ajoittain täyteen, jolloin tunnen pakottavaa tarvetta henkisesti vetäytyä yksinoloon. Se saattaa olla netissä oloa, lehtien lukemista, ulkoilua, käsitöitä, siivoamista, tai vain sohvalla makaamista ja asioiden päässä kelaamista, mitä tahansa mutta YKSIN ja rauhassa.
Ja siis olen seurallinen. En mikään erakko. Sitten kun olen ihmisten ilmoilla, niin tykkään rupatella, seurustella ja nautin toisista ihmisistä, kunnes tulee taas se vetäytymisen tarve.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kovin haluttua seuraa :) Jos ystävät olisivat oikeita, kaipaisit itsekin heidän seuraansa!
toinen halusi mut seuraksi erääseen tapahtumaan, yksi halusi tulla kylään ja yksi tahtoi mut shoppailureissulle. (Yhteen näistä suostuin, muut väistin tekosyyllä)
Sä et ilmeisesti tiedä kovinkaan paljon introverteistä? Kuten kirjoitin, mä osaan olla tosi ystävällinen, kohtelias, osaan näyttää siltä että olen kiinnostunut toisesta, mua on sanottu monesti todella hyväksi kuuntelijaksi.
Osaksi olenkin tätä ihan oikeastikin, mutta introverttinä en jaksa olla tätä kovin usein/kovin kauaa kerrallaan, joten joskus siis feikkaan enemmän tai vähemmän, jolloin ko. tapahtuma (seurassa oleminen, hyvän seuran pitäminen) ottaa voimille, uuvun.
Yksikseni viihdyn hyvin, rakastan itsekseni olemista, asioiden pohtimista eri kanteilta, voisin sanoa että mulla on hyvin rikas "päänsisäinen elämä" tai miksikä sitä nyt kutsuisikaan... siis mulla ei ole itseni ja ajatusteni kanssa ikinä tylsää. Kun taas seurassa mulla voi olla tylsää (tokikaan ei aina, on tilanteita ja ihmisiä joiden seurasta nautin oikeasti, lähestulkoon aina. Heitä ovat nämä kaikkein lähimmät ihmiset, mieheni, äitini, lapseni ja yksi hyvä ystävä lapsuudesta saakka. Tosin täytyy myöntää, että heidänkään kanssaan en kestäisi olla ihan jokaista hetkeä montaa päivää peräkkäin)
ap
jos sinä satut heitä joskus tarvitsemaan, sanoit. Muuten saisivat jättää sinut rauhaan.
Etpä kuulosta kyllä todelliselta ystävältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kaksi hyvää ystävää, tai oikeastaan kolme ja kukaan meistä ei painosta liikoihin tapaamisiin. Lisäksi satumme olemaan niin eri piireistä, että harvoin meillä olisi edes mitään tehtävää yhdessä. Istumme siis välillä vaan kahvikupposen ääressä tuntikausia ja parannamme maailmaa. Se on parasta :)
Vaikka tykkään olla ihmisten kanssa, vie se minulta voimia, ei voimaannuta. Minulle omien akkujen lataaminen tarkoittaa rauhoittumista yksin, tai vain perheen parissa. Saan olla oma itseni, eikä tarvitse kokea paineita toisten viihtymisestä. Mieheni taas on sitä ihmistyyppiä, joka saa energiaa jos on seuraa. Hänelle oli suhteen aluksi vaikeaa ymmärtää, että kaipaan välillä henkisesti vetäytyä omiin ajatuksiin ja vain omaan seuraan. Sitten kun olen saanut olla vain itsekseni, niin jaksan taas toisten seuraa ja nautinkin siitä. Minulla tulee siis tämä toisen ihmisen seurakiintiö aika ajoittain täyteen, jolloin tunnen pakottavaa tarvetta henkisesti vetäytyä yksinoloon. Se saattaa olla netissä oloa, lehtien lukemista, ulkoilua, käsitöitä, siivoamista, tai vain sohvalla makaamista ja asioiden päässä kelaamista, mitä tahansa mutta YKSIN ja rauhassa. Ja siis olen seurallinen. En mikään erakko. Sitten kun olen ihmisten ilmoilla, niin tykkään rupatella, seurustella ja nautin toisista ihmisistä, kunnes tulee taas se vetäytymisen tarve.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enkä kyllä allekirjoita tuota epäsosiaalisuutta. Minulla on työ jossa olen koko ajan jonkun kanssa kontaktissa (asiakas tai moniammatillinen tiimi), kuulen rankkoja ihmiskohtaloita ja yritän auttaa asioiden järjestelyissä. Työkaverini ovat ihanimpia ihmisiä, mitä tiedän ja meitä yhdistää samanmoinen huumori. Vapaallakin tapaamme. Lisäksi opiskelen yliopistossa, jossa taas toisenlainen maailma erilaisine ihmisineen. Mutta mutta, omalla vapaallani en sitten enää ystäviäni kaipaa. Joskus on kiva nähdä, ilta tai päivä kerrallaan, ei mitään viikonlopun mittaisia biletyksiä enää kiitos. Parhaimpien ystävien kanssa (2) soitellaan ehkä kerran kahessa viikossa, nähdään kerran pari vuodessa (pitkä välimatka). Vapaani ja lomani haluan pyhittää omalle rakkaalle miehelleni ja lapsilleni, arjessa yhteisiä hetkiä on aivan liian vähän. He ovat myös parasta reissuseuraa, ystäviä en reissuille kaipaa. Olen siis sosiaalinen erakko, perhekeskeinen ihminen ennen kaikkea.
Haluat pitää ystävät elämässäsi että sinulla on tarpeen mukaan joku johon tukeutua.
Oletko koskaan ajatellut, että ehkä näillä ystävilläsikin on joskus tarve tukeutua sinuun ja sen vuoksi pyytävät seuraasi? Mutta sinuahan se ei kiinnosta.
Itse en määrittelisi tuollaista ystävyydeksi, kaveruudeksi korkeintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mulla on monta hyvää ystävää, ovat ihania ihmisiä, ihanaa että he ovat olemassa... (jotenkin tuo turvallisuutta, tietää että ovat olemassa, jos heitä joskus tarvitsee..?)
...mutta mä en juurikaan pidä heihin yhteyttä.
. . .
Oletko sinä olemassa ystävillesi jos he sinua joskus tarvitsevat?
ja nautin siitä niin, mutta en ajattele sitä niin, että en tahtoisi viettää aikaa ystävien kanssa. Toki tahdon heitäkin nähdä ja tavata, ja ainonkin tehdä niin, mutta minulla ei ole teini-ikää lukuunottamatta ollut koskaan tapana tavata kavereita päivittäin. Silti kaverini ovat minulle tärkeitä, ja ihan omina itsenään, ei vaan siksi, että olisi turvallista tms. kun on kavereita.
Mutta varamsti minäkin rasittuisin, jos koko ajan olisi jotain sosiaalista toimintaa, siinä asiassa olen ihan samanlainen kuin sinä. Tykkään vaan olla itsekseni ja tarvitsen omaa rauhaa, mutta viihdyn aina tosi hyvin myös kavereiden kanssa, kun heitä tapaan. En kuitenkaan pidä keneenkään yhteyttä päivittäin, en edes viikottain. Lähimpiä tapaan ehkä kerran kuussa tai kahdessa, toisia muutaman kerran vuodessa.
Tuttuja tapaan toki päivittäin töissä, koiraa ulkoiluttaessani, salilla jne, lisäksi on tietenkin oma perhe sekä tytärpuolen perhe, joka on meille läheinen, omat vanhemmat ja anoppi, joita tapaamme ainakin kerran kuussa. Tämä riittää minulle sosiaaliseksi toiminnaksi, enempää en jaksa, mutta tämä tahti ei myöskän "rasita" liikaa, vaan nautin oikeasti kaikkien tapaamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
..joilla lähes poikkeuksetta on lapset, mies ja kuten ap:llä, joku, jonka kanssa on kiva tehdä (tässä tapauksessa äiti).
Sä et oo tyttöhyvä erakkoa nähnytkään :-)
En pidä itseänikään erakkona tai edes kovin sisäänpäin kääntyneenä, vaikka asun yksin, minulla ei ole lemmikkejä, tapaan ystäviäni tyyliin kerran muutamassa kuukaudessa, en seurustele, en liiku isoissa tai edes pienissä tapahtumissa, rakastan yksinoloa ja ainoa, jolle soitan säännöllisesti joka viikko, on isoäitini (koska hän sitä toivoo). Viikonloppuisin juttelen peräti kaupan kassan kanssa tyyliin hei, kiitos tms kohteliaisuudet, that's it. Ei muita kontakteja.
Ihan suotta kummastelet itteäsi (tai koetat näin erottautua massasta, whatever). Ihan tavis oot.
mulla on monta hyvää ystävää, ovat ihania ihmisiä, ihanaa että he ovat olemassa... (jotenkin tuo turvallisuutta, tietää että ovat olemassa, jos heitä joskus tarvitsee..?)
...mutta mä en juurikaan pidä heihin yhteyttä.
. . .Oletko sinä olemassa ystävillesi jos he sinua joskus tarvitsevat?
Että ystävien on mielestäsi hyvä olla olemassa jos SINÄ niitä tarvitset, mutta et viitsi sitten osoittaa olevasi ystävyyden arvoinen, olemalla heille lähellä kun HE sitä tarvitsevat?
Äh, kuulostat vain tavalliselta itsekeskeiseltä minäminä-tyypiltä.
Itselläni on perhe, jossa kaikki ovat aika puheliaita ja viihdymme hyvin oman perheen kesken. Tunnen siitä kuitenkin huonoa omaatuntoa, koska lähelläni on esim. yksinhuoltaja, jonka tiedän lapsineen viettävän paljon aikaa yksin. Tulisivat kylään varmaan tosi mielellään. Mutta en saa pyydettyä, kun se ei muka sovi tai mies ei jaksa yms. Syitä aina löytyy.
Omat kaverini ovat kiireisiä omien (vähän pienempien kuin omani) lastensa kanssa, joten he eivät soita takaisin ja heitä on vaikea saada mihinkään. Nyt kun lapset kasvavat minuakin on alkanut kiinnostaa tyttöjen yhteiset jutut, mutta ongelmana on ettei minulla ole sellaisia ystäviä tai edes tuttavia, joiden kanssa voisin tehdä mitään tai mennä minnekään. Lomat ovat lyhyet ja ne haluan kyllä viettää perheeni kanssa.
Mutta minua ahdistaa kyllä tällainen nurkkakuntalaisuus, että vieraiden kanssa oleminen on niin vaikeaa. Pitäisi yrittää muuttua, koska periaatteessa voimaannun muiden seurasta ja olen seurallinen ja yleisesti ottaen tykkään muista ihmisistä ja olen myös vierasita ihmisistä kiinnotunut. Miksi se tapaamisten tai juhlien tai yhdessäolon järjestäminen on niin vaikeaa ? Italiassa ei masennuta niin herkästi, koska siellä ei jätetä ihmistä henkisesti tai fyysisesti niin yksin kuin Suomessa.
En tiedä, miten sinä määrittelet "ystävyyden". Kuulostaa siltä, että ne ihmiset, joita sinä kutsut "ystäviksesi", ovat ennemmin jotain hyötysuhteita. Sanot itsekin, ettet ole oikeasti kiinnostunut heidän jutuistaan, et halua kuunnella heidän juttujaan tai viettää heidän kanssaan aikaan, mutta sinusta on kiva tietää, että he ovat olemassa, jos sinulla tulee joskus tarve heille. Eli he ovat jotain, mistä ei ole sinulle mitään iloa paitsi jos heistä sattuu olemaan joskus hyötyä, niin pidät heidät vähän niinkuin varalla...
Minä voin sanoa suoraan, että minulla ei ole yhtään sellaista ihmistä, jota voisin sanoa rehellisesti ystäväksi. Suurin osa ihmissuhteistani perustuu puolin tai toisin hyötysuhteeseen. Ihmiset ovat kiinnostuneita minusta, jos minusta on heille jotain hyötyä. Tosin en tiedä, saanko minä kovin paljon vastapalvelukseksi, jos tarvitsisin. Harvan kanssa suhde on molemminpuolista ja vastavuoroista. Suurin osa on sellaisia, että heille joko antaa tai heiltä saa, mutta se, jolle annat ei anna sinulle välttämättä mitään takaisin. Toisaalta en minäkään anna kaikille. Joiltakin vain otan sen, mitä voin saada...
Suurin osa ihmisistä, jotka tunnen, vaikuttavat vähän samanlaisilta kuin sinäkin. Olisi mukavaa, jos olisi aitoja ystäviä, joiden kanssa haluaisi viettää aikaa ja jotka myös haluaisivat viettää aikaa minun kanssani. Toivoisin, että olisi kavereita ja ystäviä, joiden kanssa voisi tehdä jotain tyttöjen omaa kivaa juttua, mennä eri paikkoihin ja höpöttää juttuja niin kuin miehetkin tekevät kavereineen. Suurin osa naisista, jotka tunnen, on sellaisia, jotka haluavat joko nyhjätä omassa rauhassaan tai oman miehensä ja lastensa kanssa. Jotkut ovat luonteeltaan perhekeskeisiä, mutta minä toivoisin omaan elämääni vähän laajempaa sosiaalista piiriä. Olosuhteiden pakosta minäkin nyhjään enimmäkseen yksin, mutta se ei ole minun valintani enkä nauti siitä lainkaan.
Jotenkin minua itseäni tympii se, että perhe-elämä on kuitenkin enimmäkseen sellaista hiljaista möllötystä. Ilmeisesti on ihmisiä, jotka jopa nauttivat siitä, että oman perheen kesken voi olla epäkiinnostava hiljainen möllöttäjä. Ei pelkästään niin, että jo lapsuudenkodissa näkee, ettei lapset ja vanhemmat puhu keskenään paljoa, vaan myös puolisot ovat keskenään tuppisuita. Minä itse kärsin siitä, koska kaikkein luontaisinta minulle olisi puheliaisuus. Kärsin siitä, että elän ihmisten kanssa, joilta ei saa sanaa suusta millään. Se on henkisesti kuluttavaa. Tunnen oloni usein tosi yksinäiseksi, koska mieheni on luonteeltaan sellainen, ettei hän paljon puhu eikä pukahda. Häneltä ei saa usein edes vastausta suoriin kysymyksiin. Olen tosi onnekas, jos saan hänestä irti pari lausetta päivän mittaan ja ne on tasoa huomenta ja moi aamulla ja illalla moi ja hyvää yötä. Siinä meidän keskustelut. Jos viettää koko elämänsä perhepiirissä, jossa keskustelun taso on tällaista, niin ei tällaisista ihmisistä saa usein mitään irti kaveritasollakaan... Toivoisin, että minulla olisi edes kavereita ja ystäviä, joiden kanssa voisin puhua mitä tahansa, mutta kai tämä elämä on tällaista, että joudun pitämään omat ajatukseni sisälläni, kun ei ne kiinnosta ketään... Ei miestä eikä ketään muitakaan.
En tiedä, miten sinä määrittelet "ystävyyden". Kuulostaa siltä, että ne ihmiset, joita sinä kutsut "ystäviksesi", ovat ennemmin jotain hyötysuhteita. Sanot itsekin, ettet ole oikeasti kiinnostunut heidän jutuistaan, et halua kuunnella heidän juttujaan tai viettää heidän kanssaan aikaan, mutta sinusta on kiva tietää, että he ovat olemassa, jos sinulla tulee joskus tarve heille. Eli he ovat jotain, mistä ei ole sinulle mitään iloa paitsi jos heistä sattuu olemaan joskus hyötyä, niin pidät heidät vähän niinkuin varalla...
Minä voin sanoa suoraan, että minulla ei ole yhtään sellaista ihmistä, jota voisin sanoa rehellisesti ystäväksi. Suurin osa ihmissuhteistani perustuu puolin tai toisin hyötysuhteeseen. Ihmiset ovat kiinnostuneita minusta, jos minusta on heille jotain hyötyä. Tosin en tiedä, saanko minä kovin paljon vastapalvelukseksi, jos tarvitsisin. Harvan kanssa suhde on molemminpuolista ja vastavuoroista. Suurin osa on sellaisia, että heille joko antaa tai heiltä saa, mutta se, jolle annat ei anna sinulle välttämättä mitään takaisin. Toisaalta en minäkään anna kaikille. Joiltakin vain otan sen, mitä voin saada...
Suurin osa ihmisistä, jotka tunnen, vaikuttavat vähän samanlaisilta kuin sinäkin. Olisi mukavaa, jos olisi aitoja ystäviä, joiden kanssa haluaisi viettää aikaa ja jotka myös haluaisivat viettää aikaa minun kanssani. Toivoisin, että olisi kavereita ja ystäviä, joiden kanssa voisi tehdä jotain tyttöjen omaa kivaa juttua, mennä eri paikkoihin ja höpöttää juttuja niin kuin miehetkin tekevät kavereineen. Suurin osa naisista, jotka tunnen, on sellaisia, jotka haluavat joko nyhjätä omassa rauhassaan tai oman miehensä ja lastensa kanssa. Jotkut ovat luonteeltaan perhekeskeisiä, mutta minä toivoisin omaan elämääni vähän laajempaa sosiaalista piiriä. Olosuhteiden pakosta minäkin nyhjään enimmäkseen yksin, mutta se ei ole minun valintani enkä nauti siitä lainkaan.
Jotenkin minua itseäni tympii se, että perhe-elämä on kuitenkin enimmäkseen sellaista hiljaista möllötystä. Ilmeisesti on ihmisiä, jotka jopa nauttivat siitä, että oman perheen kesken voi olla epäkiinnostava hiljainen möllöttäjä. Ei pelkästään niin, että jo lapsuudenkodissa näkee, ettei lapset ja vanhemmat puhu keskenään paljoa, vaan myös puolisot ovat keskenään tuppisuita. Minä itse kärsin siitä, koska kaikkein luontaisinta minulle olisi puheliaisuus. Kärsin siitä, että elän ihmisten kanssa, joilta ei saa sanaa suusta millään. Se on henkisesti kuluttavaa. Tunnen oloni usein tosi yksinäiseksi, koska mieheni on luonteeltaan sellainen, ettei hän paljon puhu eikä pukahda. Häneltä ei saa usein edes vastausta suoriin kysymyksiin. Olen tosi onnekas, jos saan hänestä irti pari lausetta päivän mittaan ja ne on tasoa huomenta ja moi aamulla ja illalla moi ja hyvää yötä. Siinä meidän keskustelut. Jos viettää koko elämänsä perhepiirissä, jossa keskustelun taso on tällaista, niin ei tällaisista ihmisistä saa usein mitään irti kaveritasollakaan... Toivoisin, että minulla olisi edes kavereita ja ystäviä, joiden kanssa voisin puhua mitä tahansa, mutta kai tämä elämä on tällaista, että joudun pitämään omat ajatukseni sisälläni, kun ei ne kiinnosta ketään... Ei miestä eikä ketään muitakaan.
minä uuvun seurassa. Odotan kauhulla lomaa kotipaikkakunnallani, jos tutut pyytävät jonnekin.
Täällä kaltaisesi. Voisi olla minun kirjoittamani, joka ainut kohta.